Kootut teokset XI

Eino Leinon ’Kootut teokset XI’ on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 57.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.


Projekti Lönnrot kotisivu

http://www.lonnrot.net/

Projekti Gutenberg kotisivu

http://www.gutenberg.org/


KOOTUT TEOKSET XI

Eino Leino

 

Otava, Helsinki, 1933.


SISÄLLYS:

RAHAN ORJA. Romaani

NAISEN ORJA. Romaani

ONNEN ORJA. Romaani

 

 

RAHAN ORJA

Romaani

(1912)

 

1.

Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla
puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja
vetoisissa hotellihuoneissaan.

Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli
maailmankaupungin kattojen laikahtanut.

Siksi olikin koko Parisi liikkeellä.

Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono
leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää.

Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi
edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa
ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman
kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen
takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi
trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja
sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin.

Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu,
kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä
koristettu.

Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta
vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä.

Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli
tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan
ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin
muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja
joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni.

Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja
toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle
pääsevänsä.

Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä.

Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta
myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt
myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä
sievän omaisuuden.

Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi
lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa
samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää,
vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään.

Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku
ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän,
vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla
puistoravintolassa tapaavansa.

Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen,
suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän
päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut
vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen
verran vihreämmiksi.

Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia
synnyttämään.

Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten
Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy.

Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää
pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka
istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli
hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.

Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli
tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.

Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää
vaimonsa kanssa.

Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi,
häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä
syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee
perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi
temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla
itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen.

Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan
yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan
kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja
liikekonttoreissa.

Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu
kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja
jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla
avosylin kohtasi häntä.

Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana
syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia
tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti
näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä
sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta
sisäisestä jumalankuvastaan.

Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he
eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät
hävenneet.

Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä
häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään raskauttavan?
Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka useimpien muiden
mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat jollekulle
toiselle voineet olla ylimpänä autuutena?

Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta
sukuperästään.

Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut
itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta.

Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään
vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua. Olihan
koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata takaisin
enää alku-ihmisiin.

Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto
yhteiskunnallinen laitos, jolla sellaisenaan oli vain vähän tai ei
mitään rakkauden kanssa tekemistä.

Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja
jolla sitä ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken
onnellisen avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja
lapsiaan omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa.

Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle,
köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän
olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa
olemaan.

Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis.

Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä
syy.

Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama.

Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla
ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset
työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta
valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä
kummallisesti sävähtämään.

Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin,
alhaalla, pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen
rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa.

Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu
vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne se
vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen
hyvinvoinnin kukkuloille.

Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän
ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen
maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin monet
barrikadit pystyttänyt?

Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää?

Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja
maailmanlopusta.

Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan
elänyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa.

Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen ja
terveyden yhteiskunta.

Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty.
Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä
voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi
ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että
elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan.

Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut
hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä.

Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut
askeleen eteenpäin.

Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle.

Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa!

Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea
kaksinkerroin onnettomaksi itseään?

Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana!
Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja
lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään
tekemään!

Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän
olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän
verensä kostuttamaa katukiveä suutelemaan!

Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin
olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä
laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua,
aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi.

Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle.

Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja
sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää?
Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat
kaikesta maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen
haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut
ja niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi
nauttia toisten työn hedelmistä?

Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä
jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan
palvelijat.

_Fluctuat, nec mergitur_, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö
ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan
tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän
kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan?

Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin.

Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla
juuri täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen
vääryys oli pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen
oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia
ja itse-uhrautuvia sydämiä.

Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?—-

Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä
benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä
siirtyneet, keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää,
vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin.

 

2.

–Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun,
hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan.

Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin,
tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla
jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta
ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi
keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa.

Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana
puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden
ripsien alta.

Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut,
mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin
aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla
tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan
rakkauden hurmaavaan puolitiehen.

Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista.
Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus?

Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän
kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi
olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.

Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.

Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja
olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut
edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa
lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma
kasvinsisarensa Liisa.

Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli
kurjuudesta pelastanut.

Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut
erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli
nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.

Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä
sielunliike mahtoi sen alla piillä?

Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin
syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin
eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.

Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.

Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään.
Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi,
kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut
sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin
näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.

Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili,
että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja
itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan
vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan
voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä
toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja.

Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän
itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat
jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.

Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.

Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan
ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.

Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan
mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen
tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää
juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille.
Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa
_koko_ elämää ja _koko_ ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä,
tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.

Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä
rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia,
milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.

Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti
hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi
voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan
oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta
vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan
lyötävä ja katkaistava.

Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.

Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä
suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta
sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun
koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai
ansiotaan ilmestynyt.

Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa.
Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia
aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut.

Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei
ollut ennen tarvinnut niitä.

Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen
suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä
suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut
mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään
Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin
ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien
yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä
olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen
kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle
läheisemmäksi ilmiöksi.

Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt
hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät
olleet hänelle samantekeviä.

Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin
saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän
saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti
samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi
säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin.

Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei
Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä
oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi
hänelle.

Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä.

Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan
olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä
Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa
hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon
mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran
palavasti pyysi tätä matkaa.

Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli
päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena
taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu.

–Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä.

–Mikä setä? kysyi Johannes.

–Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen
vierellään, viittaa vieläkin kädellään.

–Sepä omituista. Vastaa siis hänelle!

Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään
nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa:

–He puhuivat suomea.

–Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene?

Irene nyrpisti tylysti nenäänsä.

–Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän
seurakuntaan.

Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti:

–Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia.

Johannes tunsi sydämensä sävähtävän.

Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen.
Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen
alaluokkaa kohdeltavan.

Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen
kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata
kaikilta halventavilta sanaheitoilta.

Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä
näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan
ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja
tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia
mielipiteitä vastaan.

Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla
hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken.

Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli
tullutkin.

Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän
tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan
kouristavan.

Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä?
Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty
kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva?

Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen
kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.

Turmiota-tuottavia noille ylhäisille!

Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä
sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.

Signe sanoi:

–Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä.

–Todella? kysyi Johannes koneellisesti.

–En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut
isää kuulemassa.

Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.

He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen
Aura … Aura…?

–Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.

–Eivät, hymyili Signe.

–No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.

–Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät
noin vaan muuten keskenään.

–Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi.

–Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet
heitä.

Nyt oli sanasota valmis.

Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla
heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.
Suomalaiset sosialistit sitävastoin…

–ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän
kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.

–Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti.

–Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella
luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan
yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän?

–Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla…

–Siellä pimennossa.

–Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon…

–jotako ei sovi laaksossa tapahtua?

–Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he
rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan.

Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa.

Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi
hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan.

–Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin
heikkouksiin. Se on aina luvallinen.

–Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla.

–Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima,
jolla on oikeutus omassa itsessään.

–Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä?

–Se katkoo siteet!

–Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene.

Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi
lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon
polttelemaan.

Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei
vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.

Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja
kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä
aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin
suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä.

Kaikki vaikenivat.

Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja
ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja
pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa.

 

3.

Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät
tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka
Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle.

Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki
kävisi kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää
keskustelua, ja kaikki olisi päätetty.

–Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme
jo neljännestunnin teitä vartoneet.

Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu
niin, että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen
kanssa määräpaikkaan.

–Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen
ranskalaisista Ireneltä.

–Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin
hirveästi riidelleet.

–Riidelleet? Ja mistä?

–Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene.

–Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan
arvoinen asia maailmassa.

Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä
näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän.

Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman
ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä
mielinmäärin leivoksia.

Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen
ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan
jotakin tyttärelleen sanomista.

–Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle
vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot
maailmasta.

–Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili
ranskalainen.

–Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän
mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?

–Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.

Siihen tapaan jatkui keskustelu.

Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän
joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen.

Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen
kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei
riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset
taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen.

Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi
täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen
kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua
myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.

Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes
sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.

Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo
täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä
eikä tiedä, missä pitää käsiään.

Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten.
Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.

Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta
nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.

Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.

Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili
epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä
ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei
voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein
vilkaisematta.

Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni,
näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine
suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa
ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.

Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei
uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa,
pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi
häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi.

Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli
ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:

–Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?

–Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.

–Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.

–Ettekö näe, että hän par’aikaa harjoittaa silmäkurtiisia
lapsenpiikani kanssa.

–Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.

Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se
koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.

Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän tiesi
jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta
saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi.

Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan.
Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui
päätään kääntämättä paikallaan.

–Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan
toki!

Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen
vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan.

–Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa anteeksi
hajamielisyyteni.

–Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella.
Te puhutte aivan erinomaisesti.

–Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti.

–Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili
Johannes.

–Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne.

Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen
kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen.
Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan.

–Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen.

–Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen.

Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä.

–Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti
Johannes.

Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon
paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä
hyvinvointia herättämään.

Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti
urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan.

Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä
Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän
yleisnero! Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen,
mikä hän oikeastaan oli miehiään.

Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat.
Näkihän sen jo heidän naamoistaan.

Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille.

Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia.
Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista oli,
olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla
mitä suvaitsevaisin.

Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä
kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja
kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta
joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa.

–Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella
Irenelle huomauttavan.

–Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen.
Sekundantit, aseet, aika ja paikka siis.

–Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp
hyväntuulisesti. Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan
soveliaat.

–Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen. Maljanne,
hyvä rouva.

Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä.

–Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen
Rabbingiin.

–Teidän miehenne…

–Ja minäkö? nauroi Irene. Oh, sitähän me aina teemme.

–Mutta myöskin meidän ystävämme tässä tahtoo teihin nähden, kaunis
rouva, koettaa voimiaan.

Irene ei ollut mitään ymmärtävinään.

–Voimiaan? kysyi hän viattomasti. Suon sen mielelläni.

–Siinä tapauksessa, vastasi Rabbing, ovat aika ja paikka vielä
vähemmän tarkoituksenmukaiset.

–Mutta aseet?

–Ne lasken minä alas teidän edessänne.

Johannes odotti lovea, johon hän olisi saanut sotaisen innostuksensa
purkaa. Mutta sitä ei tullut, sillä Rabbing oli nyt temmannut asian
ilmasta ja leikki sillä kuin kissa hiiren kanssa.

Hänen suhteensa ei Johanneksen todellakaan tehnyt mieli mitellä
voimiaan.

Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän tunsi ainaista,
miltei pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat
hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia
suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman
henkisen olemuksensa mittapuina.

Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään ylemmäksi
tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön tunne omasta
salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään ilmestysmuotoa
sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään siinä
suhteessa.

Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen
esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän
Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan
liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti
vaikutti häneen.

Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava.

Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään
saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai
Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla
aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan
helsinkiläisessä pääkonttorissaan.

Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin
sattui, ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman
huoneensa muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari
päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän
tietävän kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului
kunkin osaston alaan.

Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät
olevan kuudennen aistin hänellä.

Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin.

Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän
ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut tunnustustakaan,
karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön syntikuorma poloisen
henkilökunnan niskoille.

Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai
vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina
oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin
kaikki työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän
Rabbingille.

Hän vaati ylivoimaista työtä. Palkkaa hän kyllä oli aulis kohottamaan.

Hän ei vaatinut sanoilla, vaan sillä työmäärällä, jonka hän asetti
kunkin tehtäväksi. Eikä hän myöskään sanoilla ilmoittanut
hämmästystään, jos joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla
tahdollaankaan osaansa valmiiksi toimittaa.

Hän vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkapäitään. Mutta sepä
kävikin kuin puukonpistos asianomaisen sydämen läpi.

Kukaan ei pitänyt Rabbingista. Kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä.
Mutta kukaan ei voinut kieltää myöskään häneltä syvintä,
vastentahtoista kunnioitustaan.

Missään ei ollut niin painostava ilmakehä kuin Rabbingin konttorissa.
Sillä kaikki ne, jotka työskentelivät tuon kummallisen miehen johdon
alla, tunsivat vaistomaisesti, että heidän esimiehensä halveksi heitä.

Ja se olikin totta. Sillä Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan
ihmisistä muussa kuin sarkastisessa äänilajissa, saati sitten omista
rahanalaisista raatajistaan, joille hän tuskin oli taipuvainen mitään
ihmis-arvoa myöntämään.

Tuon painostuksen lisäksi tuli eräs toinen.

Kukaan ei Rabbingin liikkeissä ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi
milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai
suorastaan kadulle ajetuksi.

Se ei koskaan käynyt törkeästi eikä yht’äkkiä. Se alkoi hiljaisella,
hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten
huomautusten muodossa, joilta kukaan ei säästynyt, mutta jotka
tihenivät sikäli kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi merkitsemäänsä
mieheen vähenivät.

Lopuksi niitä satoi joka päivä.

Kukaan ei kestänyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja
menivät menojaan, toiset vielä varmasti vakuutettuina siitä, että
Rabbing oli aivan oikeassa ja että he todellakaan eivät kelvanneet
mihinkään.

Ne, jotka jäivät ja jotka syystä tai toisesta eivät yksinkertaisesti
voineet erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyivät,
tylsistyivät ja joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eikä kukaan voinut
siitä enää soimata Rabbingia, sillä silloin he todellakin olivat jo
niin loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi enää
jaksanut pitää heitä palveluksessaan.

Tuo tulevaisuus odotti jokaista. Myöskin Johannes näki sen selvästi
silmiensä edessä häämöttävän.

Johanneksen ainoa toivo oli kerran päästä niin omille jaloilleen, että
hän voisi erota Rabbingin liikkeestä ja perustaa omansa. Siksi hän
harjoitti myös kaikessa hiljaisuudessa omia pieniä keinottelujaan,
vaikka hän piti ne tiukasti salassa Rabbingilta.

Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. Hän olisi pitänyt
tuollaista omintakeista toimintaa hänen asiainsa sivussa suorastaan
konnamaisena.

Jokaisen hänen miehensä täytyi kuulua hänelle, yksinomaan hänelle.
Kaikki muu oli liikkeen pettämistä ja varastamista.

Vielä ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Vielä täytyi hänen
totella ja kumartaa tuota miestä, joka näytti pitävän häntäkin jo
varmana, tavallisena työjuhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva.
Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin.

Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus,
paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu.

Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta.

Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran
nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka häneltä silloin olivat köyhyyden vuoksi
jääneet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian
varhainen elämän kovuus oli häneltä tuppeensa tukahduttanut.

Säälimätön kostaja hän oli oleva. Sillä hänkin tunsi suonissaan
Kullervon kansan veren kohisevan.

Mutta toisaalta tunsi hän vielä pettävänsä Rabbingia ja pelkäsi joka
hetki kuin varas kiinni joutuvansa.

Siksi oli Rabbing kuin hänen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu
ilmestysmuoto, jonka kanssa hänen ei tehnyt mieli mennä sormikoukkua
vetämään.

 

4.

Rabbing oli pyytänyt ranskalaiset vieraansa päivällisille. Johannes
tunsi heti selittämätöntä vastenmielisyyttä tuota ehdotusta vastaan,
kenties vain siksi, että se tuli hänelle niin odottamatta.

Hän oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkestä.

–Me kaiketi emme jää, hän kuiskasi ohimennen Irenelle.

–Kuinka niin? kysyi tämä terävästi. Päinvastoin minusta meidän on
suorastaan velvollisuutemme jäädä.

–Velvollisuutemme? Ketä kohtaan?

–Koko seuraa, mutta tietysti etupäässä Rabbingia, joka on kutsunut
meidät tänne. Ethän aikone tehdä skandaalia?

Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen häneen.

Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes
oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen
luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes
kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut
hänen ylimyksellisessä ympäristössään.

Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli
hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset.

–Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta
lapsenkin vuoksi, ajattelin…

–Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän
viihtyy erinomaisesti täällä?

–Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi.
Ei ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan.

–Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme.

–En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä.

–Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan?

–Sinähän annat kohdella itseäsi kuin…

–Säästä vertauksesi, katkaisi Irene. Sillä näen, että aiot sanoa
jotakin sopimatonta.

–Myös tehdä sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eivät
miellytä minua.

–Ketkä juutalaiset?

–Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heidän kanssaan vielä
hanhi kynittävänä.

Irene uskoi täydellisesti, että Johannes olikin mies sen tekemään.
Monet katkerat kokemukset olivat hänelle sen opettaneet.

Hän virkahti sentähden vain matalalla äänellä:

–Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksiä edes
joku sopiva tekosyy.

–Sen vaivan jätän sinulle. Minä häviän yksinkertaisesti.

–Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene.

–Eikö totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava.

Johannes nousi lähteäkseen.

Hän oli aikonut hävitä sisähuoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt
hänen aikomuksestaan, ehätti sanomaan:

–Minun mieheni pyytää tuhannesti anteeksi. Mutta hänen täytyy
todellakin nyt mennä. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeätä…

–Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen.

–Tuskin, virkahti Johannes. Pelkään, että asiani vaatii koko illan
minulta.

Rabbing rypisti kulmiaan.

–Ei ylimalkaan pitäisi unohtaa mitään, hän sanoi. Mutta _jos_ on
unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava.

Signe kuiskasi yli pöydän Irenelle:

–Emmekö lähettäisi myös Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus
miehellesi.

–Luuletko? kysyi Irene epäröiden.

Hän ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta.

–Varmasti. Äskeisen keskustelun jälkeen. Eikähän häntä tarvita
ollenkaan. Me kyllä hoidamme Seidin.

Irenen silmät välähtivät.

–Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin?

–Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka
hyvin hän viihtyy isän sylissä?

Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa
nousi epävarmana.

Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat.

–Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme.

Liisa seurasi häntä.

Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan
pidätettyä naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä
sanasutkauksesta.

Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi
nauraa!

He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia.

–Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta.

–Luulen ymmärtäneeni.

Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään.

Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli
hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon
seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä.

Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä.

–Minne me ajamme? hän kysyi.

–Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.

–Kotiin? purkautui sisällisellä raivolla Johannekselta. Minulla ei ole
kotia!

–Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yhtä
kärsivällisesti.

–Ja sitten?

–Sitten?

–Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mitä me sitten teemme?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

–En tiedä, hän sanoi. Mutta kaiketi odotamme heitä.

–Ja syömme illallista?

–Eiköhän.

–Ja juomme viiniä?

–Tokkohan se on niin tarpeellista.

–Ja menemme nukkumaan?

–Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eiköhän niin
tapahtune.

Johannes tarttui lujasti hänen käteensä.

–Ei, Liisa, hän sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siellä, me
täällä! Mielestäni sinäkin kaipaat jotakin virkistystä.

–Minä? kysyi Liisa vavahtaen. Mitäs minusta!

–Siitä puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille
bulevardeille.

Madeleine-kirkon tienoilla pysäytti Johannes automobilin. Siinä oli
lähellä eräs suuri ylhäisön ravintola, jossa hän oli jo ehtinyt
useampia kertoja syödä päivällistä vaimonsa, Signen ynnä tämän isän
kanssa.

–Mihin me menemme? kysyi Liisa.

–Syömään, sanoi Johannes. Syömään herrasväen tavalla.

Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen
yksityishuoneen.

 

5.

Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.

Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi
ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan
elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa
maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa
kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina
matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä.

Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli
käyttäydyttävä.

Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet
vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta
heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän
missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan
kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta.

Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes,
jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi
olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin
perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi!

Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa
sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin
ritarillista kohteliaisuutta!

Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä
istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan
mielestä niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa.

Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan
iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella.

Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä
Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut.

Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä
ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä
silmänräpäyksessä.

Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä
oli isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen.

Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä
samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut
alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa.

Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia
suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas
Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois,
perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut
valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä
luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa
koulunkäyntiään.

Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja
vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen
yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt
hyväksyttävinä.

Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.

Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän
tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei
koskaan jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat
ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän
kodissa, olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä.

Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta,
pitkin joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen
rakentamat työväen asumukset.

Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen
maailmansa.

Hänen oma, turmeltunut maailmansa.

Hänen omansa siksi, että hän tunsi satojen lankojen häntä sinne
kiinnittävän. Turmeltunut siksi, että hän ei ollut enää luonnonlapsi,
että hän ei voinut ottaa enää sen elämää yhtä itsestään selvänä kuin
muut samassa ijässä olevat työväen tyttäret ja että hän oli jo tullut
toisesta maailmasta ja toisesta elämästä osalliseksi.

Mutta opillinen sivistys oli jäänyt hänessä vain pinnalle. Siellä
alhaalla piilivät hänen olentonsa syvät lähdesuonet.

Hän näki ja kuuli siellä alhaalla kaikenlaista, jota hänellä saamansa
kasvatuksen mukaan ei enää suinkaan olisi ollut lupa nähdä ja kuulla.
Siksi tuo kaikki teki häneen kielletyn hedelmän houkuttavan
vaikutuksen.

Myöskin sen puusta hän oli jo varhain syönyt. Alhaalla joenvarrella,
halkopinojen takana, olivat pahantapaiset pojat hänelle jo
keskenkasvuisena tyttönä opettaneet sen, mitä hän luonnonjärjestyksen
mukaan olisi saanut tietää vasta paljon myöhemmin ja josta hänellä
yhteiskunnan mielipiteen mukaan ei ilman valtion ja kirkon apua olisi
koskaan elämässään saanut olla edes mitään aavistusta.

Hän itse ei ollut tiennyt siinä mitään erikoista pahaa tekevänsä.

Se oli yhtynyt vain aines-osana tuohon epämääräiseen, houkuttelevaan
synnillisyyden tuntoon, joka heräsi hänessä aina, kun astui tuota mäkeä
alas ja huomasi palattuaan vaaleiden sukkiensa ja heleän kesähameensa
likautuneen.

Koulunkäynti oli ollut vaiva ja välttämätön kiusa hänelle, johon hän
oli alistunut ainoastaan sen tuottaman elämänmukavuuden vuoksi. Hän oli
sydämessään oikein iloinen sen keskeytyksestä.

Hän oli jo silloin antautunut monelle koulupojalle ja ylioppilaalle.

Eräs liikemies otti hänet konttoriinsa. Mutta tämän täytyi jo muutaman
kuukauden jälkeen hänet palveluksestaan erottaa, sillä hän oli jo itse
langennut syntiin hänen kanssaan, eikä Liisalla ollut kyllin tahtia
tuota suhdetta muun konttoriväen läsnäollessa peittääkseen.

Hän oli siitä saakka luisunut asteettain alaspäin. Ensin
kassanhoitajattareksi erääseen kapakkaan, sitten bodega-naiseksi,
sitten pienen maaseutuseurahuoneen tarjoilijattareksi.

Hänessä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti miehiin. Hän
olisi voinut olla nyt rikas, jos hänellä olisi ollut mitään käsitystä
rahan arvosta tai ollut ylimalkaan laskevampi luonteeltaan, Mutta hän
nautti itse liian paljon paheistaan voidakseen kyllin tehokkaasti
myntätä rahaksi niitä.

Johannes oli kirjoittanut hänelle useasti siihen aikaan kuin hän oli
ollut tarjoilijattarena. Liisa oli milloin vastannut hänen
kirjeisiinsä, milloin ei. Mitä oli hänellä enää tuon miehen kanssa
tekemistä?

Kuuluihan Johannes maailmaan, jonka kanssa hän jo aikoja sitten oli
kaikki siteensä katkaissut.

Johannes olisi ollut valmis häntä jälleen oikealle tielle johdattamaan.
Mutta Liisa ei ollut tahtonut sitä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuuden
velassa kenellekään.

Lopuksi oli tuo pikkukaupungin ympäristö kuitenkin käynyt liian
yksitoikkoiseksi hänelle. Hän oli jättänyt toimensa ja lähtenyt
seikkailemaan Helsinkiin.

Ollen ilman paikkaa ja viettäen entistä vapaata elämäänsä, joka ei aina
aivan yhteiskunnan kukkuloilla liikkunut, hän oli piankin kiinnittänyt
siveyspoliisin huomiota. Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä
pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka
silloin oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet
vastasyntyneen lapsensa hoitajattareksi.

Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt. Irene ei tosin
onneksi tiennyt kaikkia yksityiskohtia Liisan elämästä, mutta kuitenkin
kylläksi pitääkseen hänen tuloaan kunnialliseen perheeseen sangen
epäiltävänä.

Tässä asiassa oli Johannes kuitenkin ollut järkähtämätön.

Irene oli taipunut nähtyään, miten vääjäämätön toisen päähänpisto oli.
Johanneksella ei niitä ollut monta, mutta hän oli silloin sitä
itsepäisempi. Irene tiesi, ettei siinä kuitenkaan ollut mitään
tekemistä.

Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse
asiassa ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa.
Liisa oli hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin
emännöitsijän tehtäviä.

Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa
suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas
oli Johannes saanut taipua vuorostaan.

Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä
oli tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään.

Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön, lannistamaton
ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa?

Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään.

Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt.
Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli
oppinut myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei
kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa
pidättämään.

Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että
mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle
mahdollinen.

Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt
jo hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain
voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle
pulpahtamaan.

Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos.

Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa,
niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin,
vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta
sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja
ylennys hänelle.

Liisa ei ollut voinut olla usein itsekseen ylenkatseellisesti
hymähtämättä, kun tuo kaikki yksinäisinä hetkinä oli kulkenut läpi
hänen aivojensa.

Miksi hän viipyi tässä talossa? Miksi hän viihtyi tässä häkissä? Hän,
vapaan ilman lintu!

Jos hän oli elämältä vain turvallista, yhteiskunnallista asemaa
tahtonut, miksi hän sitten ei ollut mennyt naimisiin ja perustanut omaa
kotiaan?

Avioliitto-tarjouksia hänellä oli aikoinaan ollut kuinka paljon
tahansa. Ja olisi vieläkin siellä täällä ollut, sillä Liisa tiesi, että
miehet, joiden kanssa hän kerran oli ollut tekemisissä, eivät häntä
yleensä voineet helposti unohtaa.

Rakastuneiden avioliitto-ehdokkaiden joukossa oli ollut monta
sivistynyttäkin. Virkamiehiä, liikemiehiä ja muita.

Kuinka hän tuli toimeen tässä pesässä? Tässä riippuvassa asemassa, joka
sitäpaitsi joskus Irenen puolelta tuotti hänelle hyvinkin tuntuvia
nöyryytyksiä?

Pelkäsikö hän, ett’eivät hänen siipensä enää kannattaisi? Oliko hänestä
tullut häkkilintu, koti-eläin, joka ei enää olisi voinut omin voimin
suoriutua elämän taistelusta?

Vai ajatteliko hän vanhanpäivän varaa? Ruhtinaalliseen palkkaan nähden,
jonka Johannes maksoi hänelle, olisi senkin kokoaminen ollut tässä
asemassa mahdollinen.

Ei, eihän se ollut Liisan tapaista.

Eihän Liisa ollut koskaan sellaisia ajatellut. Muuta hän oli vaatinut
elämältä. Lihan himoa, silmäin pyyntiä, elämän koreutta, kaikkia
kauniita ja säteileviä helmasyntejä. Ja saanut niitä, mutta ei koskaan
niihin kyllästynyt.

Tuhma neitsyt hän oli ikänsä ollut. Miksi hän nyt niin visusti vartioi
lamppuaan?

Miksi tyytyi hän toisen nurkassa nuhajamaan? Miksi toisen lasta
laulattamaan? Miksi elämään toisen vaimon piikana ja hänen vierailleen
niin suu supussa ja niin katse alasluotuna teetä ja kahvia tarjoamaan?

Siksi, että hän rakasti. Siksi, että hän ihaili, kunnioitti ja jumaloi
tuota toista eikä tahtonut pitää muita jumalia hänen edessään.

Liisa oli tuon tunteen jo aikoja sitten itselleen selvittänyt.

Hän oli ensin sitä hämmästynyt ja kauhistunut, sillä hän ei ollut
koskaan ketään ihmistä sellaisella rakkaudella rakastanut. Aisti-ilon
hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran
naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle
tuottaneet. Mutta rakastanut? Ei milloinkaan.

Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan
elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan.

Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä.

Kun Liisa joskus oikein kauas elämänsä aamuun ajatteli, hän tunsi, että
hän oikeastaan olikin aina rakastanut Johannesta. Jo lapsena, kun hän
oli Johanneksen isän kotiin tullut, oli tuon sievän herraspojan
läheisyys herättänyt kummallisia vaistoja hänessä. Hänen olisi tehnyt
mieli kaulata ja hyväillä häntä. Ja sitten hänen olisi taas tehnyt
mieli kynsiä, nipistää ja tehdä jotakin hyvin pahaa hänelle.

Mutta Johannes oli silloin ollut niin vakava ja arvokas hänen
mielestään.

Nyt oli toista. Nyt oli Johannes leikkisä ja tuttavallinen. Se oli
Liisalle aivan uutta. Oli kuin isäjumala itse olisi astunut alas
taivaastaan ja antiikisten virkaveljiensä tapaan aterioinut ihmisen
tyttären kera.

Ja nyt istui hän tässä itse ylhäisten naisten tapaan! Keskellä Parisia,
keskellä suurta, tuntematonta maailmaa!

Ei niin, että Liisa olisi erikoisesti ylhäisiä naisia ihannoinut.
Lapsia ne olivat hänen mielestään, lapsia ja lasten vauvoja, joilla
sitäpaitsi useimmilla oli vain pelkkää sahajauhoa sisällään.

Mitä he tiesivät elämästä? Mitä maailmasta?

Liisa tunsi useimpien heidän suhteensa omituista ylemmyyttä.

Ylemmyyttä siitä, että hän oli kokenut enemmän kuin he ja tunsi
raskaamman elämäntaakan hartioillaan. Ylemmyyttä siitä, että hän oli
yksin ja saattoi, jos niin tarvittiin, ilman sukujen, perheiden,
pappojen ja mammojen apua, tulla toimeen milloin tahansa yksin
maailmassa. Ja vielä ylemmyyttä siitä, että hän vaikutti miehiin
enemmän kuin useimmat heistä, vaikka vain harva mies saattoi enää
häneen vaikuttaa.

Oikeastaan hän tunsi olevansa sielultaan puhtaampi kuin useimmat noista
ylimystön naisista, joita hän näki Johanneksen kodissa ja jotka eivät
olisi katsoneet häntä kyllin arvokkaaksi edes kengännauhojaan
päästämään. Puhtaampi, sentähden että hän tiesi olevansa
palovakuutetumpi.

Kuinka ne keimailivat ja liehakoivat miesten edessä! Ja kuinka tuhmasti
ne tuon kaiken tekivät, ikäänkuin kukaan oikea, viisas mies olisi
sellaisesta välittänyt!

Liisa taisi tuon asian paremmin.

Hän vain katsoi, ja miesten silmät seurasivat heti mielihyvällä häntä.
Hän vain otti askeleen, ja miesten askeleet pyrkivät väkisinkin hänen
matkansa mukaan suuntautumaan.

Parisi oli tässä suhteessa herättänyt hänen vilpitöntä mielenkiintoaan.
Täällä ne nimittäin näyttivät taitavan tuon tempun paremmin. Ja Liisa
oli heti kadulle astuttuaan huomannut, että hänellä täällä saattoi olla
paljon oppimista.

Myöskin miehet olivat täällä toisenlaisia. Kylmempiä, kohteliaampia ja
välinpitämättömämpiä kuin siellä kotimaassa. Tai kenties he vain olivat
niin olevinaan. Liisalla oli kaikissa tapauksissa heistä oma
ajatuksensa, joka ei ollut aivan imarteleva miehiselle sukupuolelle.

Hän katseli sitä yleensä sangen kyynillisesti. Mutta kuitenkin aina
eräänlaisella elävällä harrastuksella, joka ei suinkaan jäänyt miehiltä
huomaamatta ja joka näytti kätkevän huntunsa alla niin monta
houkuttelevaa mahdollisuutta.

Kaikkia muita, mutta ei Johannesta. Sillä Johannes oli pyhä, Johannes
oli jumala ja jumalanpoika hänelle. Eikä Johannes ollut koskaan luonut
häneen katsettaan häntä himoitakseen.

 

6.

Liisa ei tiennyt, millä silmillä Johannes juuri katseli häntä.

He olivat syöneet ylellisen päivällisen osterien ja sampanjan kanssa.
Oli ikäänkuin Johannes olisi tahtonut jossakin määrin imponeerata
Liisaan. Tämä ei tietysti ensinkään onnistunut, sillä eihän Liisa ollut
ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Mutta jotakin oli tämä omituinen tuokiotila kuitenkin vaikuttanut
Liisaan. Sillä Johanneksen mielestä hän ei ollut koskaan ollut
viehkeämpi, naisellisempi.

Liisa oli aina ollut kuin omainen, kuin sisar hänelle. Naista Liisassa
hän oli tuskin huomannutkaan. Eikä Liisa puolestaan ollut koskaan
päästänyt sitä esille hänen seurassaan edes vilaukselta. Olihan hän
niin usein ja niin lujasti päättänyt haudata ijäksi sydämen syvyyteen
toivottoman rakkautensa.

Toivottoman, mutta ei onnettoman. Sillä eihän Liisa kärsinyt siitä.
Olihan se jo tällaisenaankin, vastaamattomanakin, hänen elämänsä onni
ja päivänpaiste.

Nyt se oli päässyt esille pilkahtamaan. Päässyt sen verran, ettei
Johannes aivan voinut kohdella häntä sukupuolettomana olentona.

Ilmennyt, ei sanoina, ei tahallisena kiemailuna, vaan varastautunut
johonkin äänenpainoon, johonkin katseesen, johonkin vivahdukseen. Eikä
Liisa itse, yhtä vähän kuin Johanneskaan, siitä tiennyt mitään.

Johannes tunsi vain eräänlaisen lämpimän, miellyttävän ilmavirran
hivelevän kasvojaan. Ja totesi merkillisen hyvinvoinnin, äskeisen
hermostumisen sijasta, hiipivän ruumiisensa.

–No, Liisa, virkahti hän, sytyttäen sikarin ja nojaten päänsä
tutkivasti käden varaan. Mitä sinä mietit oikein?

–Yhtä ja toista, hymyili Liisa.

–Minua ja sinua?

–Ja muuta maailmaa meidän ympärillämme.

Johannes selitti, ettei Liisan nyt ollut tarvis muita kuin heitä kahta
ajatella.

Ei ollut muuta maailmaa. He olivat nyt tällä hetkellä ainoat ihmiset
maailmassa.

Liisa katsoi häneen sydämellisesti ja veitikkamaisesti.

–Niinkö luulet? hän sanoi. Ja sentään ajattelet sinäkin tällä hetkellä
muita ihmisiä.

–En ajattele, väitti Johannes.

–Kyllä, sanoi Liisa. Ja onhan se aivan luonnollista. Miksi tahdot
väittää sitä vastaan niin itsepintaisesti?

–Ketä minä ajattelisin?

–Tietysti heitä, jotka jätimme juuri. Mitä luulet heidän tällä
hetkellä ajattelevan?

–Ei meitä. Heillä on muuta tekemistä.

–Etkö usko tästä vielä tulevan jälkiseurauksia?

Liisan tahtomatta sai hänen äänensä hiukan ivallisen, ärsyttävän kaiun,
joka yhtä vaistomaisesti vaikutti Johanneksen itsetuntoa herättävästi.

–Seurauksia? hän kysyi taistovalmiina. Mitä seurauksia?

–Ikäviä, hymyili Liisa.

–Sinulle?

–Oh, minä pääsen tästä jollakin pistosanalla. Pahempi on sinun
laitasi.

–Minun? Sinä olet hassu!

–Sinä saat tästä vielä ennen yötä oikean perhekohtauksen.

–Sepä peijakasta!

Johannes väänsi urhoollisesti viiksiään. Ja Liisan tummansiniset silmät
nauroivat aivan täyttä kurkkua kaartuvain kulmakarvojen alta.

–Hehän itse lähettivät meidät menemään, sanoi Johannes sitten.

–Sinä tahdoit mennä, huomautti Liisa.

–Mutta en sinun kanssasi.

–Minä sain seurata mukana kaupanpäällisenä.

–Terveellisenä opetuksena? nauroi Johannes.

–Vastaisen varalta, lisäsi tuohon Liisa ilakoiden.

Mutta heti sen jälkeen hän tuli hyvin totiseksi. Johanneksen sanat,
että hän ei ollut tahtonut Liisan kanssa lähteä, olivat sittenkin
vaikuttaneet kiusallisesti häneen, niin luonnollisia kuin ne itse
asiassa olivatkin.

Ei hänen kanssaan? Miksi ei hänen? Oliko hän siis niin vastenmielinen
olento Johannekselle?

Siis kenen muun kanssa hyvänsä, mutta ei hänen. Miksi ei? Miksi juuri
hän oli vastenmielinen? Mitä pahaa hän sitten oli tehnyt, että itse
Johannes kammosi häntä?

Johannes sensijaan jatkoi iloista, vallatonta äänilajiaan.

–He tahtoivat rangaista minua, sanoi hän. Minä näin sen kyllä! Mutta
mepäs emme niin vain annakaan rangaista itseämme.

Liisa ei yhtynyt hänen iloonsa.

–Tietysti se kuitenkin oli rangaistus sinulle, virkahti hän.

Ja jälleen sai hänen äänensä aivan itsestään tuon vaarallisen,
ärsyttävän soinnun, joka välttämättä vaati Johannesta vastaan
väittämään.

–Mitä hulluja! hohotti hän. Minulla on niin paljon hauskempi sinun
kanssasi.

Liisa tuli heti jälleen hyvälle tuulelle.

–Sinä sanot vain, veikeili hän. Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi
siellä.

–Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua
sieltä?

–Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi
Liisa.

Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki
naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta
etusijalle!

Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin. Mutta juuri tuollainen huvitti
Johannesta.

Hän oli senvuoksi aivan rehellinen, kun hän isällisellä liikkeellä otti
Liisan kädet käsiinsä ja katsoi suoraan silmiin.

–Kuules, Liisa, hän sanoi. Usko minua nyt, kun sanon, että sinä olet
tehnyt minulle suuren palveluksen.

–Millä? kysyi Liisa nauravin silmin.

–Sillä, että tulit mukaan. Ja sillä, että olet ollut nämä hetket minun
kanssani.

Liisa veti henkeä sieraimiinsa. Hänen silmänsä hymyilivät edelleen,
mutta hänen huulensa olivat omituisesti värähtäneet.

Hän ei sanonut mitään. Johannes sensijaan toisti uudestaan:

–Palveluksen, sanon, suuren palveluksen! Sillä minun hermoni eivät ole
pitkään aikaan näin miellyttävästi levähtäneet.

–Minähän olenkin palvelijatar.

Liisa ei tiennyt itsekään, kuinka se pääsi häneltä.

Hän oli vain tahtonut jatkaa äskeiseen hilpeään tapaansa. Eikä ollut
huomannut ollenkaan, että toinen puhui tuiki vakavasti.

Taikka oikeastaan, kyllä hän oli huomannut sen. Mutta hän oli tahtonut
vaistomaisesti vielä ilvehtiä, että toinen puhuisi vielä vakavammin.

Nyt oli vuoro Johanneksen synkistyä.

–Sinä tiedät, että se ei ole minun syyni, lausui hän matalalla
äänellä, vetäen kätensä pois ja sohvankulmaan nojautuen. Minä olisin
tahtonut toisin. Mutta olosuhteet ovat sen nyt näin järjestäneet.

–Enhän minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa. Minähän vain leikilläni…

–Ei se ollut leikkiä, väitti Johannes. Ja jos olikin, niin oli siinä
totuus takana.

Hyvinkin katkera totuus. Sillä Johannes selitti huomanneensa kyllä,
että Liisa kärsi nykyisestä asemastaan.

Liisa puolustautui.

–Onhan minun hyvä niinkuin on, sanoi hän hiljaa. Mitä muuta minä
voisin vaatiakaan?

Mutta Johannes oli itsepintainen.

–Minä _tiedän_, että sinä kärsit, katkaisi hän jyrkästi. Mutta tiedä
myös, että minä kärsin siitä vielä enemmän.

–Sinä? Mistä?

Liisan silmät saivat lempeän ja osaa-ottavan ilmeen, joka vaikutti
varsin miellyttävästi Johannekseen.

–Sinun asemastasi perheessäni, sanoi hän, nyt jo marttyyrin hahmolla,
kun oli kysymys hänen omasta kärsimyksestään. Mutta se on muuttuva, ole
varma siitä! Se on jo aikoja sitten käynyt minulle sietämättömäksi.

Äkillinen jalomielisyyden puuska Liisaa kohtaan oli täyttänyt koko
hänen olentonsa.

Osaksi puhui hän totta. Hän oli todellakin kärsinyt usein siitä
tavasta, millä hänen vaimonsa kohteli Liisaa. Aivan samoin kuin hän
kärsi, kun tämä joskus herjasi Suomen suomalaista rahvasta, etenkin
sosialisteja.

Silloin hän aina oli tuntenut tuskallisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen
kulkevan läpi sydämensä.

_Hänellä_ oli siihen oikeus, ei muilla! Ja _hän_ voi kohdella kuinka
tahansa Liisaa, ei vieraat!

Mutta ei tuo kärsimys sentään ollut koskaan niin aivan sietämätöntä
ollut. Päinvastoin hän oli ajanoloon tottunut Liisan nykyiseen asemaan
niin, että hän sitä tuskin huomasikaan.

Tällä hetkellä esiintyi se seikka hänelle kuitenkin tuiki toisessa
valaistuksessa. Ja tällä hetkellä hän olisi ollut valmis vannomaan,
että hän huomispäivänä kohottaisi Liisan täysin vertaiseksi perheensä
muiden jäsenten kera.

Hän oli itse tällä hetkellä alentunut Liisan vertaiseksi. Siksi hän
kärsi siitä, että joku toinen voisi katsoa hänen seurustelevan näin
tuttavallisesti itseään alemman kanssa.

Liisa katsoi avuttomasti häneen.

–Älä viitsi, lausui hän raukealla äänellä. Älä viitsi luoda itsellesi
uusia kärsimyksiä!

–Minä _tahdon_, sanoi Johannes synkästi. Tässä asiassa on muutos
tapahtuva.

Liisa puolustautui edelleen, mutta aina heikommin, sillä hänen oli jo
vaikea pidättää kyyneleitään.

–Ja minä sanon sinulle, että _minä_ en tahdo mitään muutosta, hän
melkein huusi epätoivosta. Mitä sinä ajattelet? Tahdotko ajaa minut
pois talostasi?

Nyt ei Liisa jaksanut enää. Hän painoi päänsä alas ja peitti silmänsä
kädellään.

Johannes nousi sankarillisena.

–Minun taloni on _minun_, hän sanoi. Kukaan ei aja sinua sieltä pois
vasten minun tahtoani.

Liisa ei enää vastannut mitään. Hän vain itki valtoinaan.

Johannes seisoi siinä onnettomana.

Kului kotvan, ennenkuin hän huomasi edes, että hänen velvollisuutensa
oli lohduttaa Liisaa.

Hän kumartui ja kosketti hiljaa häntä kädellään. Liisa tarttui siihen
ja suuteli sitä tulisesti, ennenkuin Johannes ehti edes häntä siitä
pidättää.

–Liisa! pääsi häneltä puoli-suuttuneella äänenpainolla. Eihän se
sellainen sovi.

–Suo anteeksi, sanoi Liisa. Minä en vain voinut olla sitä tekemättä.

Eikä kumpikaan heistä enää senjälkeen pitkään aikaan puhunut mitään.

Monet ajatukset risteilivät Johanneksen aivoissa. Vihdoin ne
purkautuivat tuohon yksinkertaiseen, mutta kohtalokkaaseen kysymykseen:

–Liisa, olenko minä siis jotakin sinulle?

Liisa kohotti päänsä ja katsoi suurin silmin häneen.

–Eihän minulla muuta olekaan, sanoi hän.

Nyt ei Johannes uskaltanut kysyä enempää. Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja
hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta
tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin
vilpittömästi ja uskollisesti.

Ja niin turvattomasti.

Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti
katsonut häneen.

Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa.

 

7.

Johanneksella oli seuraavana päivänä ankara kohtaus vaimonsa kanssa.

Seidi oli sairastunut. Hän oli ollut sairas jo illalla, kun hän äitinsä
kanssa vihdoin oli saatettu kotiin, ja valittanut tuntevansa
vilunväreitä ruumiissaan. Nähtävästi ei Parisin kostea yö-ilma ollut
tehnyt hyvää hänelle.

Lääkäri oli haettu heti samana iltana, määrännyt lääkkeitä ja
vakuuttanut kohtauksen pian menevän ohitse.

Mutta yöllä oli tauti vain pahentunut. Aamulla oli lääkäri toistamiseen
noudettava.

Tällä kertaa hän ei ollut enää aivan yhtä päivänpaisteinen.

–Se menee kyllä ohitse, lohdutti hän. Mutta se voi kestää.

Sitten taputti hän Seidiä hiljaa poskelle ja sanoi:

–Me olemme kelpolailla vilustuneet.

Meni menojaan. Ja lupasi tulla takaisin seuraavana päivänä.

Seidi itse ei sanonut mitään. Tuijotti vain suurin silmin ympärilleen
ja hengitti raskaasti. Hänen äänetön kärsimyksensä teki sitä syvemmän
vaikutuksen Johannekseen.

Hän meni toiseen huoneesen. Irene seurasi itkien häntä.

–Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun itsepäisyydestäsi. Jos Seidi
olisi saanut jäädä kotimaahan, hän olisi terve tänäpäivänäkin.

Johannes oli liian järkytetty heti vastatakseen. Mutta kun Irene ei
lakannut omaa syyttävää näkökantaansa toistamasta, linkosi hänkin
syytöksensä.

–Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun kevytmielisyydestäsi. Enkö
pyytänyt sinua eilen lähtemään pois päivällisiltä?

Irene oli heti taistovalmis.

–Lähdithän sinä, sanoi hän. Miksi et ottanut Seidiä mukaasi?

–Sinun asiasi olisi ollut lähinnä häntä ajatella.

–Minun? Minä ajattelinkin häntä, silloin kun tahdoin, että hän jäisi
kotimaahan, selitti Irene.

Ja sitäpaitsi, hän lisäsi, olihan Johannes ottanut mukaansa
lapsenpiian. Miksi ei lasta sitten?

Johannes tunsi sisunsa kuohahtavan. Mutta ulkonaisesti hän pysyi sitä
kylmempänä.

Hän tahtoi pysyä kylmänä. Sillä hän tiesi, että jos hän kiivastuisi,
hän tulisi sanomaan asioita, joita hän kenties katuisi vast’edes.

–Sinä lähetit Liisan minun kerallani, hän lausui sentähden aivan
tyynellä, hillityllä äänenpainolla. Eikä hän sitäpaitsi ole mikään
piika.

–Mikä hän on?

–Hän on minun kasvinsisareni, jatkoi Johannes lujasti. Minä sanon sen
sinulle senvuoksi, että muistaisit sen.

Irene unohti kokonaan itkunsa tämän uuden riidan-aiheen takia.

–Tuohan kuuluu aivan juhlalliselta, hän sanoi ihmeissään.

–Hyvä, että otat sen juhlallisesti. Sillä minä en salli häntä
perheessäni piikana kohdeltavan.

Tämä oli jo liikaa Irenelle. Mutta hänkin koetti vielä hillitä itseään.

–Langennut nainen! hän sanoi sentähden vain jääkylmästi. Hän saa olla
onnellinen, että on päässyt edes piiaksikin.

Kuului kuin olisi tuoli narahtanut toisessa huoneessa. Johannes huomasi
vasta jättäneensä oven raolleen.

Hän kiirehti sitä sulkemaan.

–Älä ainakaan solvaa häntä hänen itsensä kuullen, sanoi hän
pidätetyllä raivolla. Voithan käyttää minua maalitaulunasi.

–Joutaa kuullakin, vastasi Irene huolimattomasti. Eihän totuus
hänellekään pahaa tehne.

Irene istui nojatuolissa. Johannes oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja
katsoi häneen.

–Entä sinulle? kysyi hän äänellä, joka oli terävä kuin jääpuikko. Mitä
mahtaisi totuus sinulle tehdä?

–Minulle? Mikä totuus?

–Totuus sinusta itsestäsi.

–Sano se siis, virkahti Irene suloisella, ärsyttävällä äänellä.
Halajan kuulla, mitä uutta sinulla voi olla minusta sanottavaa.

Johannes henkäisi, ennen kuin hän alotti hyökkäyksen.

–Tiedätkö, että minä kunnioitan Liisaa paljon enemmän kuin sinua,
sanoi hän. Paljon enemmän. Sinun pitäisi olla piika ja hänen
vallasnainen.

Isku oli taitavasti valittu. Irenen suupielet värähtivät.

Hän ei ollut mitään niin radikalia odottanut.

Hän oli luullut, että Johannes jälleen tapansa mukaan rupeisi
syyttämään häntä kevytmielisyydestä, pintapuolisuudesta, riidanhalusta
tai harrastusten puutteesta, jotka syytökset hän otti mielellään
vastaan. Sillä hänellä oli niihin jokaiseen sopiva vastasyytöksensä.

Mutta että Johannes vertasi häntä Liisaan! Mitään sellaista ei ollut
koskaan ennen tapahtunut.

Irene nousi sydänjuuriin saakka loukkautuneena.

–Ikävä, etten ole piika, hän sanoi. Silloin minä olisin kaiketi
tavannut sinussa vertaiseni.

–Ja minkä luulet minussa nyt tavanneesi? kysyi Johannes silmää
räpäyttämättä.

–Rengin, vastasi Irene, singoten keskitetyn vihan silmäyksen häneen.
Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi.

–Eikä minun sinun kanssasi, päätti Johannes.

He vaikenivat tuokion. Sillä kumpikaan heistä ei voinut heti keksiä,
miten mennä pitemmälle.

Irene oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Johannes seisoi yhä
keskilattialla ja sytytti koneellisesti sikarinsa, joka jo paloi
ennestään.

He asuivat elegantissa hotellissa aivan Opera-avenuen lähellä, mutta
pienen sivukadun varrella, jonne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.
Sensijaan paistoi se vastapäisen talon katolle, muistuttaen ihanasta
ilmasta, säteilevistä bulevardeista ja iloisista, kiirehtivistä
ihmisistä.

Siellä ulkona hurisi maailmankaupungin elämä kesäisessä kukkeudessaan.
Ja sillä aikaa seisoivat he täällä puolihämärässä hotellihuoneessa
kiusaten toisiaan ja miettien vain, millä syvimmin voisivat toisiaan
haavoittaa.

Tuo kaikki muistui äkkiä Johanneksen mieleen.

Hän häpesi. Ja päätti pelastautua niin pian kuin suinkin täältä.

–Armaani, hän sanoi sentähden toisella, keveällä ja jonkun verran
sarkastisella äänellä. Mielestäni me nyt jo olemme suorittaneet
tavallisen huomentervehdyksemme.

–Sinä olet sen todellakin tehnyt moitteettomasti, kuului heti ikkunan
luota.

–Myöskin sinä, jatkoi Johannes. Ajattelin senvuoksi, että meidän olisi
aika syödä aamiaista.

–Minun ei ole nälkä.

–Onnellinen sinä! Minun täytyy siis ainakin se huvi suorittaa
yksinäni.

Johannes puki palttoon päälleen, otti silinterinsä ja pujotteli
hansikkaat käsiinsä. Tuon kaiken hän teki tahallaan niin hitaasti kuin
suinkin, ettei hänen lähtönsä suinkaan näyttäisi pakomatkalta.

–Sinä et tule? kysyi hän vielä.

–En, vastasi Irene.

Johannes meni. Ja Irene jäi synkkänä, liikkumattomana ikkunan luo
seisomaan.

 

8.

Aamiaispaikassa odotti pieni yllätys häntä. Hän tapasi maamiehiä.

Muttila se oli, kuvanveistäjä, jonka hän oli viisi vuotta sitten
tavannut Berlinissä ja jo täälläkin Parisissa kerran kaksi. Hänellä
näkyi olevan pari muuta mukanaan.

Mies ja nainen, jotka istuivat selin oveen. Johannes ei tuntenut heitä,
mutta arvasi heidän vartaloinsa viivoista, että he mahtoivat olla
suomalaisia.

Muttila nousi heti ja tuli vastaan häntä tervehtimään.

–Istun täällä kahden suomalaisen tuttavan kanssa, hän sanoi. Sinäkin
tunnet heidät.

–Niinkö? virkahti Johannes välinpitämättömästi.

–He ovat sinua kyselleet. Te olitte eilen tulleet vastakkain tiellä
Boulognen metsään.

–Se on totta. Minä muistelen jotakin sellaista tapahtuneen.

–Minä opastin heidät tänne, sanoi Muttila. He ovat ensi kertaa
Parisissa.

–Niinkuin minäkin muuten, hymyili Johannes.

–No, sinä! nauroi Muttila leveästi. Vanha maailmankiertäjä! Nämä taas
ovat, luvalla sanoen, aivan nurkantakaisia.

Viimeiset sanat hän virkkoi kuiskaten ja sivumennen, ett’eivät
asianomaiset itse kuulisi sitä. Nähtävästi hän tunsi seuransa suhteen
ääretöntä ylemmyyttä.

Muttila ei kiireessä muistanut mainita edes heidän nimiään. Eikä
Johanneskaan kysynyt niitä.

Hän oli säilyttänyt vanhan vastenmielisyytensä maamiehiään kohtaan,
milloin ne ulkomailla äkkiarvaamatta hänen eteensä syöksähtivät.

Hän valmistautui sentähden mitä välinpitämättömimmällä hahmolla heitä
tervehtimään. Mutta samalla muisti hän, mitä Signe eilen oli sanonut
Boulognen tiellä. Toisen nimi heistä oli ollut muka Jaakko Jyrkkä,
toisen Aura…

Aura? Oliko se mahdollista?

Nyt vasta tunsi Johannes, mitä Aura kuitenkin kerran oli merkinnyt
hänelle. Kaikki veri syöksyi hänen kasvoihinsa.

Aura! Hänen entinen sotatoverinsa! Hänen sosialistinen omatuntonsa ja
aatteellinen mittapuunsa! Aura, jonka kanssa he olivat vierekkäin
valtiopäivillä istuneet, yhteisiä suunnitelmia takoneet, ihastuneet ja
innostuneet!

Siinä oli siis Aura nyt hänen edessään.

Puoleenkymmeneen vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan.

Samassa kaupungissa asuneet, samoja katuja kävelleet. Mutta niin suuri
oli jo Helsinki, ett’eivät siinä ihmisten tiet enää yhteen sattuneet,
jos ei satuttanut. Ja heidän tiensä olivat Johanneksen avioliiton
jälkeen käyneet tuiki erilleen.

Aurahan oli pysynyt sosialistina. Johannes sitävastoin kiivennyt
suomalaisen kapitalismin kukkuloille.

Mitä oli Aura nyt sanova hänestä?

Jaakko Jyrkkä sensijaan ei pienimmässäkään määrässä hänen mieltään
kiinnittänyt.

He olivat tervehtineet toisiaan, Aura ääneti ja hervottomalla
kädenliikkeellä, Jyrkkä voimakkaasti ja meluisasti.

–Mekin olemme pistäytyneet vähän Parisiin tässä, selitti hän
tyytyväisenä. Huvittelemme täällä pari päivää ja elämme oikein
herraskaisesti.

He olivat olleet Brysselissä, sosialistikongressissa, jonne puolue oli
heidät edustajinaan lähettänyt. Ja kun matkakaan ei ollut pitempi tänne
ja kun tämä ehkä oli ainoa kerta elämässä, jolloin heillä oli
tilaisuus…

–Perhanan lysti kaupunki tämä Parisi, jutteli hän edelleen. Mutta
hukassa me olisi täällä oltu, jos me emme olisi tavanneet tätä
Muttilaa. Otapas nyt selko esim. tästä ruokalistasta.

Jyrkän pakistessa Parisin ihmeellisyyksistä, tarkasteli Johannes Auraa,
joka istui vaieten, silmät alasluotuina, vain silloin tällöin koskien
annokseensa.

Aura oli vanhentunut, paljon vanhentunut. Hänen otsansa oli täynnä
hienoja ryppyjä ja suupieliin oli surkastunut piirre ilmestynyt.
Samalla hän oli käynyt ikäänkuin pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi. Jyrkkä
sensijaan kuin levinnyt ja rehevöitynyt hänen rinnallaan.

Ainoa, mikä muistutti vielä entisestä Aurasta, oli silmät. Niistä
näytti sisällinen ilo sekä liikuttava, entisen luottamuksen ja
keskinäisen ymmärryksen etsintä heijastuvan, kun hän ne joskus kohotti
suunnaten katseensa suoraan Johannekseen.

Ei, ei niissä näkynyt merkkiäkään siitä syytöksestä, jota Johannes oli
hänen puoleltaan odottanut.

Ja samalla oli kokonaan muuttunut hänen suhteensa Auraan. Kaikki pelko
ja paha omatunto katosi hänestä.

Hän sääli Auraa.

Tätä tunnetta oli Jaakko Jyrkän koko olento ja puhetapa vielä omiaan
kohottamaan.

–Ikävä vain, selitti tämä karkealla leikillisyydellä, että tuli
matkustetuksi tänne naisen kanssa. Mutta kuka käski lähteä Münchenin
oluen kanssa Müncheniin!

Jyrkkä näytti olevan oikein vilpittömästi mielissään siitä, että oli
tavannut Johanneksen. Ei hänenkään puolelta pienintäkään
vihamielisyyttä tai ylenkatsetta Johanneksen kannan-muutoksesta.
Pikemmin salaista kateutta tai kunnioitusta.

–Olet sinä onnen poika, julisti Jyrkkä, joka voit matkustella mihin
tahansa ja milloin tahansa. Voisin minäkin vapaa mies olla, ellen olisi
tähän juukelin puolue-elämään antautunut.

Johannes hymyili katkerasti sydämessään. Tuo kutsui vapaaksi mieheksi
häntä, joka omasta mielestään oli enemmän orja kuin milloinkaan!

–Raha vapauttaa, sanoi hän kyynillisesti.

Aura säpsähti ja loi pelästyneen katseen häneen. Jyrkkä sensijaan otti
asian tuiki totisesti.

–Siinäpä se, sanoi hän. Sinä olet osannut katsoa eteesi maailmassa.

Olisi hänestäkin ehkä voinut kerran tulla rikas, selitti hän. Oli ollut
hänellä kaveri, joka oli ehdottanut, että he perustaisivat yhteisen
liikkeen ja rupeaisivat halkokauppiaiksi.

Nyt oli mies pohatta, uppopohatta. Eikä hänen enää tarvinnut
halkokauppaa harjoittaa.

–Mitä hän tekee nykyään? kysyi Johannes jotakin sanoakseen.

–Elää rikkaana Pietarissa, kehasi Jyrkkä. Ja myö maatiloja ryssille
Karjalan kannakselta.

Auran ja Johanneksen silmät yhtyivät. Ja jälleen painoi Aura katseensa
alas.

–Hiukan epä-isänmaallista työtä tuo, huomautti Johannes. Myödä omaa
syntymämaataan!

–Epä-isänmaallista! hymähti Jyrkkä. Niinkuin eivät muut sitä tekisi!
Eikähän oikealla sosialistilla saa olla mitään isänmaata.

Muttila söi. Se oli hänen pääasiallinen intohimonsa.

Hänkin oli nyt naimisissa. Johannes ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt
hänen vaimoaan, mutta tiesi, että se oli erään tunnetun
säätyläisperheen tytär Helsingistä.

–Minulla on, virkahti Muttila, suu täynnä vasikankotlettia. Ja
semmoiset miehet olisivat ensimmäiseen lyhtypatsaasen hirtettävät.

–Kuinko kuka? kysyi Jyrkkä ällistyneenä.

–Kuin se sinun kaverisi, jatkoi Muttila, huuhtoen ruokansa alas aimo
kulauksella. Myödä isänmaataan? Hyi, saakeli!

–Leikkisä mies tämä Muttila, selitti Jyrkkä, joka oli nopeasti
saavuttanut tavallisen tasapainonsa. Hän myö vain sieluaan. Ja sentään
hän aikoo elämänsä halki hirttämättömänä konnana kävellä.

Nyt oli Muttilan vuoro ällistyä.

–Sieluaan? Milloin minä olen sieluani myönyt? kysyi hän
kulmakarvojansa kohottaen.

–Kah, joka päivä, nauroi Jyrkkä. Teet taidetta, myöt sieluasi.
Mynttäät rahaksi itsesi ja ihanteesi.

–Se on helvetin vale, sanoi Muttila, keksimättä kiireessä muutakaan
parempaa puolustusta.

Johannes huomasi hänen pulansa ja tuli apuun omalla tavallaan.

–Valetta se on, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, sillä eihän tällä
Muttilalla ole koskaan sielua ollutkaan.

Kaikki nauroivat, Muttilakin. Ja tunsivat heti tulleensa paljon lähemmä
toisiaan.

–Kukapa tässä maailmassa ei möisi sieluaan, irvisteli Muttila. Mutta
on niin pieni kysyntä sillä tavaralla.

–Eikä taida kaikkien kelvata kaupaksikaan, vahvisti Johannes.

Mattila oli nyt kokonaan sovitettu.

Jaakko Jyrkkä tahtoi vielä jatkaa leikkiä. Mutta kompastuikin
päistikkaa rapakkoon.

–Naiset ovat tässä suhteessa paljon edullisemmassa asemassa kuin
miehet, julisti hän.

–Kuinka niin? kysyi Aura terävästi.

–He myövät vain ruumiinsa, nauroi Jaakko leveästi. Ja sillä tavaralla
on aina paljon parempi kysyntä.

–Voi olla, virkahti Aura hiljaisesti. Mutta kaikki naiset eivät ole
samanlaisia.

Johannes kuuli äänestä, että Aura oli kovin kiusaantunut. Ja hänen teki
mielensä antaa merkkejä Jaakolle, että tämä lopettaisi.

Hän koettikin sitä silmäkulmillaan. Jaakko vain ei huomannut mitään.

–Niiden ei taida kelvata kaupaksikaan, nauroi hän, iskien
tuttavallisesti silmää Johannekselle.

Aura heitti ylenkatseellisen silmäyksen häneen ja vilkaisi sitten apua
pyytävästi Johannekseen.

Tuokiotila muodostui Johannekselle tuskalliseksi. Kumpikin noista
kahdesta olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja kumpikin näyttivät ne
tahtovan toistensa ohi rakentaa keskinäisen ymmärryksen siltaa hänen
kanssaan.

Ikäänkuin olisivat tahtoneet, toinen toiseltaan kuulematta, salaa
kuiskata Johannekselle:

”Me kaksi tunnemme toisemme, eikö totta? Tuo kolmas on vieras meille.
Ja meillä on todellakin syytä hiukan halveksia häntä.”

Halveksia, se oli juuri oikea sana.

Johannes oli nyt aivan selvillä heistä. Niin Jaakko kuin Aurakin katsoi
olevansa toisensa yläpuolella ja voivansa Johanneksen läsnä-ollessa
sitä myöskin osoittaa.

Ja kuitenkin elivät nuo kaksi yhdessä! Ja aikoivat ehkä elämänsä
loppuun saakka niin elää!

Johannes kauhistui sitä kadotuksen ja sisällisen mädätyksen kuilua,
johon nuo kaksi hänen entistä hyvää toveriaan olivat syöksyneet.

Samalla se rauhoitti häntä hänen oman sisällisen ihmisensä suhteen.

Hän oli tottunut pitämään hyvin onnettomana itseään. Mutta noiden
kahden rinnalla hän tunsi olevansa vielä aivan taruprinssi. Ja olevansa
myöskin mitä onnellisimmassa avioliitossa.

Eihän hän toki halveksinut vaimoaan. Eikä hän ollut Irenenkään puolelta
koskaan todennut mitään sentapaista tunnevivahdusta.

Vihaa voi heidän välillään olla. Mutta siinähän oli vielä jotakin
raikasta, puhdistavaa ja ratkaisevaa.

Tuohan oli helvetti suorastaan! Kuinka saattoivat ihmiset elää
sellaisessa? Ja kuinka oli Aura voinut vaipua niin alas?

Eihän se voinut johtua tuosta miehestä yksistään. Täytyi olla hänen
omassa olennossaan turmiota-tuottavia voimia, joita Johannes ei
tuntenut ja jotka olivat hänet tuohon mieheen kiinnittäneet.

Samalla muisti hän, että hänen lapsensa oli sairas.

Hänelle tuli äkkiä ääretön halu nähdä Seidiä ja hän ehdotti poislähtöä.

Aura heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Mutta Jaakko kysyi heti
vilkkaasti:

–Pois, mutta minne? Emmehän toki eroa vielä. Me ainakin tämän Muttilan
kanssa…

Heillä oli enää vain tämä ja huominen päivä aikaa olla Parisissa,
selitti hän. Ja sen ajan hän tahtoi seurustella rakkaiden ystävien
kanssa.

–Tahtoo käydä vähän ikäväksi kahden kesken, jatkoi hän avomielisesti.
Emmehän me vielä ole tutkineet ollenkaan niitä Parisin mysterioita.

–Minusta ei teillä nyt ole paljon huvia, huomautti Johannes. Minun
lapseni on kipeä ja minun täytyy juuri nyt joutua häntä katsomaan.

–Sinun lapsesi!

Aura huudahti sen niin hätääntyneellä, osaaottavalla ja sydämellisellä
äänellä, että kaikki kääntyivät häntä katsomaan.

Hän punastui korviaan myöten. Ja sopersi koettaen peittää
mielenliikutustaan:

–Tarkoitin vain, että onko hän hyvin sairas. Että onko vaaraa,
tarkoitan…?

Johannes katsoi häneen tutkivasti ja selitti, ettei ollut vaaraa
ainakaan toistaiseksi. Mutta hän oli kuitenkin levoton, sangen
levoton…

–Luonnollisesti, sanoi Aura. Me näimme eilen hänet. Niin kaunis ja
vilkas lapsi.

Maksun aikana sattui pieni, koomillinen välikohtaus.

Muttila ei mitenkään tahtonut hyväksyä laskuaan. Hän söi ja joi aina
enemmän kuin muut. Siksi nousivat hänen laskunsa aina korkeammalle kuin
muiden, jota Muttila ei ollenkaan ymmärtänyt, vaan kulki ainaisessa
pelossa, että häntä petettiin.

Tällä kertaa olivat riidan syynä eräät ylimääräiset peruna-annokset,
joita hän oli tilannut, mutta joista hän väitti yhden kuuluneen
kotlettiin. Kun ei edeskäypä sitä heti ottanut uskoakseen, hän kävi
äänekkääksi.

Ihmiset kääntyivät ympärillä olevista pöydistä sinnepäin katsomaan.
Johannes nousi hermostuneena.

–Hyvästi, sanoi hän. Minä menen.

Hän ojensi kätensä Auralle. Tämäkin oli noussut ja näytti olevan yhtä
hermostunut.

–Minä tulen sinun kanssasi ulos, virkahti hän hiljaa ja rukoilevasti
Johannekselle.

–Menkää te vain! huusi Muttila heille ohimennen kiukustuneena,
kohdistaen pääasiallisen raivonsa ylitarjoilijaan, joka kohteliaana ja
hymyilevänä samalla saapui hänelle asiaa selvittämään.

Hän vakuutti kyllä yksinkin suoriutuvansa asiasta.

–Älä viitsi riidellä! koetti Jaakko Jyrkkä häntä hyväntahtoisesti
tyynnyttää. Minä maksan laskun.

–Tässä ei ole kysymys siitä, käännähti Muttila hänen puoleensa
säkenöivin silmin. Minä tahdon vain oikeutta, en mitään muuta kuin
oikeutta! Ja sinä saat olla minun vieraanamiehenäni.

Jaakko jäi. Aura ja Johannes lupasivat ulkona odottaa heitä.

–Suo anteeksi, sanoi Aura, heti kun he olivat päässeet toisten
kuuluvilta.

–Kenelle? Sinulleko? koetti Johannes hymähtää.

–Myöskin minulle, virkahti Aura. Minä näin, että olit kovin
kiusaantunut.

–En sinuun, vakuutti Johannes. Sinä et ole minua vielä kiusannut
milloinkaan.

–Kiitos siitä sanastasi.

Kadun toisella puolen oli kahvila, jossa tarjoiltiin pienten pöytien
ääressä, osaksi katukäytävällä.

Kun Jaakko ja Muttila näyttivät viipyvän, ehdotti Johannes, että he
odottaisivat siellä. Se oli Aurankin mielestä mukavampaa.

 

9.

Jaakko ja Muttila viipyivät kauan. Auralla ja Johanneksella oli kyllin
aikaa keskustella.

–Onko teillä lasta? kysyi Johannes.

–Ei, vastasi Aura. En minä tahdo.

Hänen kanssaan? ajatteli Johannes. Mutta hän oli kyllin hienotunteinen
jättääkseen sen sanomatta.

Kuitenkin oli kuin olisi Aura arvannut, mitä hän mietti tällä hetkellä.

–Sinä et pidä hänestä? hän kysyi.

–Kenestä? Muttilasta?

–Ei, vaan Jaakosta. Minä ymmärrän kyllä, että sinä et pidä hänestä.

–Kuinka niin? kysyi Johannes saadakseen hetkeksi ajattelu-aikaa.

–Eihän hän ole mikään ihannemies, virkahti Aura.

Mutta kuitenkin mies, ajatteli Johannes kyynillisesti. Kuitenkin joku,
joka housuja kantaa. Ja sehän riittää naiselle nykymaailman aikaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

–Mikään ihannemies en taida olla minäkään. Miksi tahdot siis asettaa
minut toisten tuomariksi?

Jälleen tuntui kuin toinen olisi arvannut hänen ajatuksensa.

–Lienee minullakin joskus ollut suurempia vaatimuksia elämän suhteen,
sanoi Aura. Nyt en minä vaadi enää mitään. Ja minusta tuntuu kuin ei
minulla olisi enää oikeuttakaan vaatia.

Aina hiukan enemmän, ajatteli Johannes. Mutta ääneen hän sanoi:

–Mistä saakka sinusta on ruvennut niin tuntumaan?

Aura viivytteli jonkun verran vastaustaan. Johannes katsoi häneen ja
huomasi, miten vaikea hänen oli säilyttää tyyneyttään.

–Siitä saakka … alotti Aura, siitä saakka kuin maailma mustui minun
ympärilläni.

–Ja sinun sisälläsi? uskalsi Johannes kysyä. Siellä paistaa yhäti
sinun aatteellinen aurinkosi?

Aura kohotti silmänsä ja upotti ne suoraan hänen aivoihinsa.

–Se ei siellä ole ikinä paistanutkaan, sanoi hän.

–Kuinka niin voit sanoa? kysyi Johannes. Tiedänhän, että olet
sosialisti. Ja tiedänhän, että tuomitset salassa minua…

–Sinua?

–Tuomitset siitä minua, jatkoi Johannes tyynesti, että olen tullut
uskottomaksi meidän yhteiselle elämäntehtävällemme.

Mutta se oli nyt käynyt niin. Heidän oli turhaa siitä enempää
keskustella.

Aura teki niin väkivaltaisen liikkeen kädellään, että oli kaataa
kahvilasinsa.

–Se ei ole totta! hän melkein huusi. Minä en ole koskaan tuominnut
sinua enkä voinut tuomita sinua. Sillä minä en ole koskaan ollut
sosialisti!

Nuo viimeiset sanat, jotka Aura linkosi äärettömällä, pidätetyllä
intohimolla, tekivät hirvittävän vaikutuksen Johannekseen.

Hän ei osannut aluksi sanoa sanaakaan.

Tuijotti vain Auraan kuin odottaen selitystä. Mutta sitä ei tullut.
Aura tuijotti yhtä äänettömästi ja yhtä itsepintaisesti häneen.

–Mikä sinä sitten olet ollut? pääsi vihdoin häneltä.

–En tiedä, vastasi Aura. Minulla ei ole koskaan ollut muuta aatetta
kuin yksi. Eikä sillä ole mitään yhteiskunnan kanssa tekemistä.

Siis rakkaus? ajatteli Johannes. Mutta hän ei uskaltanut enää kysyä
mitään.

Tuhannet mielikuvat vilahtivat hänen ohitsensa.

Hän muisti Auran sellaisena kuin hän kerran Amerikasta palatessaan oli
laivalla tavannut hänet, ja sellaisena kuin hän silloin oli tämän
vilpittömään, suoravaiseen olentoon ihastunut. Hän muisti paljon, mitä
he silloin ja mitä myöhemmin olivat keskenään jutelleet. Aura oli aina
ollut niin tyyni, niin viisas, niin plastillinen. Mistä äkkiä tuo
intohimoinen purkaus ja myrskyinen äänenpaino?

He olivat aina puhuneet vain aatteista, vain sosialistisista ihanteista
ja parhaista tavoista niitä toteuttaa.

Tunteet eivät koskaan olleet merkinneet heille mitään. Rakkautta he
eivät olleet pienimmälläkään sanalla koskettaneet.

Johannes oli tottunut aina katsomaan Auraan ylös. Ketään niin puhdasta,
niin ihanteellista ja epäaistillista naista hän ei ollut tavannut
elämässään. Juuri siksi hänen oli aina ollut niin vaikea käsittää, mitä
Aura oli mahtanut keksiä Jaakossa rakastettavaa.

Sillä eihän Jaakko missään suhteessa ollut sen naisen vertainen, joka
viimeiset viisi vuotta oli kunnioittanut häntä yhdys-elämällään.

Ja nyt sanoi Aura aivan äkkiä, että aatteet eivät koskaan olleetkaan
merkinneet hänelle mitään! Että kaikki siis oli ollutkin pelkkää
valetta ja petosta, mitä he kauneinta ja ihmis-arvoisinta olivat
keskenään uneksineet!

Näin sanoessaan sammutti Aura Johannekselta viimeisen ihanteellisen
kiintotähden.

Joskin Johanneksen taivas oli ollut musta ja joskaan hän ei nähnyt
mitään aamunkoiton mahdollisuutta enää edessään, hän oli uskonut
kuitenkin, että tuolla takanapäin edes, nuoruudessa ja alkavassa
miehuudessa, oli ollut kirkasta, korkeaa ja valoisaa. Ja valoisin aika
Johanneksen mielestä oli aina ollut se, jolloin hän Auran innostamana
ja tukemana oli puhtaimmin ja epä-itsekkäimmin sotinut Suomen
yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi.

Aura ei sosialisti? Sehän oli mahdotonta, aivan mahdotonta! Ei ollut
muka koskaan ollutkaan? Se oli suorastaan mielenvikaista!

–Meidän yhteiset pyrkimyksemme ja keskustelumme, alotti hän
harvakseen. Ne ovat olleet siis pelkkää tuulenpieksämistä?

Aura ei vieläkään sanonut mitään. Hänen päänsä näytti vain raskaasti ja
hyväksyvästi nyykähtävän.

–Se on ollut siis petosta, itsepetosta? jatkoi Johannes, vai kenties
me kumpikin olemme pettäneet myös toisiamme.

–Et sinä, lausui Aura jyrkästi. Sinä olit sosialisti, _sinä_ olit
idealisti! Minä sitävastoin…

–Niin? Mikä sinä sitten olit ja olet?

–Nyt minä olen ainoastaan onneton, sanoi Aura hiljaa. Mutta silloin
minä olin sinun ihailijasi.

Jälleen tunsi Johannes sydämensä seisahtavan.

–Sinä? sanoi hän kiivaasti. _Minä_ olin sinun ihailijasi ja olen aina
ollut! Ja minä olen aina ihaillut sinussa juuri sinun taipumatonta
tarmoasi ja uljuuttasi, kun oli kysymyksessä meidän yhteisten
tarkoitusperiemme ajaminen.

–Sinun tarkoitusperiäsi ne olivat. Siksi minä niistä innostuin. Kun
sinä jätit ne, meni minunkin uskoni niihin.

–Minä olin heikko, vastasi Johannes vavahtavalla äänellä.

–Myöskin minä olin heikko, virkahti Aura samaan äänilajiin. Muuten
sinä et olisi koskaan luopunut niistä.

–En minä olekaan luopunut niistä, väitti Johannes kiivaasti. En
koskaan sydämeni syvimmällä.

–Sinä et olisi luopunut niistä edes ulkonaisesti. Mutta minä en
jaksanut enää.

–Sinä? Mitä sinä et jaksanut enää?

–Taistella. Olla enää pelkkä aate, pelkkä ihanne sinulle.

Tähän tapaan jatkui heidän keskustelunsa.

Johannes ei voinut olla kesken kaikkea vertaamatta sitä tuohon toiseen,
joka hänellä eilen oli Liisan kanssa ollut. Siinäkin oli rakkaus koko
inhimillisen koneiston käyttövoimana lopuksi ilmestynyt.

Liisasta hän sen vielä olisi voinut aavistaa, sillä olihan Liisa tyhmä
neitsyt, joka ei tiennyt mistään paremmasta. Joka oli elämässään paljon
rakastanut ja jolle siis oli myöskin paljon anteeksi annettava. Mutta
Aura? Sehän oli tuiki käsittämätöntä.

Kaikki, mitä hän kuuli, oli siihen määrään uutta ja outoa hänelle, että
hän melkein unohti pääasian. Sen nimittäin, että kysymys oli
rakkaudesta häneen, juuri häneen, Johannes Tammiseen, joka istui tässä
katukäytävällä ja kuunteli henkeä pidättämättä tarinaa pienestä, arasta
ja turvattomasta naissydämestä, jonka suuri rakkaus kerran oli
sankarilliseksi laajentanut.

Kuinka ihmeellistä! Johannes näki nyt aivan toisessa valaistuksessa
elämän.—-

Senjälkeen kuin hän oli luopunut yhteiskunnallisia aatteitaan ajamasta,
hän ei ollut nähnyt elämässä muuta mahtia, muuta valtaa kuin rahan.
Raha antoi yhteiskunnallisen aseman, raha turvasi suvun jatkumisen ja
yksilön toimeentulon.

Sekö ei siis ollutkaan ainoa? Oliko sen takana vielä joku toinen tai
kolmas salaperäinen valta, joka tanssitti ihmisiä ja ihmiskohtaloita
kuin meri haaksia, jotka sen pintaa purjehtivat?

Oliko hän käynyt silmät sokkoina tähän saakka?

Olisiko, jos hän olisi eilen kuollut, elämän kaunein ja peljättävin
mahti jäänyt häneltä kokematta?

Olisi, olisi jäänyt, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Sillä eihän hän
ollut todenteolla itse koskaan rakastanut.

Eikä myöskään tiennyt itseään todenteolla rakastetuksi.

Hän ei ollut yksinkertaisesti uskonut rakkauteen. Niin se oli ollut.
Hän oli aina pitänyt sitä ikäänkuin jonakin tois-arvoisena, jonakin
alhaisempana kuin hänen omat aatteelliset maailmansa.

Rakkaudestaan Ireneen hän ei itsensä edessä voinut puhua ollenkaan.
Sehän oli ollut täysin yhteiskunnallinen ja yhteiskunnallisista syistä
solmittu avioliitto.

Taikka oikeammin, ehkä hän kuitenkin oli ollut jonkun verran ihastunut
Ireneen. Olihan Irene kaunis ja olihan hänen olentonsa vaikuttanut
joskus hyvinkin ärsyttävästi hänen aistilliseen ihmiseensä. Mutta ei
enempää kuin moni muukaan nainen, joka oli sattunut hänen tielleen ja
jonka ohi hän oli kulkenut hattuaan kohottaen.

Hänen rakkautensa Signeen oli ollut toista. Se oli ainakin kummunnut
suoraan sydämestä ja hallinnut kauan hänen hermojaan. Mutta sekin oli
jäänyt vain nuoruushaaveeksi, vain mielikuvaksi.

Eikä hän koskaan muistanut oikein todenteolla himoinneensa Signeä. Se
olisi ollut hänestä rumaa ja häpeällistä.

Niin ihanteellinen nuorukainen hän oli ollut. Ja hän muisti tuota
seikkaa aina tähän saakka tyytyväisyydellä ajatelleensa.

Nyt aukeni äkkiä kuilu hänen entisen ja nykyisen ihmisensä välille.
Paljon syvempi kuilu kuin oli silloin auennut, jolloin hän oli jättänyt
yhteiskunnalliset ihanteensa ja suostunut Rabbingin palvelukseen
rupeamaan.

Mikä hullu hän oli ollut! Mikä yökkö keskellä päivää hän oli ollut!
Mitkä ruusut olivat hänen tiellään kukkineet, ilman että hän oli edes
ollenkaan nähnyt niitä!

Mikä elämä oli häneltä jäänyt elämättä!

Ja mikä voisi hänellä vieläkin olla elettävänään, jos hän jättäisi
turhan katinkullan ja syöksyisi suinpäin, arvelematta, epäröimättä,
kaiken inhimillisen onnen ainoaan oikeaan aarnihautaan!

 

10.

Johannes näki toverusten tulevan jo. Hän kumartui sentähden nopeasti,
haki Auran katseen hatunreunan alta ja kysyi kiivaalla, mutta
pidätetyllä äänellä.

–Kuinka Herran nimessä sinä sitten tulit ottaneeksi Jyrkän?

–Elämä oli niin pimeä minulle, vastasi Aura hiljaisesti. Pimeä
senjälkeen kuin sinä olit matkustanut.

–Mutta tiesithän minun tulevan takaisin? Tiesithän, että olin
matkustanut vain kirjoittamaan suurta teostani…

Johannes ei voinut jatkaa enää. ”Suomi tulevaisuuden valtiona!” Se oli
ollut hänen aiotun kirjallisen suurtyönsä nimi. Se oli ollut hänen
aatteellinen elämän-unelmansa ja autuutensa.

Sen muisto koski häneen liian kipeästi.

Aura odotti. Mutta kun Johannes vaikeni edelleen, hän virkahti:

–Olithan sinä sanonut niin. Mutta enhän minä tiennyt, milloin tulisit.
Eikähän…

Nyt näytti Auran olevan vaikea jatkaa enää.

Mutta Johannes pyysi itsepintaisesti, että hän nyt, tällä ainoalla
hetkellä, joka heillä kenties koskaan olisi käytettävänään
molemminpuolisiin selityksiin, sanoisi kaikki mitä hänellä oli
sydämellään.

–Eikähän meidän välillämme ollut koskaan ollut puhetta rakkaudesta.

Se oli totta. Täytyihän Johanneksen myöntää se.

Ja täytyihän hänen samalla itselleen tunnustaa, että hän puolestaan ei
ollut koskaan Auraa rakastanut.

Ei, ei ketään hän ollut rakastanut! Auraan nähden ei koskaan ollut
ajatellut edes minkäänlaisen sukupuoli-yhteyden mahdollisuutta.

Hänellä ei siis voinut olla edes mitään aihetta syyttää Auraa siitä,
että tämä oli ottanut Jaakko Jyrkän. Ja kuitenkin hän tunsi povensa
pohjasta ilmeisen katkeruuden tuota suhdetta vastaan kumpuavan.

Onneksi hän ehti sen merkitä mielessään. Ja silloin hän oli sen herra
ja saattoi estää sen ilmi purkautumasta.

Kuitenkaan hän ei voinut olla tekemättä vielä pientä kysymystä, jonka
alta se pilkisteli.

–Oletko nyt onnellinen?

–Onni! virkahti Aura katkerasti. Minä en tiedä, mitä se on. Mutta aina
on parempi kahden kuin yksin taivaltaa.

Jaakko Jyrkkä ja Muttila seisoivat toisellapuolen katua heitä
vastapäätä ja odottivat sopivaa hetkeä, milloin päästä alituisen ja
moninkertaisen ajopelien jonon läpi pujahtamaan.

He olivat huomanneet jo katukäytävällä istujat ja tekivät iloisia
merkkejä heille. Nämä nyökäyttivät päätään heille ja kohottivat
kahvilasejaan.

Johannes sanoi sitten kuin itsekseen:

–Ei siitä tullut mitään, siitä minun teoksestanikaan.

–Mutta kirjoitithan sinä kuitenkin sitä? kysyi Aura.

–Kyllä, jonkun verran, vastasi Johannes hitaasti. Mutta se oli roskaa
ja se jouti tulen omaksi.

–Sinulla oli kuitenkin siihen niin kaunis suunnitelma, virkahti Aura
vielä.

–Lie ollut suunnitelma. Mutta minun uskoni ei riittänyt siihen. Voitko
sitä ymmärtää?

Kyllä, Aura sanoi sen ymmärtävänsä. Eihän hänenkään uskonsa ollut
riittänyt kannattamaan hänen rakkauttaan.

Siinä istuivat he siis molemmat, toinen toistaan vastapäätä, vanhat
taistotoverit, jotka olivat yhdessä niin monta kaunista tuulentupaa
rakentaneet. Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon
povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän
tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa.

Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen.

Aura uskalsi kysyä vielä:

–Ja _sinä_? Oletko sinä nyt onnellinen?

Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja
hillitysti:

–Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman
ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta…

Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta
samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.

Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle. Johannes tarttui siihen ja
puristi kovasti sitä.

Sitten täytyi Aurankin peittää silmänsä kädellään.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sen katkaisivat vasta Jaakko Jyrkkä ja Muttila,
jotka vihdoinkin olivat päässeet kadun yli pujottautumaan ja istuivat
nyt heidän pöytäänsä remuisasti.

–Minä olin oikeassa, selitti Muttila voitonriemussaan. Sanoinhan minä!
Se peruna-annos kuului sittenkin kotlettiin!

Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan
säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken
murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn
vetämättä.

–Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi?

–Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila.
Arvatkaa!

Mahdotonta sitä oli arvata.

–Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin
seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita.

–Tuliko?

–Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut!

–Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili
Johannes.

–Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain
todistetuksi olevani oikeassa.

–Hän söi sen ja joi vielä pullon viiniä päälle, nauroi Jyrkkä. Tarjosi
minullekin.

Nyt täytyi Aurankin hymyillä. Johannes jätti heidät siihen istumaan.

Kenties viipyi hänen kätensä liian kauan Auran kädessä. Kenties
katsoivat he myös liian syvälle silmiin toisiaan. Mutta kun Jyrkkä
samalla ehdotteli, että he ainakin illalla vielä tapaisivat, hän lupasi
puolittain.

–Riippuu olosuhteista, sanoi hän. Minäkään en ole aivan aikani herra.

–Mistä olosuhteista! väitti vastaan Jyrkkä. Olethan sinä
huvittelemassa niinkuin mekin. Ja tänä iltana me, totta jumaliste
huvittelemme!

Viini näkyi kihahtaneen hänen päähänsä. Hän tuntui kokonaan unohtaneen,
ettei Johannes ollut Parisissa yksin ja että syvä yhteiskunnallinen
juopa erotti heidät ja heidän lähimmän ympäristönsä toisistaan.

Mikähän liemi siitä olisi tullut, jos Johannes olisi vienyt Jyrkän ja
Auran yhteen vaimonsa ja Signen kanssa? Vapaaherra Carpista ja
Rabbingista puhumattakaan!

Johannes ei voinut olla hymähtämättä itsekseen sille ajatukselle.

Hän kohotti hattuaan ja lähti väentungoksen läpi kohti hotelliaan
luovimaan.

Hän oli jo saavuttanut tyypillisen parisilaisen gentlemannin mukavan,
hiukan hiihtelevän käynnin. Ooppera-myymälästä ostetut kiiltokengät
olivat sen hänelle hankkineet.

Katuelämän korvia-huumaava pauhu, kaupustelijain huudot ja kuskien
piiskanläjähdykset eivät häntä häirinneet enää. Hän saattoi välttää
kaikki vastaantulevat esteet aivan vaistomaisesti ja uneksia keskellä
maailmankaupungin ääretöntä, lainehtivaa ihmismerta.

Keskustelu Auran kanssa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Pian hän
vaipui ajatuksiinsa.

Ja kuten aina, kiertyivät hänen ajatuksensa lopuksi hänen itsensä
ympärille.

Olihan hän oman maailmansa keskipiste. Ja vaikka hän ei nähnytkään
mitään tarkoitusta elämässään, hän ei kuitenkaan voinut olla sen
yksityiskohtia alituisesti punnitsematta, erittelemättä ja toisten
ihmisten samantapaisiin kohtaloihin vertailematta.

Hän tuli siten ikäänkuin lähemmä itseään. Eikä hänellä senjälkeen kuin
hän oli aatteelliset harrastuksensa jättänyt ollutkaan enää moneen
vuoteen ollut muuta tekemistä.

Epäilemättä hän halveksi itseään. Mutta hän oli aina pitänyt niitä
tekojaan tai luonneominaisuuksiaan, joita hän ei syvimmän tuntonsa
edessä voinut hyväksyä, vain hauraana, tilapäisenä kuorena, jonka hän
voisi karistaa päältään milloin tahansa, kun vain joku oikein tärkeä
asia vaatisi sitä.

Mutta olisiko hänessä tuota tarmoa? Olisiko hänessä enää miestä
mihinkään suureen, ratkaisevaan voimanponnistukseen?

Totta kaiketi olisi! Johannes kohotti päätään oikein uhkaavasti.

Uskalsiko joku ehkä epäillä sitä?

Ei kukaan muu kuin ehkä hän itse. Ja samalla hän totesi itse sitä
epäilevänsä.

Mutta siitä nousivat hänen olentonsa syvimmät, käyttämättömät ja
turmeltumattomat ainekset ankaraan merenkäyntiin. Sepä lempoa, ettei
hän voisi vielä mitä tahansa, jos hän tahtoisi! Täytyi olla vain kyllin
suuri ja tärkeä asia, että hän viitsisi tahtoa sitä!

Siinä se oli. Häneltä puuttui päämäärä, jota kohti hänen tahtonsa olisi
kaikella voimallaan, eheästi ja tinkimättömästi sinkoutunut.

Aate se ei voinut olla enää. Sillä eihän hän uskonut enää mihinkään
aatteisiin.

Ihminen, elävä ihminen, sen täytyi olla. Joku, jota hän olisi oikein
rakastanut ja jonka rakkaus olisi vaatinut häneltä kaiken tämän
nykyisen, hänelle itselleen inhoittavan, mutta kuitenkin mukavan ja
huolettoman elämän uhraamista.

Hän oli nyt mielestään vaipunut niin syvälle, että hänellä ei ollut
varaa upota enempää. Jos hänen mieli vielä elää, hänen täytyi ruveta
kohoamaan.

 

11.

Tällaisin miettein lähestyi Johannes hotelliaan.

Siellä hän tapasi ensimmäiseksi oman vaimonsa, joka näytti unohtaneen
kaikki, mitä heidän välillään joku tunti aikaisemmin oli tapahtunut.
Irene oli päinvastoin iloinen kuin leivonen, riensi häntä vastaan,
syleili ja suuteli häntä.

Se oli juuri niin Irenen tapaista. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää,
että tuollaiset perhekohtaukset lopulta merkitsivät mitään. Hänelle
itselleen ei ollut mikään vaikeus riidellä ja hän saattoi
loukkaavimmatkin sanansa ja väkivaltaisimmatkin tunnepurkauksensa
puhaltaa seuraavassa hetkessä pois kuin höyhenen.

Johannes oli toista verta.

Hän ei voinut unohtaa mitään, ei antaa anteeksi mitään. Jokainen
vaihdettu sana, jokainen saatu vaikutus painui häneen kuin terva
kuivaan puuhun. Varsinkin vihamieliset sanat, varsinkin epämiellyttävät
vaikutukset kohtasivat hänessä mitä herkimmän ja kiitollisimman
kaikupohjan.

Hän oli itsekin onneton tästä luonteensa ominaisuudesta. Mutta hän ei
voinut auttaa sitä.

Se oli hänen esi-isiensä perintö, Tuomas Tammisen ja tämän
esivanhempien, syvältä, kaukaa, maan sydämestä. Ja se erotti hänet
kokonaan niistä päiväperhosista, joiden piiriin hän avioliittonsa
vuoksi oli joutunut ja joilla oli varaa suuttua ja leppyä, ihastua ja
vihastua, miten milloinkin halusivat.

Irenen hellyyden-osoitukset vaikuttivat häneen yksinomaan
vastenmielisesti.

Hän irtautui torjuvalla liikkeellä hänestä ja sanoi:

–No, mikä nyt? Onko Seidi tervehtynyt?

–Hän nukkuu, vastasi Irene. Mutta me pääsemme tänä iltana Oopperaan.
Tiedäthän, tuohon wagnerilaiseen ensi-iltaan, johon on ollut niin
vaikea saada pilettejä.

Johannes ei ilahtunut millään erikoisella tavalla tästä sanomasta.
Hänellä oli nyt muuta mielessään.

Kuitenkin hän kysyi, jotakin sanoakseen:

–Kuka ne piletit nyt on hankkinut?

–Rabbing. Signe kävi äsken täällä ja toi ne meille. He tulevat
istumaan aitiossa. Hän, eno, Rabbing ja nuo ranskalaiset
pankkimiehet…

–Nuo juutalaiset? virkahti Johannes äkeästi.

Irene katsoi puoli totisena, puoli leikillisenä häneen ja kiepsahti
hyväilevällä liikkeellä hänen polvilleen.

–Eiväthän he ole juutalaisia, hän sanoi, koettaen kääntää hänen
päätään ja suudella häntä. Ja jos olisivatkin, eiväthän he silti ole
ihmistä huonompia. Mutta sinä taidat olla heille mustasukkainen?

Silminnähtävästi nautti Irene tuosta ajatuksesta. Eikä Johannes
hennonnut riistää sitä häneltä.

Hän päätti ottaa humoristiselta kannalta asian.

–Tietysti olen, hän vastasi. Mutta kuinka mahtaa olla omien sukkiesi
laita?

–Mikä näitä vaivaa? kysyi Irene naljailevasti, vetäen samalla hameensa
polveen saakka ja näyttäen mitä siroimman ja viehättävimmän
säärivarren.

Hän oli kaikesta päättäen väärinkäsittänyt.

Johannes oli tahtonut tulla siihen, että Irene itse oli eilen
osoittanut pisteliäisyyttä, joka hyvin helposti voi vivahtaa
mustasukkaisuudelta Liisaa kohtaan. Olihan se tuiki hullunkurista!

–Mustat nekin ovat, virkahti Johannes, hyväillen vaistomaisesti hänen
pyöreää polveaan.

Irene suuteli häntä intohimoisesti.

Siitä oli kauan kuin hän oli niin suudellut Johannesta ja tämä tunsi
kiihkeän verivirran syöksähtävän sydämeensä. Ja kumma kyllä, ei Irenen
hellyys enää vaikuttanut häneen ollenkaan vastenmielisesti.

Irene aavisti jo voittonsa. Ja hän oli jalkeilla samassa
silmänräpäyksessä.

–Nyt minä näytän sinulle jotakin, hän sanoi. Ajatteles, mikä onni!
Minä olen juuri tänään saanut kotiin uuden oopperapukuni.

Hän osoitti voitonriemulla erästä suurta koteloa, jota Johannes ei
ollut kiireessä huomannutkaan.

–Ja jos olet oikein kiltti, hän lisäsi, sinä saat sen nähdä heti
päälläni. Eikö se ole kaunis? Mitä?

Hän levitteli sitä Johanneksen edessä, joka istui sohvassa, molemmat
kädet karmille heitettyinä.

–On, oikein kaunis, hän vastasi. Kaunis taitaa hintakin olla.

Johannes oli heti oopperapuvusta kuullessaan aavistanut, mistä johtui
Irenen äkillinen mielenmuutos häntä kohtaan.

Sen hinta mahtoi olla huimaava! Sitä huimaavampi, mitä keimailevampi
Irene oli hänelle.

Tuo ajatus oli omiaan suuresti hänen tunteitaan kylmentämään.

Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut varaa maksaa ja ettei hän olisi
mielellään maksanutkin vaimonsa mieliteoista tässä suhteessa, sillä hän
tahtoi itse, että Irene kävisi hyvin puettuna. Se oli hänelle pieni
itserakkauden kysymys. Irenen ylhäisten sukulaisten tuli huomata, että
tällä oli mies, joka kykeni sekä elättämään että pukemaan puolisonsa.

Vaan sentähden, että häntä harmitti ja hävetti nähdä Irenen käyttävän
tuollaisia keinoja tahtonsa toteuttamiseksi. Se oli hänen mielestään
niin tuiki poroporvarillista!

Hän tunsi ikäänkuin itsekin sen kautta alentuvansa. Ja hän oli monta
kertaa ehdottanut, että Irene määräisi itselleen jonkun summan, joka
hänellä olisi vakituisesti ja vapaasti kuukausittain käytettävänään,
ilman tilinteko-velvollisuutta.

Irene ei ollut aluksi tahtonut mitenkään suostua siihen.

Koko tuo ajatus oli ollut uppo-outo hänelle. Olivathan he mies ja
vaimo, hän oli sanonut, ja olihan kaikki yhteistä heidän välillään.

Siksi hän oli kieltäytynyt siitä jyrkästi. Ja kun Johannes oli
uudelleen palannut siihen, hän oli loukkautunut.

Hänen miehensä ei siis tahtonut olla kaikissa asioissa hänen miehensä
enää! Hänen miehensä tahtoi työntää hänet syrjään ja laajentaa juopaa
heidän välillään!

Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja
itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän
pälkähtänyt.

Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene
ruvennut itkemään.

Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän
tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla
uskottomia miehilleen!

Hän tahtoi ainakin kaikessa ulkonaisessa ja yhteiskunnallisessa olla
niin lähellä miestään kuin mahdollista. Se oli hänelle kunnian-asia,
jonka hän oli oppinut omasta kodistaan ja vanhoillisesta,
ylimyksellisestä ympäristöstään.

Kunnian-asia hyvänä äitinä ja uskollisena puolisona.

Siksi hän ei ollut suostunut myöskään ennen häitä mitään
avioliitto-sopimusta heidän välillään tekemään. Eikä samasta syystä
nukkumaan erillään, ei eri sängyssäkään, paitsi silloin kun Seidin
syntyminen oli tehnyt sen välttämättömäksi.

Sisällinen, sielullinen suhde mieheensä oli hänelle vähäarvoisempi.

Siinä tasossa he saattoivat etääntyä kuinka kauas tahansa toisistaan,
ilman että Irene edes näytti huomaavan sitä. Mutta juuri se oli pääasia
Johannekselle.

Johannekselle eivät ulkonaiset muodot merkinneet mitään, ellei niitä
ollut vastaava sielullinen sisällys kannattamassa.

Tavan orja oli Irene. Johannes oli usein surulla huomannut sen.

Hän oli tavan orja siinäkin, että hän kyllä oli valmis tapaa
muuttamaan, vanhan jättämään ja uuden omaksumaan, jos hän vain havaitsi
sen olevan hienoa ja nykyaikaista. Mutta silloin täytyi hänellä olla
tukenaan arvostamansa seurapiirin ehdoton enemmistö.

Yhteiskunnan täytyi ensin omalla esimerkillään näyttää se hyväksi ja
oikeaksi. Sitten hän oli kyllä valmis kuuliaisena yksilönä tuota
esimerkkiä seuraamaan.

Hän olikin monessa suhteessa muuttanut tapaansa. Mutta Johannes oli
heti huomannut, ettei se merkinnyt hänelle mitään sisällistä
vapautumista ja yksilöllistymistä, vaan uutta orjuutusta.

Nyt ulkomailla hän oli saanut runsaat käsirahansa, sillä eihän Johannes
voinut olla joka hetki hänen kanssaan, ja rahaa oli aina tarvis.
Varsinkaan ei Johannes tahtonut taipua yhdessä hänen kanssaan suuresta
myymälästä toiseen vaeltamaan.

Se oli siis jäänyt Irenen ja Signen asiaksi, joilla oli milloin mikin
kavaljeeri seurassaan.

Tietysti eivät nuo käsirahat olleet riittäneet. Hän oli saanut monta
kertaa lisää, ja Johannes arvasi niiden nyt jälleen olevan lopussa ynnä
melkoisen maksamattoman laskun häntä odottamassa.

Tuo tieto ei suututtanut häntä, ei ensinkään. Se teki hänet vain
tarkaksi ja teräväksi syrjästäkatsojaksi.

Hän tahtoi nähdä, mitä keinoja Irene tällä kertaa käyttäisi. Sillä
vaikkakin niiden tarkoitusperä oli aina sama, eivät ne koskaan aivan
yhtäläisin vivahduksin uudistuneet.

Irene seisoi yhä hänen edessään sovitellen uutta pukua vartalolleen.

–Etkö usko? hän sanoi veikeästi. Etkö usko, että Signe tulee minua
tästä kadehtimaan?

Se oli yksi Johanneksen heikkoja kohtia, jonka Irene oli huomannut
vaistomaisesti. Sillä vaikka Johannes ei Signestä enää vähääkään
välittänyt, hän kuitenkin olisi mielellään nähnyt tämän kadehtivan
Ireneä.

Miksi? Sitä hän ei koskaan ollut tahtonut oikein itselleen selittää.

Mutta hän tunsi, että siinä piili pieni katkeruuden ota ja loukatun
itserakkauden luoma epämääräinen haavoittamisen halu Signeä kohtaan,
joka kerran jopa kaksikin kertaa oli hyljännyt hänen rakkautensa.

Olihan se tuiki naurettavaa!

Tällä kertaa erikoisesti naurettavaa, kun Johannes oli aivan vakuutettu
siitä, että serkukset olivat yhdessä tuon puvun valinneet ja ostaneet
ja että Signe kenties juuri saman asian vuoksi oli äsken ollut täällä.

Siksi ei tuo keino näyttänyt tepsivän tällä kertaa. Johannes istui
edelleen mukavasti sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä.

–Varmaan on Signe sinua kadehtiva, hän sanoi. Mutta älä uhallakaan
sano hänelle, mistä olet ostanut sen!

Irene heitti nopean, tutkivan katseen häneen. Laski sitten laahuspuvun.
varovasti tuolille ja rupesi sitten sanaa puhumatta peilin edessä
riisuutumaan.

Välillä hän kuitenkin riensi Johannesta suutelemaan.

–Auta minua! hän sanoi. Näethän, kuinka vaikea minun on saada noita
nappeja auki.

Johannes auttoi häntä. Irene istui selin hänen polvilleen.

Ja jälleen, aistien noiden nuorten, muhkeain muotojen kosketusta vasten
ruumistaan, totesi Johannes, ettei Irene sittenkään ollut hänelle
samantekevä.

Eräs salainen, turmeltunut aavistus, että häntä vieteltiin, tuntui vain
lisäävän hänen mielentilansa kiihoittuvaa, hekkumallista pohjasävyä.

Pian hän näki palan pyöreitä, valkeita hartioita edessään paljastuvan.
Ja kun hän tahtoi nähdä vielä enemmän, hän kohotti Irenen nopeasti
seisomaan ja suuteli korvan alle häntä.

–Johannes! kuiskasi Irene. Joku voi tulla.

Johannes sulki ovet koneellisesti.

Kun hän kääntyi, seisoi Irene peilin edessä jo puoli-alastomana.
Johannes riisui hänet kokonaan ja kantoi hänet hotellin leveään,
hyllyvään, arkipäiväiseen ja puhtaudeltaan epäilyttävään vuoteesen.

Hän tiesi kaikki, mitä hän teki ja ymmärsi täysin tämän itse-inhoisen,
lihanhimoisen syleilyn häpeällisyyden. Kuitenkaan hän ei olisi mistään
hinnasta voinut eikä tahtonut jättää sitä tällä hetkellä tekemättä.

Hänen päänsä oli aivan kylmä, samoin hänen sydämensä. Hän rakasti
hermoillaan.

Väkivaltaisuuden vaistot olivat hänessä heränneet. Alku-ihmisen vaistot
kaukaa korven povesta. Hän tahtoi tehdä pahaa tuolle kauniille,
ärsyttävälle kulttuurikukalle, jota hän nimitti vaimokseen. Hän tahtoi
sitä loukata ja haavoittaa.

Hän näki vielä iltaruskon kimmeltävän vastapäisen talon harjalla.
Sitten hän vaipui syvyyteen.

Parisin sinipunerva, myrkyllinen, hermoja huumaava ja mielikuvia
herättävä hämärä tunki huoneesen.

 

12.

Se jäi Johanneksen turmeltuneimmaksi vaikutukseksi tuhansien
viettelysten ja nautintojen kaupungista.

Ja sen hän oli saanut oman vaimonsa kanssa!

Hän oli nähnyt sitä ennen yökahvilain kaupanolevan, tarjottimelle
levitetyn irstauden, vaeltanut varieteet, tanssipaikat, Punaiset myllyt
ja Tabarinit.

Niiden joukkovaikutukset olivat olleet tosin jotakin uutta hänelle.
Mutta mitä olivat niiden matshikset ja apashitanssit tuon hämärtyvän
hetken rinnalla hänen omassa hotellihuoneessaan, jolloin hän lain
suojan ja yhteiskunnan varjon alla tunteettomana, sydämettömänä
nautiskelijana oli päästänyt irti intohimonsa!

Rakastanut oopperapuvun hinnan edestä! Ja maksanut rakkautensa mielellä
kuin olisi setelitukku, jonka Irene vielä sukkasillaan kätki
käsilaukkuunsa, ollut porton hinta.

Jospa se olisi ollut edes tavallinen portto! Kunniallinen, yhteiskunnan
laillistama ja elinkeinoaan rehellisesti harjoittava naispoloinen, joka
olisi mennyt menojaan eikä enää koskaan näyttäytynyt.

Johannes olisi silloin tuntenut häpäisevänsä vain ruumistaan eikä
sieluaan.

Mutta tämä jäi. Ja tässä olivat samalla eräät tärkeät sielulliset arvot
kysymyksessä.

Tässä petettiin itseään ja muita. Tässä petettiin koko yhteiskuntaa.
Tässä valehdeltiin rakkaudeksi sitä, mikä ei ollut rakkautta, ja
hyveeksi sitä, mikä oli katujen ja torien pahetta pahempaa!

Kaikki tekopyhän, turmeltuneen, sydänjuuriaan myöten mädän yhteiskunnan
suostumuksella. Saman yhteiskunnan, joka piti häpeänä, jos nuori mies
ja nainen sen pyhitystä odottamatta puhtaalla sielulla ja ruumiilla
toisilleen antautuivat, ja rankaisi rikoksena, jos syvä, totinen
rakkaus saattoi kaksi ihmislasta yhteen sen asettamien aitojen ja
veräjien yli.

Ja tuon turmeluksen rakenteen sanottiin lepäävän avioliiton pohjalla.
Siispä mahtoikin juuri siinä mädän syvimmät synnyt piillä.

Jos maailmassa vielä joku yhteiskunnallinen vallankumous oli
mahdollinen, oli sen alettava syvemmästä, puhtaammasta ja
ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä.

Johannes mietti noita mietteitään ylhäällä Notre-Damen korkeudessa,
jonne hän oli kiivennyt enemmän oman mielentilansa pakosta kuin
kaupunkia katsomaan.

Hän oli tuntenut tarvitsevansa raitista ilmaa. Ja lähtenyt jo varhain
aamulla yksin kävelemään.

Aamu-aurinko oli tehnyt hyvää hänelle. Parisin, oikean, todellisen,
työn ja älyn, terveyden ja luonnon Parisin herääminen
vihanneskärryineen, maalaishahmoineen, vaeltavine työläisjoukkoineen ja
toimipaikkoihinsa kiirehtävine kunnon tyttösineen oli hetkeksi hänen
mieltään virkistänyt.

Sitä tarvittiinkin. Sillä hänelle oli tapahtunut paljon eilisestä.—-

Hän oli ollut Oopperassa vaimonsa kanssa, joka uudessa puvussaan oli
ollut todellakin säteilevä. Myöskin Johannes oli tuossa häikäisevässä
ympäristössä tuntenut yhteiskunnan huipuilla kulkevansa.

Hän oli jälleen ihastunut Ireneen ja toivonut vain hetkeä, jolloin he
olisivat kaksin hotellissaan.

Mutta kun ooppera oli päättynyt, olikin Signe lähtenyt heidän sairasta
lastaan katsomaan.

Se oli harmittanut hiukan Johannesta, sillä oikeastaan hän olisi
tahtonut heti mennä levolle. Mutta hän ei voinut väittää vastaankaan,
kun vapaaherra Carp ehdotteli, että Johannes sitten saattaisi Signen
samoilla vaunuilla heidän hotelliinsa.

Hänen itsensä täytyi vielä mennä illalliselle Rabbingin ja noiden
ranskalaisten pankkiherrojen kanssa, sanoi hän.

He olivat tulleet hotelliin, jossa he olivat tavanneet Liisan
valvomasta Seidin vuoteen ääressä.

Seidi ei ollut näyttänyt parantuneen, pikemmin huonontuneen. Eikä hän
vieläkään ollut puhunut mitään, huohottanut vain ja tuijottanut suurin
silmin ympärilleen.

”Onko hän nukkunut?” oli Johannes Liisalta kysynyt.

”Kyllä, koko illan”, oli Liisa vastannut. ”Nyt heräsi juuri.”

Johannes oli jättänyt naiset siihen ja mennyt toiseen huoneesen. Ensi
kerran oli astunut hänen mieleensä ajatus, että Seidi voisi kuolla. Se
oli ollut omiaan hänen povensa viiltävällä, pakahduttavalla säälillä ja
surulla täyttämään.

Hän oli kävellyt kotvan, palttoo yllä ja silinteri päässä, edes
takaisin mietteissään. Ja herännyt niistä vasta silloin, kun oli
kuullut oven avautuvan käytävään ja arvellut Signen jo olevan
lähtemässä.

Hänenhän tuli saattaa Signe kotiin!

Hän oli avannut viereisen huoneen oven.

Ja nähnyt peilistä, miten Signe riisui hänen vaimoaan, kuten Johannes
itse oli tehnyt eilen iltapäivällä. Ja miten Signe suuteli tätä kaulaan
ja miten Irene painoi kiinteästi hänen kättään vasten paljasta, hempeää
poveaan.

Ja kummankin kasvoilla oli ollut ilme niin nautiskeleva ja
autuaallinen, ettei Johannes voinut sitä vieläkään unohtaa.

Hän oli lyönyt oven kiinni samassa silmänräpäyksessä. Kuullut, miten
kumpikin olivat huudahtaneet, ja syöksynyt päistikkaa ulos huoneestaan.

Portaiden alapäässä hän oli tavannut Liisan, joka oli myös ollut täysin
puettu kuin ulos lähteäkseen.

”Mihin menet?” hän oli kysynyt.

”Minut on lähetetty apteekkiin”, oli Liisa vastannut.

”Tule mukaan! Minulla on myös matka sinne.”

Ajuri oli yhä odottanut hotellin oven edessä.

He olivat nousseet siihen ja Johannes oli maininnut koneellisesti
Signen ja hänen isänsä osotteen. Sitten hän oli sanaa-puhumattomana
vaununkulmaan painautunut. Eikä Liisakaan ollut puhunut mitään.—-

Myrskynnyt oli Johanneksen mieli. Sydän sykkyränä hyppinyt, aivot omaa
ahtauttaan pakottaneet.

Että hänen vaimollaan oli sellaisia vaistoja! Sitä hän ei ollut ikinä
aavistanut.

Ehkä niitä ei ollutkaan hänen vaimollaan, vaan Signellä? Tuolla
naimattomalla, kalpealla ylimystyttärellä, joka oli liian ylpeä
miehelle antautuakseen?

Se oli tuntunut hänestä hyvin luonnolliselta.

Siksi ei hänen siveellinen suuttumuksensa ollutkaan niin paljon Signeen
kuin Ireneen kohdistunut. Signe ei kuulunut häneen, Irene kuului. Signe
sai tehdä mitä tahansa! Mutta Irene!

Olihan Irenellä hän, Johannes, hänen miehensä! Eikö se riittänyt
hänelle?

Vähitellen oli kuitenkin myrsky laannut hänen mielessään. Hän ei voinut
olla enää vihainen Irenellekään.

Hoitakoot itsensä! Hoitakoon kukin mielensä mukaan omat asiansa! Mikä
oli hän muiden tuomariksi?

Eihän yksilö ollut toisen vartia. Eikähän yksilöiden vapaa
määräämisvalta itsensä yli silti muuttunut, vaikka he sanoivat
rakastavansa toisiaan ja olevansa mies ja vaimo.

Rakastavansa? Eihän hän ollut koskaan Ireneä oikealla, vakavalla ja
syvällä rakkaudella rakastanut.

Himoinnut vain häntä jonkun verran.

Hänellä ei sentähden voinut olla etäisintäkään oikeutta Ireneen.
Kaikkein vähimmän hän tahtoi tässä suhteessa vedota avioliiton antamaan
oikeuteen.

Hän tiesi kyllä, että yhteiskunnalla oli asiasta toiset mielipiteet.
Mutta eihän hän voinut eikä tahtonut niitä hyväksyä, omaksua tai toimia
niiden mukaan.

Hänen täytyi sentähden vain kehitellä omiaan.

Ja seuloa niitä, siksi kuin niistä löytyisi joku hänen syvimmän
luonteensa mukainen, hänelle käytännölliseksi toimiohjeeksi kelpaava
johtotähti.

Mitä enemmän hän mietti, sitä kauemmas hän siirsi Irenen itsensä
ulkopuolelle. Lopuksi he seisoivat kokonaan vieraina henkilöinä
kahdella vastakkaisella taivaanrannalla.

Mutta jos he olivat niin kokonaan vieraita, mitä oli heillä siis
ollenkaan toistensa kanssa tekemistä? Miksi he elivät yhdessä? Miksi he
jatkoivat siis tätä yhteis-elämää, joka oli, jonka täytyi olla suurin
häpeä heille kummallekin?

Miksi he eivät eronneet? Miksi he eivät kumpikin kulkeneet omaa
latuaan?—-

Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun vaunut olivat
annetun osotteen mukaan pysähtyneet.

Kuski oli noussut kohteliaasti vaunun-ovea aukaisemaan.

”Missä ollaan?” oli Johannes kysynyt.

Kuski oli maininnut hotellin nimen, joka oli Johanneksen täydellisesti
tajuun palauttanut. ”Odota!” hän oli sanonut Liisalle, ja noussut
vaunuista.

Mennyt puhuttelemaan ovenvartiaa, kirjoittanut pari sanaa
nimikortilleen, jossa hän oli ilmoittanut, että Signe tulisikin
nukkumaan heillä tämän yön. Ja pyytänyt ovenvartiaa sen vapaaherra
Carpille jättämään.

”Vapaaherra Carp ei ole vielä kotona”, oli ovenvartia sanonut.

Myöhäiset illalliset, oli Johannes ajatellut.

Sytyttänyt sikarin ja palannut vaunuihinsa, joissa Liisa edelleen istui
liikkumatonna.

”Mihin me ajamme?” hän oli kysynyt Liisalta.

”Tiedäthän, että minulla oli matka apteekkiin”, oli tämä vastannut.

Johannes oli vielä miettinyt hetkisen. Sitten hän oli kysynyt aivan
häikäilemättömästi:

”Etkö luule, että tuo oli tekosyy?”

Hän oli luottanut siihen, että jos hänen epäilyksensä Signen ja Irenen
luonnonvastaisista vaistoista ylimalkaan oli oikea, täytyi Liisallakin
olla jotakin vihiä niistä. Eikä hän ollut erehtynytkään tuossa
uskossaan.

”Minä luulen niin”, oli Liisa vastannut. ”Lääkettä jäi kyllä vielä
pulloon.”

Liisa oli siis hänet täydellisesti ymmärtänyt. Koettanut väittää vielä,
että hänen oli kaikissa tapauksissa mentävä lasta katsomaan.

”Onhan heitä kaksi siellä”, oli Johannes sanonut siihen. Eikä
Liisallakaan ollut senjälkeen ollut enää mitään vastaan väitettävää.

He olivat ajaneet erääsen suureen, yölliseen tanssipaikkaan.

 

13.

Näitä hän nyt mietti Notre-Damen kirkon korkeudessa. Muisti jälleen
jotakin, josta hänen sydänverensä kuohahtivat, ja linkosi
suuttumuksensa ja ylenkatseensa salamat yli aamu-aurinkoisen Parisin,
kohti koko nykyaikaista yhteiskuntajärjestystä.—-

Tanssipaikassa he olivat ottaneet pöydän kävelypenkereellä. Istuneet
aluksi kylminä syrjästäkatsojina, kumpikin hautoen omia ajatuksiaan,
seuraten koneellisesti heitä hiukan alempana aaltoilevaa ihmismerta.

Siellä oli Rabbing äkkiä kulkenut heidän ohitseen.

”Ai, ai, herra tohtori”, hän oli pehmeällä, sarkastisella äänellään
ranskaksi sanonut Johannekselle. ”Vaarallista leikkiä tuo.”

”Mikä leikki?” oli Johannes kysynyt häneltä.

”Leikki kamarineitseen kanssa. Ettei rouva vain saa vihiä siitä!”

Ja mennyt menojaan samalla ivallisesti ja suopeasti kumartaen, ennen
kuin Johannes ehti mitään vastaamaan.

Hän oli jo nähtävästi hoitanut ranskalaiset vieraansa tai jättänyt
vapaaherra Carpin heitä hoitelemaan. Ja lähtenyt omille retkilleen,
kuten hänen tapansa oli.

Johannesta oli hirveästi harmittanut, että hänen esimiehensä oli
tavannut heidät täällä juuri tällä hetkellä.

Luuli kenties hänen kielletyillä poluilla vaeltavan! Ja hänenkin
osaltaan olevan syypään tuohon suureen yhteiskunnalliseen valheesen,
joka salli kaikki, kunhan kaikki tapahtui julkista pahennusta
herättämättä.

He olivat tilanneet pullon sampanjaa. He olivat juoneet ja saaneet
murretuksi painostavan, kohtalokkaan vaitiolonsa.

Tehneet aluksi leikillisiä huomioita ohi vierivistä pareista, miehistä
ja naisista, joista useat olivat kokonaan kiinni toisissaan.

Välistä oli vain nainen naisen parina. Ja silloin olivat heidän
katseensa aina toisiinsa sattuneet ja jälleen pikaisesti eri tahoille
etääntyneet.

Johannes oli nähnyt, miten Liisan silmät olivat alkaneet loistaa, miten
hänen huulensa olivat avautuneet ja miten sähköttävän vaikutuksen koko
hänen olentoonsa teki tuo joukkohuumaus.

Lopuksi se oli tarttunut häneenkin. Hänenkin oli tehnyt mielensä
tanssia ja tuntea naisellisten muotojen kosketusta. Ja kun samalla oli
ruvettu erästä hänelle tuttua säveltä soittamaan, hän oli kysynyt, eikö
Liisankin tehnyt mieli pyörähtää hänen kanssaan.

Kyllä Liisan oli tehnyt mieli. Osasiko hän? Tottahan toki! Eihän
entinen suomalainen tarjoilijatar voinut olla niin kaukana jälellä
ajastaan.

Liisa oli tuon lausunut leikillä, mutta niin viekoittelevalla hymyllä,
että se oli heittänyt kuin hunnun Johanneksen pään ylitse. Eikä hän
ollut muistanut enää Rabbingia, ei vaimoaan, ei sairasta lastaan eikä
koko muuta maailmaa, vaan johdattanut Liisan tuohon helvetilliseen
karkeloon, joka sai väsyneimmätkin halut heräämään ja veltoimmankin
elostelijan veren kiivaammin kiertämään.

Tanssien oli Johannes tunnustanut Liisaa himoitsevansa. Ja tanssien oli
Liisa ilmoittanut, ettei se ollut epämieluista hänelle.—-

Tulistuneina, kiihottuneina he olivat vihdoin tanssinsa lopettaneet ja
tulleet kadulle. Mutta vielä he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet
siitä, mikä poltti heidän kummankin poveaan.

Kuitenkin he olivat käsi kädessä kulkeneet. Eivätkä Johanneksen jalat
olleet vuosikausiin keveämmin nousseet eikä hänen ryhtinsä ollut
norjempi ja joustavampi.

Hän oli jälleen tuntenut olevansa nuori. Ja hänelle oli tullut
poikamainen halu nauraa, mellakoida, pitää hauskaa ja tehdä
koirankujeita.

Tai oikeastaan ensi kerran nuori, ensi kerran vallaton ja poikamainen.
Sillä lapsena hän oli kaikkein vähimmän lapsi ollut, kulkenut vain
varhaisvanhan ukon ryppy otsassa ja tuntenut aina kuin kiviset kuormat
hartioillaan.

Ne olivat häntä seuranneet sitten ikänsä. Myöhemmin hän oli ruvennut
niitä pahaksi omaksitunnoksi nimittämään.

Nyt oli Liisa ne kaikki kuin höyhenen pois puhaltanut.

Tehnyt sen vain suunsa viettelevällä hymyllä, vain vartensa
aisti-iloisella notkunnalla. Eikä Johannes pelännyt enää huomispäivän
suruja eivätkä eilisen peikot häntä enää ahdistaneet.

Se oli Liisan ensimmäinen lahja Johannekselle.

Ja Johannes oli ruvennut aavistamaan, mikä aarre hänellä Liisassa oli,
ja katsonut kuin uusin silmin häntä. Ja mitä kauemmin hän oli katsonut
ja mitä lujemmin Liisa oli hänen kättään puristanut, sitä korkeammalle
oli kohonnut hänen riemunsa ja sitä voitollisempana oli onni soutanut
hänen suonissaan.

Heitä vastaan oli tullut samanlaisia iloisia ihmisiä. Ja kun nämä eivät
olleet antaneet tietä heille, he olivat töytänneet yhteen, nauraneet,
pajattaneet kukin kieltään ja pistäneet lopuksi hilpeän piiritanssin
katukäytävällä.

Koko maailma oli äkkiä muuttunut Johannekselle. Koko maailma oli
näyttänyt hänen silmissään yhtä huolettomalta ja vallattomalta kuin hän
itse oli.

Sitten he olivat menneet erääsen maanalaiseen paikkaan, jossa suuret
kokotit ja heidän rikkaat rakastajansa kokoontuivat. Ja tavanneet
siellä Auran ja Muttilan, jotka olivat hyvin hämmästyneet tästä
kohtaamisesta.

Nämä olivat selittäneet, että he olivat olleet huvittelemassa, mutta
Jaakko Jyrkkä jo aikaiseen illasta tullut niin liikutetuksi, että hänet
oli täytynyt saattaa hotelliin. Auraa sitävastoin ei ollut vielä
ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun
Muttila oli ollut niin ystävällinen…

Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta
hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään
ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa.

Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon.

Eikä Johanneskaan ollut viitsinyt esittää häntä heille, sillä hän ei
nyt tahtonut tulla muiden ihmisten kanssa mihinkään pitempiin
tekemisiin. He olivatkin sieltä pian lähteneet.—-

Mitä sitten oli tapahtunut, se oli vieläkin Johannekselle kuin unta,
kuin kangastusta.

Kaunista unta, päätä-huimaavaa kangastusta jota ei saanut kiinni enää
selvin aivoin ja josta ei olisi tahtonut herätä milloinkaan.

Pieneen hotelliin he olivat ajaneet, jonka osote Johanneksella oli
ollut taskukirjassaan. Ottaneet huoneen ja viettäneet yönsä siellä
silmänräpäystä nukkumatta, siksi kuin Johannes varhain aamulla oli
lähtenyt kävelemään.

Liisa oli jäänyt vielä vuoteesen. Johannes oli peittänyt hänet kuin
lapsen ja Liisa sulkenut silmänsä turvallisesti ikäänkuin hän olisi
aikonut nukkua iankaikkisesti.—-

Tuntui niin kummalliselta, niin iki-ihmeelliseltä, nyt täältä,
korkealta, tuota kaikkea ajatella.

Tuossa oli hänen vierellään vanha Parisi, tuossa roomalaisten
klassillinen Lutetia, jonka saattoi enää vain sielunsilmin nähdä.
Tuossa kiemurteli Seine-virta kauniine, kaartuvine siltoineen,
tuollapäin oli Montmatre, tuollapäin Montparnasse ja Pantheon.

Mutta aina tahtoivat hänen silmänsä siirtyä sille ilmansuunnalle, missä
hän tiesi erään pienen hotellihuoneen olevan, ja huoneessa naisen,
jonka huulet vielä punersivat hänen suuteloistaan.

Hän tunsi, että siellä nukkui nyt jotakin kallista.

Sillä siellä nukkui hänen aina etsitty, myöhään löydetty
elämän-autuutensa.

Ja taas tahtoivat hänen silmänsä kääntyä sinnepäin, missä hän tiesi
vaimonsa ja lapsensa olevan ja jonka kautta hänen oli kuljettava, jos
hänen mieli mennä hyvällä omallatunnolla Liisaa herättämään. Sillä
asian täytyi olla silloin ratkaistu hänen ja Irenen välillä.

Hän arvasi, että tuo kohtaus tulisi muodostumaan sangen tuskalliseksi.
Mutta hän oli päättänyt nyt kaikki uskaltaa, kun kerran kaikki oli
kysymyksessä.

Oli kysymyksessä nousta, sensijaan että mennä perikatoon. Oli
kysymyksessä tulla ihmiseksi ja ihmis-arvoiseksi, sensijaan että olisi
asteettain vähitellen eläimeksi alentunut.

Hän rakasti! Hän rakasti todellakin! Tuo huimaava tunne oli omiaan taas
kaikki katkerat muistot pois pyyhkimään.

Niin, tämän täytyi olla rakkautta. Sitä todisti hänen mielensä keveys,
heti kun hän Liisaa ajatteli. Sitä todisti hänen sydämensä säteilevä
riemu ja käsivarsien paisuva jännervoima, joka tahtoi vain syleillä,
vain turvata tuota ainoaa.

Mitä merkitsivät nyt vaimo ja lapsi hänelle? Mitä avioliitto ja
yhteiskunta?

Kahleita, jotka katkeisivat kuin korsi hänen käsissään!

Toisia kahleita hän tahtoi kantaa, toisia siteitä tunnustaa. Liisan
orja hän tahtoi olla. Polttaa tuhkaksi kaiken entisyytensä, suitsuttaa
uhrina Liisan alttarilla.—-

Hän tunsi nyt ensi kertaa elämässään olevansa mies. Ja hän ihmetteli,
miten suurena ja laajana sama maailma nyt väikkyi hänen edessään, joka
vielä eilen oli ollut pieni ja ahdistava kuin vankikomero.

Eilen se ei ollut hänelle tarjonnut mitään. Mutta ei myöskään vaatinut
häneltä mitään tärkeätä.

Nyt se vaati kaikki, mutta myös lupasi kaikki. Sen seitsemät sinetit
olivat hänelle yhdessä yössä auenneet.

Oli niin paljon tuntemattomia kaupunkeja, joissa hän ei ollut käynyt
vielä, niin paljon outoja oloja ja ihmisiä, joihin hän ei ollut vielä
tutustunut. Kumpusi niin paljon salaisia voimia hänen povestaan, jotka
eivät olleet vielä vastaavaa muotoaan saavuttaneet, pursui
tyydyttämättömiä elämänpyyteitä, tekemättömiä tekoja, käyttämättömiä
voimalähteitä.

Jokainen sekunti oli tästälähtien oleva kallis hänelle. Jokainen ilta
kuin viimeinen ja jokainen aamu kuin ensimmäinen.

Täytyi nyt vain pysyä lujana, vain järkkymättömänä. Vain kiinteästi
yhteen ainoaan, pyhään päämäärään tuijottaa, enää oikeaan tai vasempaan
erehtymättä.

Vaikka hänen tiensä kulkisi yli ruumiiden, tahtoi hän sitä nyt selkä
suorana ja otsa kirkkaana taivaltaa.—-

 

14.

Kuitenkaan hän ei voinut estää eräänlaista epävarmuuden tunnetta
olentoonsa hiipimättä, kun automobili pysähtyi hänen oman hotellinsa
ovelle ja hän kysyi sen tutulta ovenvartialta, oliko madame ehkä
huoneessaan.

Tuo oli se pieni hätäkeino, jonka hän oli matkalla keksinyt. Hän
tahtoi, hänen täytyi tietää, oliko Irene tuolla ylhäällä yksin lapsen
kanssa vai oliko Signe todellakin viettänyt yönsä heillä.

Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun ovenvartia ilmoitti, että molemmat
naiset olivat viime yönä ajaneet pois.

Pois? Mihin? Sitä ei ovenvartia osannut ilmoittaa.

Johannes arvasi heidän ajaneen Signen ja hänen isänsä hotelliin.

Ja lapsi?

Sen olivat naiset vieneet mukanaan. Ovenvartia, joka oli tiennyt tämän
sairastavan, oli luullut, että joku äkillinen kohtaus oli vaatinut
silmänräpäyksellistä lääkärinhoitoa.

Heidän tavaransa? Ne olivat kyllä vielä kaikki paikoillaan.

Hyvä, ajatteli Johannes. Minä otan omat tavarani ja muutan. Asia on
siten seuraavaan solmukohtaan saakka yksinkertaisimmin suoritettu.

Onneksi hän ei ollut vielä ehtinytkään niitä paljon purkamaan. Hänellä
oli vain yksi kapsäkki ja pieni käsilaukku. Olihan ollut kysymys
ainoastaan lyhyestä huvimatkasta Parisiin.

Mutta Liisan tavarat? Oli paras ottaa nekin mukaan. Silloinhan he
olisivat kokonaan irti tästä.

Tuntui kummalliselta Johanneksesta nyt nousta noita portaita ylös. Ja
hän melkein pelkäsi avainta lukonreikään sovittaessaan.

Entä jos ne vielä olisivatkin siellä? Entä jos ovenvartia olikin
lahjottu ja siellä väijyi tuntematon, salakavala vihollinen?

Ei, ei siellä ollut ketään. Tyhjyys ja autius sieltä vain häntä vastaan
hengähtivät.

Uutimet olivat vielä alhaalla eikä Johannes uskaltanut niitä kohottaa.
Hän ei tahtonut nähdä räikeässä päivänvalossa näitä seiniä eikä tuota
vuodetta, joka oli ollut hänen aviollisen häpeänsä ja itse-alennuksensa
todistajana.

Hänen tavaransa olivat kootut parissa silmänräpäyksessä. Hän astui
toiseen huoneesen.

Kaikki todisti täällä lähdön äkkipikaisuutta. Seidin vuode oli
pengottu, peitto otettu, vaatteita viskelty huiskin haiskin.

Onneksi hänen ei tarvinnut täälläkään viipyä kauempaa.

Liisakaan ei ollut paljon purkanut tavaroitaan. Irene yksin oli
molempiin huoneisiin levittäytynyt.

Hän nosti mukaantulevat kollyt käytävään, oven ulkopuolelle, väänsi sen
lukkoon ja meni alas. Pyysi laskun, tapasi isännän ja ilmoitti hänelle,
että jälellejääneet tavarat noudettaisiin parin päivän päästä.

Varmuuden vuoksi hän maksoi huoneet vielä viikoksi eteenpäin. Ja antoi
osotteen, jonne sana olisi lähetettävä, ellei niitä viikon kuluessa
noudettaisi.

Nyt hän oli valmis. Nyt hän oli vapaa. Nyt hän oli irti maasta kuin
ilmapurjehtija, joka ohjaa koneensa kohti käymättömiä, sinertäviä
tuulentupia.

Hän ihmetteli itsekin, kuinka helposti tuo kaikki oli käynyt. Oli kuin
itse kohtalo olisi auttanut häntä.

Ei mitään turhia selittelyjä, ei mitään kiusallisia kohtauksia. Ei
syytöksiä eikä vastasyytöksiä, ei saatuja eikä annettuja haavoja, ei
puolustuksia eikä hyökkäyksiä. Vain tehty teko, vain paljas ja karu
tosiasia. Juuri näin sen piti käydä! Juuri näin, jos kohtalo olisi
häneltä kysynyt, hän olisi sen itse järjestänyt.

Ihaninta tuossa kaikessa oli, että tehty teko oli molemminpuolinen. Nyt
ei sitä enää mikään mahti maailmassa voisi saada tekemättömäksi.

Mitään ei voitu enää muuttaa, mitään ei peruuttaa.

Irene oli hänen mielestään tässä asiassa oikein uljaasti ja arvokkaasti
menetellyt eikä Johannes voinut kieltää häneltä sisällistä
kunnioitustaan. Juuri niin tuli hänen vaimonsa tehdä! Ottaa askeleensa
häikäilemättä, arvelematta, kun hänen vaistonsa kerran vaati sitä ja
hänen järkensä sen myönsi oikeaksi.

Vasta automobilissa jälleen istuessaan ja noita mietteitä edestakaisin
vieritellessään tuli Johannes tuumineeksi, että tuo äkillinen lähtö
saattoi sittenkin olla vain sotajuoni.

Eihän se oikeastaan ollut Irenen tapaista. Eihän Irene tahtonut koskaan
katsoa mitään asiaa ratkaisevaksi.

Olihan jo pelkkä avio-eron käsitekin aina ollut kauhistus hänelle. Ja
eikö hän ollut aina tuominnut mitä ankarammin niitä, jotka sellaisen
avulla etsivät omaa yksilöllistä onneaan eivätkä uhrautuneet lapsilleen
ja toisilleen.

Häpeä se oli aina ollut Irenen mielestä.

Kuinka hänestä äkkiä olisi tullut sellainen sankaritar? Kuinka hän
tuossa tuokiossa olisi siihen määrään voinut unohtaa piintyneet
yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja kohonnut hänelle ennen
tuntemattomaan henkiseen tarmoon ja itsenäisyyteen?

Kenties oli Signe häntä siihen kehoittanut? Niin se voi olla.—-

Epäily oli kerran herännyt Johanneksessa eikä enää jättänyt rauhaan
häntä.

Hän koetti kuvitella, mitä kaikkea noiden kahden välillä oli voitu
puhua ja neuvotella, ennen kuin he olivat niin ratkaisevaan päätökseen
rohkaistuneet. Hän koetti elää sen uudestaan näkymättömänä
syrjästä-katsojana siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli lyönyt oven
kiinni toiseen huoneesen ja syöksynyt käytävään.—-

He olivat tietysti ensin olleet aivan hiljaa, siksi kuin olivat
kuulleet hänen askeleittensa etääntyvän. Sitten he olivat katsoneet
toistensa silmiin ja olleet kotvasen tuiki totisia.

Varmaan oli toinen heistä sitten koettanut hymyillä väkinäisesti ja
toinen koettanut yhtyä siihen.

Tietysti he olivat kuulleet myös hänen vaunujensa jyrinän, kun hän ajoi
pois hotellin ovelta. Mutta he eivät olleet arvanneet hänen Liisan
kanssa poistuneen.

Irene oli kohauttanut tietysti valkeita olkapäitään ja riisunut
oopperapukunsa kokonaan. Laskenut sen sitten kauniisti ja säntillisesti
syrjään, vielä kerran ihaillen sen upeutta ja muodinmukaisuutta.

Signe oli seisonut paikallaan, pieni ryppy kulmien välissä, ja
miettinyt. Eikä kumpikaan olleet vielä puhuneet mitään.

Sitten he luonnollisesti olivat tahtoneet tulla vakuutetuiksi, tokko
Seidi nukkui vielä. Kumartuneet hänen vuoteensa yli ja kuiskanneet
jotakin tavallista, kummallakin painostava tunne sydänajassaan.

Siirtyneet sitten toiseen huoneeseen. Ja vasta siellä oli alkanut
varsinainen sotaneuvottelu.

”Mitä luulet tästä tulevan?” oli Signe ehkä kuiskaten kysynyt. ”Hän
lähti suuttuneena.”

”Pah!” oli Irene varmaan ynseästi sanonut siihen. ”Tottahan kahdella
serkulla lie lupa hiukan pitää toisistaan.”

”Sinun miehesi on niin kummallinen”, Signe tuohon anteeksi-antavasti
hymähtänyt. ”Pelkään miltei, että hän on minulle mustasukkainen.”

Ja Irene tuohon tyytyväisellä ilmeellä vastannut:

”Mitä tehdä? Hän rakastaa niin palavasti minua. Vielä tänään hän on
antanut minulle siitä viimeisen todistuksen.”

Ja Signe siihen terävällä silmäyksellä:

”Entä sinä? Annatko sinäkin hänelle yhtä tulisia todistuksia
rakkaudestasi?”

Irene vilkaissut häneen, mutristanut huuliaan ja virkahtanut
itsetietoisesti:

”Hänellä ei pitäisi olla siinä suhteessa mitään valittamista.”

Tuosta oli ehkä syntynyt pieni vaitiolo.

Sitten oli Irenen arvattavasti tullut kylmä ja hän tahtonut pujahtaa
peiton alle. Mutta ensin oli Signe tietysti kotiin saatettava.

Signe vakuuttanut, että hän kyllä pääsisi yksinkin kotiin, sillä
ovenvartia voisi kyllä hankkia suljetut vaunut hänelle. Ja Irene ehkä
uhmaten ehdottanut, että Signe jäisi heille yöksi ja nukkuisi hänen
kanssaan.

”Mutta miehesi? Mitä Herran nimessä hän sanoisi, kun hän tulisi
kotiin?”

”Saisi ottaa jonkun muun huoneen. Täällä on kyllä vapaita huoneita
hotellissa.”

”Siitä hän vasta metelin nostaisi.”

”Nostakoon! Se juuri olisi oikea rangaistus hänelle.”

Signe ei kuitenkaan suostunut, vaan lähettänyt sanan ovenvartialle,
että tämä hankkisi mistä hyvänsä automobilin tai suljetut vaunut
hänelle. Irene sillä aikaa kokonaan riisuutunut, mennyt maata ja Signe
istunut odottamaan hänen vuoteensa laidalle.

Odotus oli kestänyt kauan. He olivat ehtineet jutella paljon keskenään.

Taikka eivät olleet puhuneet mitään, vaan miettineet kumpikin omia
mietteitään.

Irene vielä kerran valittanut, ettei Signe ollut jäänyt hänen luokseen,
ja Signe päätään pudistaen tehnyt tiettäväksi, että se oli mahdotonta.

”Miksi niin mahdotonta? Olemmehan me ennen niin monta yötä yhdessä
nukkuneet.”

Signe huokaisten sanonut siihen:

”Niin, ennen. Tyttö-aikoinasi.”

Varmaan he eivät silloin olleet voineet pidättäytyä suutelemasta
toisiaan.

Kenties he olivat myös hiukan yhdessä itkeneet. Ja syleilleet toisiaan
ja riutuneet rakkaisiin muistoihinsa.

Olihan Johannes aikoinaan myös Signeä rakastanut. Luonnollisesti tiesi
Irene siitä. Tottahan heillä kahdella siis myös oli oikeus pitää
pikkuisen toisistaan.

Mutta äkkiä toinen heistä huomannut, ettei Liisa ollut palannut
ollenkaan. Signe varmuuden vuoksi käynyt viereisessä huoneessa
tullakseen siitä täysin vakuutetuksi ja Irene noussut silmät suurina
istumaan vuoteessaan.

”Ei palannut? Mitä tämä merkitsee? Hän olisi jo aikoja sitten ehtinyt
apteekista.”

”Ei tiedä näin yöllä”, Signe siihen varovasti sanonut. ”On täytynyt
ehkä odottaa.”

”Odottaa? Mitä odottaa? Hänhän on ollut jo tunnin tuolla matkalla.”

”Lähtenyt ehkä ominpäin seikkailemaan.”

”Ei, Liisa ei tee sitä ikinä. Hänelle on täytynyt jotakin muuta
tapahtua, taikka…”

”Taikka Johannes ottanut hänet mukaansa”, Signe siihen sanonut
totisesti.

Irene hypännyt ylös ja soittanut sähkökelloa. Uninen ovenvartia tullut
ja Irene häntä peitto korvissa puhutellut. Saanut tietää, ettei
Johannes ollut lähtenyt yksin ja lyönyt oven lukkoon hänen nenänsä
edestä.

Nyt oli tullut toinen ääni kelloon.

Irene itkenyt ja raivonnut, Signe säälien häntä lohduttanut. Oli
todettu, että Johanneksella sittenkin saattoi olla joku salainen suhde
Liisan kanssa, oli kenties kauankin ollut, ehkä heidän avioliittonsa
alku-ajoista saakka. Miksi hän muuten olisi tahtonut tuota
kevytmielistä lunttua lapsensa hoitajaksi?

Kasvinsisar muka! Rikkaläjällä kasvanut, tukkipoikien ja rantajätkien
sylissä tuleentunut!

Selvää oli, että Irene oli petetty. Mutta kuinka kauan petetty? Ja
kuinka paljon petetty ja kuinka usein ja missä ja millaisten
olosuhteiden vallitessa?

Epäilemättä olisi Irene tahtonut saada tuosta kaikesta selon samassa
silmänräpäyksessä. Ja kun hän ei ollut voinut eikä Signekään ollut
osannut hänelle sitä selittää, hän oli itkenyt vihasta, ylenkatseesta,
mustasukkaisuudesta ja loukatusta itsetunnosta.

”Tunnustaa täytyy”, Signe sanonut, ”että tuo ajatus jo eilen tai
toissapäivänä Boulognen metsässä pälkähti päähäni. Mutta minä karkoitin
sen heti pelkkänä mielijohteena.”

”Eilen? Mielijohteena! Miksi et heti sanonut sitä? Silloin ei olisi
tätä onnettomuutta tapahtunut.”

”Jos se oli tullakseen, sen täytyi tulla.”

”Hyvähän sinun on puhua, kun ei ole kysymys sinun miehestäsi!”

Signe ehkä huomauttanut, ett’eihän asian vielä silti tarvinnut niin
vaarallisen olla. Eihän tuo tapaaminen ainakaan voinut olla edeltä
laskettu…

”Ei. Se on totta! Mehän lähetimme Liisan.”

Kenties oli Johannes vain ollut suutuksissa ja ottanut Liisan uhalla
mukaansa, kuten oli eilenkin ottanut.

”Suutuksissa? Mutta sitten hän mahtaa olla hirveästi suutuksissa. Ei,
minä en tohdi, en tahdo nähdä häntä!”

Tultu sitten ilmoittamaan, että vaunut olivat saapuneet. Annettu
vaunujen seisoa, odotettu ja odotettu. Ja kuiskittu asioita, joihin
Johanneksen liitelevinkään mielikuvitus ei voinut tunkeutua.—-

Tosiasia oli, että oli lähdetty ja otettu lapsi mukaan. Ja sehän olikin
pääasia tällä kertaa.

 

15.

Kun Johannes pääsi perille, nukkui Liisa vielä. Hän lepäsi kuin lapsi
turvallisena, puoliavoimin huulin ja punertavin korvalehdin.

Johannes herätti hänet ja kysyi:

–Oletko nukkunut todellakin?

–Tietysti olen, vastasi Liisa hymyillen. Eihän minulla ollut täällä
muutakaan tekemistä.

–Etkö pelännyt?

–Mitä? Tiesinhän sinun tulevan takaisin. Ja muu kaikki oli minulle
samantekevää.

Johannes kertoi nyt hänelle, että jäisivätkin nyt tänne toistaiseksi,
että Johannes oli tuonut tänne heidän tavaransa ja ettei Liisan enää
ollut ikinä tarvis tavata Ireneä.

Liisa kuunteli tuota kaikkea hajamielisesti kuin jotakin tois-arvoista.

–Hyvä, hyvä, sanoi hän vain ja katsoi hymyillen Johannekseen.

Johannes kertoi, että hän aikoi laillisestikin erota vaimostaan.
Silloin näyttivät Liisan silmät hiukan säikähtyneiltä.

–Miksi? hän kysyi. Miksi sinä eroat?

Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän moisen toimenpiteen
tarpeellisuutta.

Rakastivathan he kaksi toisiaan! Mitä liikutti heitä kaikki muu
maailma?

Johannes suuteli häntä ja lisäsi rakastavansa siihen määrään Liisaa,
että hänelle oli tuiki mahdotonta elää yhdessä jonkun toisen naisen
kanssa.

Hän tahtoi elää yhdessä Liisan kanssa. Ja hän kysyi, oliko Liisa nyt
tyytyväinen.

–Hyvä, hyvä, sanoi Liisa. Kaikki, mitä sinä teet, on hyvä.

Johannes näytti jonkun verran pettyneeltä. Hän oli odottanut suurempaa
palkintoa sankarillisesta päätöksestään, joksi hän itse katsoi sitä.

Hän kysyi, tokko Liisa ymmärsi, että heidän elämässään oli nyt suuri
ratkaisu tapahtunut.

–Enhän minä tiedä muuta kuin että rakastan sinua, lausui Liisa
käsivartensa ojentaen. Olen sinua aina rakastanut ja tulen rakastamaan
iankaikkisesta iankaikkiseen.

Johannes vaipui hänen syleilyynsä. Ja sai palkintonsa.

Liisan pukeutuessa rupesi Johannes tuumimaan, miten he viettäisivät
tämän päivän.

Liisalla ei ollut mitään omaa ehdotusta. Hän oli tyytyväinen kaikkeen,
mitä Johannes ehdotteli, unohtuen aina pitkiksi tuokioiksi häneen
katsomaan. Sitten hän hymyili taas ja kysyi, mitä Johannes oli
sanonutkaan.

Hän näytti kulkevan kuin unessa. Hän rakasti ja Johannes rakasti häntä!
Olihan kaikki muu niin äärettömän, niin sanomattoman samantekevää.—-

Johannes oli jo kaiken viikkoa aikonut Versailles’iin. Mutta matka,
joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Irenen, Signen, Rabbingin ja
vapaaherra Carpin kanssa, oli päivästä päivään lykkäytynyt.

Aina oli sattunut joku este jollekin. Viimeksi oli Rabbing juuri ennen
määrättyä lähtöhetkeä ilmoittanut saaneensa sähkösanoman rouvaltaan,
joka oli näinä päivinä saapuva Parisiin. Sopisi tehdä tuo käynti
yhdessä hänen kanssaan.

Nyt päätti Johannes tehdä sen Liisan kanssa.

Olihan ulkona mitä ihania kesä-ilma. Suurten puiden vihreys oli nyt
ainoa sopiva tausta heidän riemuitsevalle, taivasta-tavottelevalle
elämäntunnelmalleen.

Miksi viipyä Parisin muurien sisällä, silloin kun koko kosmos tuntui
liian pieneltä näin rajatonta rakkautta mahduttaakseen? Miksi asfalttia
kävellä, kun kaikki maan magneettivirrat tuntuivat vihisevän kiireestä
kantapäähän?

He matkustivat. Ja olivat perillä, ennen kuin huomasivatkaan.

Se oli heidän häämatkansa. Siitä tuli heidän korkean, ainoan, autuaan
ensilempensä säteilevä juhlapäivä.

He katsastivat linnan tuossa tuokiossa.

Mitä liikuttivat heitä historialliset muistot? Mitä vuosisatojen
taiteelliset saavutukset? Ei ollut muuta muistoa kuin yksi eikä muuta
saavutusta kuin että vihdoin, elämänsä kukkeimpana keskikesänä, olivat
toisensa saavuttaneet.

Puistoon paloi heidän mielensä. Sen sohville istumaan, sen käytäviä
kävelemään, sen varjoissa uneksimaan ja suutelemaan toisiaan sen
yksinäisimmissä tienkäänteissä.

He leikkivät kuin lapset. He olivat piilosilla ja ajelivat takaa
toisiaan. He huhuilivat kuin paimenet salolla, pakenivat ja antautuivat
jälleen kiinni otettaviksi ja rangaistaviksi.

Onneksi ei puistossa ollut paljon väkeä. Joku englantilainen seurue
vain punakantisine matkailijakirjoineen, joku vanha versaillesilainen
rouva vain käsitöineen ja nurmikolla pyörähtelevä lapsenlapsi silmäinsä
alla.

Tämä metsä oli heidän! Eikä metsä näyttänyt pitävän sitä pahanaan.

Olihan se nähnyt ennenkin niin monta herttaista, ihanaa paimen-idylliä.

Tuo tarulinna tuolla ylhäällä oli heidän! Eikä sen valtava,
majesteetillinen hahmo näyttänyt uusien omistajiensa vuoksi ollenkaan
synkistyvän.

Olivathan sen seinät kuulleet niin monta hellää, houkuttelevaa
kuiskausta. Ja olivathan sen kammiot olleet niin monen torjuvan, armaan
antaumuksen todistajia.

Täällä oli lemmenleikkiä ilmassa. Täällä liihoitteli naurusuisia,
kevytjalkaisia amoriineja kaikkialla.

Mutta kenenkään nauru ei ollut helakampi kuin Liisan puiston polkuja
paetessa eikä kenenkään jalka keveämpi kuin Johanneksen kauniin kauriin
jälkiä samoamaan.

Eikä kenenkään posket punaisemmat kuin heidän toinen toisensa syliin
syöksyessä.

Joku yksinäinen, harmaapartainen puistonvartia sattui heidän tielleen.
Tuli kuin itse Versailles’in tonttu. Johannes pisti hänen käteensä
kultarahan hänestä päästäkseen ja vartia hymyili heidän jälkeensä
suopealla, onnittelevalla ilmeellä kuin olisi tahtonut sanoa:

Sellaista se on. Sellaista se on ollut joka kesä. Ja tulee olemaan niin
kauan kuin on aurinkoa ja nuoria ihmisiä maailmassa.

Monta lempivää paria oli Versailles nähnyt aikoinaan. Mutta varmaan ei
koskaan kahta niin alkuperäistä ja syyntakeetonta.

Äkkiä he huomasivat, että heidän oli tullut nälkä. Eiväthän he olleet
syöneet koko päivänä mitään.

Pitikö heidän nyt tuon turhan ja tuiki jokapäiväisen asian takia
keskeyttää autuas harharetkensä tuntemattomia teitä myöten ja palata
kaupunkiin?

Ei. Siinä olikin kuin tarussa konsanaan kohta järvi heidän edessään ja
järven rannalla pieni ravintola.

Tarussa toteutuvat kaikki toivomukset. Ja ravintolan pyylevä isäntä,
joka tosin näytti kuuluvan pikemmin aineellisten olentojen kuin henkien
maailmaan, takasi, että he tulisivat olemaan tyytyväisiä.

He söivät ulkona. Aurinko paistoi vinoon järven yli. Alkukesän tuores,
vihanta vihreys tunki joka taholta silmiin, lemusi läpi paistinhajunkin
sieraimiin.

Tämä alkukesä oli kuin Suomen keskikesää, juhannusviikkoa tai heinäkuun
heleitä ensipäiviä.

Ja heistä rupesi tuntumaan, kuin olisivatkin he tällä hetkellä
Suomessa, kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei tuntenut heitä. Kuin
olisi tämä ollut outo, mutta ystävällinen majatalo, kuin olisi
kirkontapulin pitänyt kohota tuolta järven toiselta puolen ja talon
takaa kierrellä nurmettuneen maantien punaisine, valkotauluisine
kilometri-patsaineen.

Ja ukon astua ruuheensa tuosta metsänlaidasta ja lähteä tuon ruohikon
rinnasta kalaonnea koettelemaan…

He huomauttivat siitä toisilleen ja hymyilivät onnellisesti. Ja
päättivät viettää vielä kerran tällaisen kesän Suomessa ja rakentaa
kalamajan juuri tällaisen järven rannalle.

Tuli kahvi ja kahvin keralla lasi likööriä. Johannes pisti tupakaksi.
Sitäkään huvia hän ei ollut muistanut koko päivänä ollenkaan.

Heistä tuntui kaikki täällä niin kotoiselta ja turvalliselta. Kuin he
olisivat olleet jo kauan naimisissa, monta iltaa näin istuneet, monta
aamua näin yhdessä astuneet ja nyt muistelleet entistä elämäänsä.
Sanoneet sanottavansa, puhuneet puhuttavansa ja ymmärtäneet toisensa
vain yhdestä silmäyksestä.

He olivat käyneet aivan hiljaisiksi. Vihdoin virkahti Johannes:

–Eikö elämä kuitenkin ole ihana, Liisa?

Liisa puristi hiljaa hänen kättään eikä vastannut mitään. Vasta
kotvasen kuluttua hän lausui raukeasti:

–Minä tahtoisin vain nukkua, vain nukkua. Enkä enää koskaan muilla
silmillä nähdä maailmaa.

–Kuin millä silmillä?

–Kuin unen silmillä. Kuin niillä, joilla näkee vain itseensä ja omaan
sydämeensä.

–Minä näen itseni sinun silmissäsi.

–Tietysti, koska elät minun sydämessäni.

–Ja sinä? Missä sitten elät? kysyi Johannes hymyillen.

–Minua ei ole, minua ei ole enää olemassa, vastasi Liisa
haaveellisesti. Minä olen vain kuori, vain lipas, joka kätken suurta
salaisuutta.

Johannes katsoi häneen. Kuinka tuo tyttö oli muuttunut eilisestä!
Kuinka syvä hänen silmiensä katse oli, kuinka tyyni hänen ilmeensä,
kuinka hienostunut hänen koko olentonsa!

Ja nuo sanat!? Mistä hän ne ottikaan?

–Kuka on sinut opettanut noin puhumaan? kysyi Johannes.

Liisa hymähti.

–En tiedä, sanoi hän, kuinka puhun ja mitä puhun. Sanat mahtaa joku
toinen kuiskata korvaani.

Hän puolestaan sanoi tahtovansa vain nukkua, vain nukkua. Eikä enää
koskaan kokea mitään eikä puhua mitään kenellekään.

–Uni on kuoleman edelläkävijä, sanoi Johannes.

Liisa värähti ja siirtyi vaistomaisesti lähemmä häntä.

He vaikenivat jälleen. Ja jälleen muuttui heidän mielialansa.—-

Johannes uneksi. Uneksi vieraista maista ja oudoista luonnonkansoista,
joiden olot, tavat, aistillisen ja yli-aistillisen elämän hän tahtoi
tulla perinpohjin tuntemaan.

Olihan sattuma, että hän oli syntynyt europalaiseksi, kävi puettuna
korkeaan kaulukseen ja silinteriin ja istui tässä lasi likööriä
edessään. Miksi ei hän yhtä hyvin olisi voinut syntyä mustaksi
murjaaniksi tai vinosilmäiseksi japanilaiseksi tai kiinalaiseksi?

Ja istua nyt alastomana majansa portailla tai pidellä pientä geishaa
polvellaan?

Kuka sanoi, ettei hän vieläkin voisi sitä tehdä? Kuka voi väittää
ylimalkaan, mikä oli mahdollista, mikä ei, ja missä ihmisen rajat
olivat?

Liköörilasi tuossa saattoi yhtä hyvin teelasikin olla. Ja sikarin
sijasta voisi yhtä hyvin ooppiumipiippukin höyrytä hänen hampaissaan.

Olihan hän nyt vapaa! Olihan hän nyt irti maasta! Olihan hän nyt
katkaissut kahleensa ja polttanut kaikki sillat takanaan.

Olihan maailma nyt auki hänelle. Eihän mikään ulkopuolinen pakko häntä
enää rajoittanut.

Hän oli irti yhteiskunnasta, irti maastaan, kannastaan, vaimostaan ja
lapsestaan. Hän oli yksin. Yksin oman itsensä herra, niinkuin siihen
aikaan, jolloin hän, mieli täynnä suuria suunnitelmia, oli kerran
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan lähtenyt Amerikaan.—-

Johannes uneksi. Eikä Liisan enää ollut helppo seurata häntä.

Liisa tunsi vaistomaisesti, että Johannes ikäänkuin liukui pois
häneltä. Hän katsoi Johannekseen ja säikähti tämän kasvojen-ilmettä.

Johannes ei huomannut hänen äänetöntä tarkasteluaan. Tuijotti vain
kiinteästi tuonne taivaanrantaan järven toiselle puolen eikä kuitenkaan
näyttänyt näkevän mitään.

Hänen silmänsä olivat kuin lasittuneet. Ja sikari oli sammunut hänen
sormiensa välissä.

Liisa kosketti häntä hiljaa kädellään.

Johannes tuli siinä silmänräpäyksessä entiselleen, hymyili, taputti
hänen kättään ja sytytti sikarinsa.

–Minne menit minulta? kysyi Liisa surullisesti soinnahtavalla
äänenpainolla.

–Itseeni, vastasi Johannes.

Ja koetti jälleen hymyillä ja olla kahta herttaisempi.

Mutta Liisa ei erehtynyt! Hän ei voinut erehtyä tuosta suupielen tuskin
huomattavasta, hermostuneesta piirteestä ja tuosta kulmakarvojen
silmänräpäyksellisestä, kiusatusta värähtämisestä, kun Liisan kosketus
oli hänet jälleen temmannut tähän maailmaan.

Se oli ollut kylläksi Liisalle. Hänen aivojensa läpi oli kulkenut
aavistus, että Johannes kerran voisi mennä pois ja jättää hänet.

Se oli ollut vain varjo, vain sadas-osan sekunnin vaikutus.

Mutta jos se oli totta, silloinhan ei Liisalla koskaan olisi
rauhallista hetkeä elämässään.

Silloinhan hänen täytyi aina vaania, aina olla varoillaan. Seurata
toisen jokaista kasvon-ilmettä, kuunnella jokaista äänenvivahdusta ja
pelätä, ettei tuo hirveä tulisi, ettei tuo kamala uudistuisi.

Taikka nähdä sen tulevan, nähdä sen uudistuvan kerta kerralta
kamalampana, kasvavan päivä päivältä kuin ukkospilven ja peittävän
vihdoin koko hänen onnensa ja autuutensa!

Eikö sitten ollut ijäistä mitään? Alkoiko kuoleman työ heti samalla
kuin elämä oli ensimmäisen siemenensä maahan siroittanut?

Eikö mikään kaunis saanut kestää siis? Eikö mikään rakas olla
rauhoitettu? Pitikö kaiken painua sinne, mistä oli tullutkin, maahan,
yöhön ja pimeyteen?

Oliko niin käyvä kerran myös heidän rakkautensa?

Oliko sekin haihtuva kerran kuin aamukaste eikä jättävä jälkeensä
enempää kuin särkyvä saippuakupla jättää jälkeä sateenkaarestaan?

Tulisiko heistäkin kerran turma toisilleen? Hävittäisivätkö hekin
kerran toisensa kuin kaksi tähteä avaruudessa, jotka sattuvat yhteen,
syttyvät, tuikahtavat tuokion ja sammuvat tyhjyyteen?

Sanottiinhan suurten maailmoiden sammuvan niin. Kuinka ei sitten lempi
kahden raukan ihmislapsen?

Ei, ei! Liisa ei tahtonut tuota kaikkea nyt ajatella. Olihan nyt onni,
olihan nyt kesä. Vain nukkua, vain uneksia, vain raueta suloiseen
lepoon ja raukeuteen…

Mutta kuinka olikaan Johannes sanonut äsken? ”Uni on kuoleman
edelläkävijä.”—-

Johannes ei tiennyt mitään näistä Liisan surumielisistä mietteistä,
joita hän pikemmin aavisteli kuin ajatteli.

Hänkin oli todennut tosin tuon silmänräpäyksellisen mielipahan
vaikutuksen, jonka Liisan kosketus oli hänessä herättänyt. Mutta hän
oli sen heittänyt heti syrjään eikä jäänyt sen syitä tai mahdollisia
seurauksia seulomaan. Vain merkinnyt ohimennen, että kullakin oli
rajansa ja että tuossa vieressähän istui juuri hänen rajoituksensa.

Olihan tässä hänen koko maailmansa. Miksi hän sitten enää uusia ja
tuntemattomia toivotteli?

–Mitä mietit? kysyi Liisa.

Jälleen hän oli huomannut Johanneksen katseen pyrkivän lasittumaan.
Jälleen hän pelkäsi Johanneksen, vaikka vain sadas-osaksi sekuntia,
menevän pois häneltä.

–Enhän minä mieti mitään, vastasi Johannes, tällä kertaa
itsetietoisesti estäen pienimmänkään hermostuneisuuden sävyn ilmi
pilkahtamasta. Minäkin uneksin.

–Sinäkin tahtoisit nukkua siis? virkahti Liisa.

–En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti
ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani.

Liisa loi surumielisen katseen häneen.

–Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi?

Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien
mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin? Olihan
sääli jättää yhtään milligrammaa omasta olennostaan käyttämättä, yhtään
millimetriä tästä maailmasta näkemättä, nauttimatta ja omaksi
elämän-ilokseen pusertamatta?

–Minulla on niin vähän mahdollisuuksia, sanoi Liisa.

–Kaikki, väitti Johannes kiihkeästi. Sinä olet kaunis ja älykäs. Ja
sitäpaitsi sinä olet nainen! Koko maailma on auki edessäsi.

–Ota, mitä minussa on! Se kuuluu sinulle kaikki.

–Tietysti otan. Mutta me otamme yhdessä myös osamme maailmasta.

Tuo sana ”yhdessä” pelasti heidän mielialansa.

Liisakin ilahtui siitä. Ja Johannes oikein innostui kuvailemaan, mitä
kaikkea he yhdessä eläisivät, kokisivat ja seikkailisivat.

Eivät he ensi hetkessä Suomeen palaisi, selitti hän. He lähtisivät pian
pois täältä ja harhailisivat maailmaa kuin kaksi mustalaista. Sillä
olivathan he oikeastaan elämän mustalaisia kumpikin ja olihan heillä jo
syntymästä kyllin seikkailijaverta suonissaan!

Ei heidän sopinut kuulua yhteiskuntaan ja olla sen lakien ynnä
ennakkoluulojen alaisia. Hehän olivat pakanoita, hehän elivät vain
kerran! Ei heitä varten ollut Kristus syntynyt. Ei heillä ollut mitään
ikuista kadotusta tai autuutta odotettavanaan.

–Ei, lausui Liisa vakavasti. Niin minäkin uskon. Minä sytyn ja sammun.
Minulla ei ole mitään tulevaista elämää.

–Ei minullakaan, sanoi Johannes. Minulla on vain _tämä_ hetki ja
_tämä_ maailma! Tuo tunne antaa niin kummallisen taustan myös
rakkaudelle.

–Millaisen taustan?

–Niinkuin olisi kiire! Niinkuin ei koskaan ehtisi kyllin rakastaa.
Niinkuin ei koskaan voisi katsoa kyllin silmiin toisiaan eikä kiittää
kohtaloaan, että se on saattanut yhteen meidät.

–Sama kohtalo on ehkä kerran meidät myös erottava.

Nuo surumieliset sanat pulpahtivat Liisalta kuin vahingossa. Hän
kiirehti heti niiden turman-enteistä kaikua päivänpaisteisimmalla
hymyllään lievittämään.

–Ei, sanoi Johannes. Me kaksi emme eroa milloinkaan.

Hän suuteli Liisan kättä tulisesti.

Liisa veti kätensä pois ja sanoi sitten lämpimällä, toverillisella
äänenpainolla:

–Eikö totta? On sentään hyvä, että me kaksi olemme tavanneet toisemme.

–Tavanneet tämän ainoan kerran! vastasi Johannes kiihkeästi. Tässä
ainoassa elämässä, tässä ainoassa maailmassa, mikä meillä on.
Pitäkäämme siis kiinni toisistamme!

He katsoivat kyyneltyvin silmin toisiaan.

Vilkaisivat sitten taakseen kuin saman vaiston määräyksestä ja
huomasivat, ettei pihamaalla ollut ketään. Ja suutelivat toisiaan
pitkään ja palavasti niinkuin olisivat tahtoneet toisiinsa kiinni
imeytyä ja sulaa yhdeksi olennoksi, ettei toinen kuolisi ellei
toinenkin kuopattaisi, ettei toinen pääsisi pois, ellei toinenkin saisi
samassa seurata häntä.

 

16.

Aurinko oli jo alhaalla metsänrajassa. Johannes katsoi äkkiä kelloaan
ja huomasi, että heidän oli kiire, jos heidän mieli ehtiä sillä junalla
Parisiin, jonka hän asemalla oli merkinnyt muistikirjaansa.

Heidän oli vielä pitkän puiston halki taivallettava, ennen kuin he edes
saisivat ajurin tai automobilin.

Nyt olisivat heidän äskeiset juoksuleikkinsä tulleet hyvään tarpeeseen.
Mutta he olivat jo kumpikin väsyneitä ja liian vakavia koettaakseen
tuota hätäkeinoa.

Luonnollisesti he myöhästyivät!

Johannes lohdutti itseään sillä, että joku toinen juna näkyi lähtevän
parin tunnin perästä. Liisa taas oli tuosta viivästymisestä miltei
mielissään.

–Me jäämme tänne yöksi, sanoi hän. Mehän voimme jäädä vaikka tänne
asumaan. Miksi meidän välttämättä pitää asua Parisissa?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt. Mutta hän epäili, tokko Liisa viihtyisi
täällä.

–Aivan varmaan, vastasi Liisa. Aivan varmaan sinun kanssasi. Ja
kaupunkihan on kaunis. Eläisimme täällä kuin Herran kukkarossa.

–Luuletko todellakin? virkahti Johannes. Täytyy miettiä asiaa.

Kaupunki hiljaisine ihmisineen, nuorine, vihannoivine esplanaadeineen
ja puistikko-aitoja vastaan nojailevine sotamiehineen oli häneenkin
tehnyt varsin hauskan ja tutunomaisen vaikutuksen.

Sekin muistutti jollakin tapaa Suomea. Noinhan ne sielläkin
entis-aikaan kesä-iltoina.

Miks’ei. Kyllähän täällä voisi asua. Ja ainakin yhden yön nukkua.

Siitäkin päättivät he lykätä lopullisen ratkaisunsa viimeisen
Parisin-junan lähtö-aikaan asti. Ehtisiväthän he sittenkin vielä
päättää! Ei saanut sitoa itseään eikähän ihminen tiennyt, miltä hänestä
parin tunnin päästä tuntuisi.

Nyt he päättivät lähteä kaupunkia katselemaan.

Mutta he eivät päässeet pitkällekään, ennen kuin hämärä lankesi ja teki
kaikki niin tuiki ikäväksi ja surumieliseksi. Yö ei tullutkaan täällä,
kuten Parisissa, ilon tuojana, huvien ja nautintojen naurusuisena
hengettärenä. Näkyi, että se tarkoitti täällä yksinkertaisesti lepoa.
Kaikki hiljeni, kaikki väsyi.

Heidän rintaansa rupesi ahdistamaan. Ja he pelastautuivat pieneen
ravintolaan aseman lähellä ja tilasivat viiniä odotellessaan.

Sekin vaikutti tuiki pikkukaupunkilaiselta ja toisluokkaiselta.

Ei ollut enää kysymystäkään yöksi jäämisestä, saati sitten sinne
asumaan asettumisesta. Oli kummankin mielessä vain ajatus, kuinka he
pikimmin pääsisivät sieltä pois. Kaikki tuntui täällä niin kuolleelta,
tyhjältä ja autiolta. Viinuritkin olivat kuin hevosvarkaita, valmiita
hirtettäviksi.

Johannes rupesi aikansa kuluksi ja Liisan ratoksi Versailles’in
historiallisista muistoista kertoilemaan. Ja kenestä hän olisi
kertonut, ellei Maria Antoinettesta, minne mielensä siirtänyt, ellei
suuren vallankumouksen aikaisiin tapahtumiin?

Liisa oli sangen heikko historiassa. Tosin hän oli eräät vuodet
tyttökoulua käynyt, mutta nekin laiskotellut.

Kaikki oli siis uutta hänelle. Ja hän seurasi henkeä pidättäen
Johanneksen esitystä Versailles’in silloisesta päiväperhos-elämästä,
joka oli loppunut niin synkkiin verivirtoihin.

Liisan mielestä se oli oikein. Ja giljotiini oli hänen mielestään paras
keksintö uuden ja paremman yhteiskunnan aikaansaamiseksi.

Hänellä oli sosialistisia vaistoja veressään. Ja Johannes kauhistui
hänen kasvojensa ahnasta, julmaa ja kivikovaa ilmettä, kun Robespierren
ja Marat’n urotyöt mainittiin.

–Silloin olisi _minun_ elää pitänyt, sanoi Liisa.

Tuo vaikutti vastenmielisesti Johannekseen.

Vaikka hän oli itsekin sosialisti ollut, hän ei kuitenkaan ollut
koskaan verta himoinnut eikä yleensä väkivallan töitä hyväksynyt.
Sentähden hän ihmetteli, että Liisa, joka muuten oli niin lempeä ja
hyvä, saattoi noin moisista petomaisuuksista innostua.

–Mitähän sinä olisit siinä tapauksessa tehnyt? kysyi Johannes.

–Minä olisin kaahlannut veressä, vastasi Liisa, näyttäen valkeita
hampaitaan. Minä olisin puhkonut silmät päästä noilta hovikeikareilta.

–Niiden joukossa oli kuitenkin monta hyvää ja sivistynyttäkin miestä,
huomautti Johannes.

–En usko, väitti Liisa. Sivistyneitä ehkä, mutta ei hyviä.

–Tunnut olevan kovin varma asiastasi, nauroi Johannes.

–Olen, vastasi Liisa vakavasti. Ei ole muita hyviä miehiä kuin sinä
eikä ole koskaan ollutkaan.

Näkyi, että se oli hänen syvin vakaumuksensa. Ja Johannes johtui
ajattelemaan, mistä salaisista lähteensuonista moinen elämänkäsitys
mahtoi kummutakaan.

Nähtävästi oli Liisa paljon kärsinyt elämässään. Monta miestä hän oli
tuntenut eivätkä nämä kaikesta päättäen olleet häntä hyvin kohdelleet.

Tuntui niin kummalliselta ajatella, että tuo sama Liisa, joka istui
tuossa häntä vastapäätä, oli kuulunut kukaties kuinka monelle miehelle.
Kymmenet ehkä olivat tuota poskipäätä hivelleet, kymmenet tuota povea
suloisessa hourauksessa pusertaneet.

Ja sadat suudelleet noita paisuvia huulia, joiden taitehikkaan, pitkän
käytännön karkaiseman tenhovoiman Johannes tiesi nyt omasta
kokemuksestaan.

Tosin oli Liisa sanonut, ettei hän koskaan ollut ketään miestä ennen
häntä rakastanut. Mutta oliko se totta? Oliko se edes mahdollista?

Kuinka olisi Liisa itse voinut niin monessa syleilyssä pysyä kylmänä?
Eikö hän itsekin ollut vastannut noiden niin vihaamiensa ja inhoamiensa
miesten hyväilyihin?

Tietysti oli.

Kumma kyllä, ei Liisa tuosta ajatuksesta käynyt vastenmielisemmäksi
hänelle. Päinvastoin rakkaammaksi ja kalliimmaksi.

Mitä siitä, jos sadat olivatkin häntä suudelleet! Siitä hän oli oppinut
vain suutelemaan niin, ettei kukaan toinen siinä suhteessa voinut vetää
vertoja hänelle. Mitä siitä, jos tuo povi olikin kymmenien syleilystä
pusertunut! Se oli siitä vain pyöristynyt ja soristunut hänen,
Johanneksen, mieluisimmaksi pään-alaiseksi.

Täytyi vain turvata, vain säilyttää ja pitää kiinni hänestä. Sitä
kiinteämmin kiinni pitää, sitä visummin säilyttää, mitä kalliimpi ja
kadehdittavampi hänen onnensa oli ja mitä halutumpi sen armas
antajatar.

Mutta miehet, jotka tahtoivat ryöstää Liisan häneltä? Johannes tunsi
heitä jo edeltäpäin vaistomaisesti, raivoisasti vihaavansa.

–Olet oikeassa, hän sanoi. Miehet olivat pahoja silloin, kuten nytkin.
Oli oikein, että heidät hirtettiin.

Junanlähtö lähestyi. He menivät asemasillalle ja onnistuivat saamaan
yksinäisen vaunun-osaston, joka oli kuin luotu lempeä, suuteloita ja
suloisia kuiskauksia varten.

Ja jälleen he olivat Parisissa, ennen kuin arvasivatkaan.

Täällä oli ilta vasta alussa. Täällä oli sen tulo merkinnyt vain
sähkölamppujen sytyttämistä, ihmisten vapautumista päivän askareistaan,
suurten kahvilain täyttymistä, kaikkien kauniiden arvoitusten
alkamista.

Täällä oli sittenkin toista! Ei heidän verensä kierto tällä hetkellä
ollut luotu maalais-idyllin hiljaisuuteen.

Tanssi-askelin he kiirehtivät asemalta ja syöksyivät tulikaupungin
suureen, säteilevään syliin, joka tuhansin hekkumoin heitä houkutteli.

 

17.

Näin kului pari päivää. Johannes tuskin tiesi enää, kuka hän oli, ja
tuskin muisti, kuka hän ennen oli ollut. Koko hänen elimistönsä tuntui
jollakin kummallisella tavalla muuttuneen ja uudistuneen.

Silloin tällöin pyrki ajatus Seidiin, Ireneen ja Signen hotelliin päin
kääntymään. Mitä siellä mahtoi tapahtua?

Mutta hän haihdutti nämä ajatukset aina yhtä pian kuin ne olivat
tulleetkin. Ehtipä hän siitä vielä selvän ottaa. Ja lisäsihän jokainen
hetki, jonka hän pysyi poissa perheestään, vain sitä juopaa hänen ja
Irenen välillä, jonka hän oli luonut ja jonka hän tahtoi
peruuttamattomaksi.

Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa.

Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella.

Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa.

Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se
oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin
heräsi siihen ja säikähti hirveästi.

–Älä mene! hän sanoi Johannekselle. Se voi olla joku, joka tahtoo
pahaa sinulle.

–Joutavia! sanoi Johannes. Pyytäkää häntä odottamaan!

Kuitenkin sykki hänenkin sydämensä jotenkin kovasti, kun hän
kiireisesti pukeuduttuaan astui alas portaita hotellin
seurusteluhuoneesen.

Sehän voi olla vaikka poliisi! Joka tapauksessa täytyi käynnin olla
jossakin yhteydessä tapahtuneen julkisen pahennuksen kanssa.

Vapaaherra Carp seisoi siellä kylmänä, arvokkaana ja virallisena.

–Anteeksi, että vaivaan, hän sanoi. Mutta minulla oli todellakin asiaa
teille. Ja kun minulla kerran oli asiaa, minun täytyi ottaa ominpäin
selko osotteestanne, sillä tehän ette ole katsonut tarpeelliseksi sitä
meille ilmoittaa.

Viimeisten sanojen pieni, ivallinen kärki ei jäänyt Johannekselta
huomaamatta.

–Juuri sitä ihmettelen tässä, sanoi Johannes, että olette onnistunut
saamaan siitä selon.

–Minun täytyi, vastasi vapaaherra.

–Sallikaa minun kuitenkin ihmetellä. Luulin olevani täällä _incognito_
niinkuin kruunattu hallitsija.

–Kruunupäilläkin on aina vakoojansa, virkkoi vapaaherra edelleen
samaan kylmään, korostettuun nuottiin. Asia olikin helpompi kuin
luulinkaan. Pari palkattua yksityistä salapoliisia ottivat heti selon
sekä teistä että nykyisistä olosuhteistanne.

Siis kuitenkin poliisi! Johannes tunsi verensä kuumenevan.

–Sangen liikuttavaa huolenpitoa, hän lausui hiukan kumartaen. En
tiennyt, että vapaaherralta riittäisi aikaa sellaiseen.

–Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra.

–Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan?

–Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi
olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta.

–Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta.

Syntyi pieni vaitiolo.

Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun
tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut.

Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain
sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman
värityksen.

–No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten.

–Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään
romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä
realismillani.

–Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes.

–Siis ensi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa te aiotte jäädä tänne?

–Ei ole tullut vielä lähemmin määrätyksi. Mutta arvattavasti asun
tässä niin kauan kuin ylimalkaan viivyn Parisissa.

–Tarkoitin: milloin te aiotte palata vaimonne luo?

–En ikinä.

Vapaaherra loi tutkivan, läpitunkevan katseen häneen.

–Te olette hullu, hän sanoi. Mutta Jumalan kiitos, ovat toiset teitä
viisaammat pitäneet huolen siitä, että kaikki vielä voi tulla oikein
järjestetyksi.

–Toiset? Minun selkäni takana?

–Luonnollisesti. Tehän olette ollut kadoksissa. Ja kuten näkyy, ei
teistä siinä olisikaan ollut mitään hyötyä, vaan pikemmin vahinkoa.

–Ja saanko luvan tietää, ketkä ovat ottaneet tuon ystävällisen toimen
hartioilleen?

–Rabbing. Teidän esimiehenne.

–Hän tietää siis asiasta?

–Kyllä. Minulla on häneltä pieni kirje teille.

Vapaaherra ojensi sen hänelle. Johannes aikoi pistää sen taskuunsa ja
jatkaa keskustelua.

–Pyydän, lukekaa se! lausui vapaaherra juhlallisesti.

Johannes repäisi kirjeen auki ja luki.

Se oli aivan lyhyt. Rabbing ilmoitti, että esiintulleista syistä
Johannesta tarvittiin nyt heti virassaan Helsingissä. Hänen oli vielä
tänä iltana lähdettävä.

–Tämä kirje ei merkitse mitään, virkahti Johannes.

Rypisti sen ja heitti sen lattialle niinkuin arvottoman paperipalan.

–Pyydän, että itse ilmoitatte sen vuorineuvokselle, lausui jääkylmästi
vapaaherra.

–Kyllä, olen tekevä sen, virkahti Johannes samalla äänellä ja
äänenpainolla. Kenties vapaaherra, joka kerran on ruvennut niin
sanoakseni lemmenpostiljoniksi tässä asiassa, tahtoisi viedä myös
minulta kirjeen hänelle?

–Mielelläni, vastasi vapaaherra jäykästi kumartaen. Mutta teidän on
kuitenkin häntä ennen lähtöänne henkilökohtaisesti tavattava.

–Sitä ei seisonut kirjeessä.

–Ei. Sen tiedon-annon olen itse saanut teille suullisesti
esiintuodakseni.

Johannes mietti, menisikö hän ollenkaan Rabbingia tapaamaan. Olihan
asia jo kokonaan ratkaistu hänelle.

Mutta sitten hän huomasi, että hänen poisjäämistään voitaisiin ehkä
pitää pelkuruutena. Ja täytyihän hänen saada ratkaisu myös itsensä ja
Rabbingin välillä.

Hän päätti mennä.

–Milloin ja missä? hän kysyi.

–Hotellissaan. Mihin aikaan hyvänsä, sillä hän pysyy koko päivän
huoneissaan.

–Onko hän sairas?

–Hiukan. Onneksi on hänen rouvansa juuri saapunut häntä hoitamaan.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. Oli kuin vapaaherra olisi jotakin
odottanut.

–Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään?

–Hänkin on sairas. Minä tiedän sen.

–Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä.

Se oli ankara isku Johannekselle.

–Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin.

–Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna
paljon toivoa enää. Teidän lapsellanne on kova keuhkokuume.

Johanneksen kasvolihakset jännittyivät. Ainoastaan suurimmalla tahdon
ponnistuksella hän sai itsensä tyynenä pysymään.

–Sekin on seuraus vaimoni varomattomuudesta! pääsi häneltä.

Vapaaherra katsoi häneen isällisesti.

–Minä en tiedä, mistä se on seuraus, sanoi hän. Mutta te huomannette,
että teidän paikkanne ei nyt ole täällä.

Näin lausuen vapaaherra laski kätensä hänen olalleen.

Johannes säpsähti vieraan käden kosketuksesta. Ja etääntyi heti
tarpeellisen välimatkan päähän.

–Oliko teillä jotakin muuta minulle ilmoitettavaa? hän kysyi.

–Ei, vastasi vapaaherra. Ainoastaan pari sanaa omasta puolestani.

–Ja ne kuuluvat?

–Älkää nyt olko hullu! Älkää nyt tehkö mitään sellaista, jota
jälkeenpäin tulisitte katkerasti katumaan!

–En, sanoi Johannes jäykästi. Minä en nyt tee mitään sellaista.

–Hyvä. Kaikki voi vielä parhaanpäin järjestyä.

–Sitä toivon omalta kohdaltani, mutta kenties hiukan toisessa
merkityksessä kuin vapaaherra.

–Ei riitaa sanoista. Pääasia, että me kaikki toivomme sitä. Nähkääs,
minä olen aina pitänyt teistä…

Johannes kumarsi.

–Ei kukaan voi olla teille siitä kiitollisempi, sanoi hän.

–Toivoisin teidän menestyvän, jatkoi vapaaherra, ja teille käyvän
hyvin maailmassa. Myöskin minä olen ollut nuori. Myöskin minä olen
tehnyt tuhmuuksia.

–Avioliitossanne? kysyi Johannes hävyttömästi.

Hän tahtoi saada lopun tästä.

Mutta mikään ei näyttänyt pystyvän tuohon diplomaattiin, joka nyt näkyi
ottaneen tämän sotkuisen vyyhdin selvitelläkseen.

–En avioliitossani, vastasi hän tyynesti ja vakavasti. Mutta ennen
sitä. Soisin sekä teidän että sisarentyttäreni vuoksi, että te vielä
tänään järkiinne tulisitte.

–Pyydän, minä olen täydessä järjessäni.

–Te ette voi olla. Sillä te ette toimi ettekä ajattele järkevästi.

–Kuullostaako minun sanani siltä?

–Minä en tahdo enkä voi kiinnittää nyt mitään huomiota teidän
sanoihinne. Teot ovat nyt ainoat todistajat. Ja te teette hullutuksia.

–_Jos_ se on hullutus, se on sitten niin suuri hullutus, ettei se enää
ole korjattavissa.

–Kaikki on korjattavissa, lohdutti vapaaherra, Mutta olette oikeassa,
että se on suuri hullutus. Liian suuri teidänlaiselle miehellenne.

–Te pitäisitte enemmän pikkuhullutuksista?

–Sellaisia voi suvaita vielä.

–Ennen avioliittoa?

–Mieluimmin ennen. Avioliitossa on niistäkin vain pelkkää harmia ja
onnettomuutta.

–Vapaaherra on Nietzschen oppilas. Kuinka hän taas sanookaan? ”Rakkaus
on sarja pieniä hullutuksia…”

–”Ja niistä tekee lopun avioliitto suurena tyhmyytenä.” Minä tiedän.
Mutta nyt minun täytyy mennä. Toivon, että kun ensi kerran tapaan
teidät, on kaikki hyvin.

–Se sama on omakin toivomukseni.

–Te lähdette siis tänä iltana? Sitä ennen te arvattavasti mielellänne
tahdotte tavata sairasta tytärtänne?

–Minä en lähde mihinkään. Mutta tytärtäni minä kyllä käyn vielä
katsomassa.

–Se voi siinä tapauksessa käydä hiukan vaikeaksi teille, lausui
vapaaherra arvoituksellisesti. Kumarsi ja lähti.

Johannes jäi hänen sanojaan miettimään. Sitten hän meni huoneesensa ja
kertoi kaikki Liisalle. Liisankin mielestä oli paras, että Johannes
vielä tänään selvittäisi suhteensa sekä Rabbingiin että kotiväkeensä.

 

18.

Jo aamupäivällä hän meni Rabbingia tapaamaan.

Liisa saattoi hänet hotellin ovelle saakka. Ja lupasi odottaa
läheisessä kahvipaikassa, siksi kuin Johannes palajaisi kohtalokkaalta
käynniltään.

Hän lähetti sisälle nimikorttinsa. Edeskäypä meni, palasi ja pyysi
Johannesta etuhuoneesen astumaan.

Siellä ei aluksi ollut ketään.

Pian avautui kuitenkin viereisen huoneen ovi ja rouva Rabbing astui
sisälle siitä. Pitkänä, komeana ja kuninkaallisena.

Tervehti ystävällisesti Johannesta ja pyysi häntä tuokion odottamaan.
Lääkäri oli juuri Rabbingin luona.

–Onko hän hyvinkin sairas? kysyi Johannes.

–Hän istuu ylhäällä, selitti rouva. Mutta hänen vanha sydänvikansa…

–Sydänvika? Se lienee kuitenkin parannettavissa.

–Me toivomme, että se on parannettavissa. Sillä on sentään sääli niin
suurta miestä.

Johannes katsoi häneen. Rouva oli lausunut nuo sanat aivan
yksinkertaisesti ja luonnollisesti.

Hän tunsi hyvin vähän rouva Rabbingia. Esitellyksi hän oli tullut,
mutta ei juuri enempi. Rabbing ei koskaan kutsunut alammaisiaan
kotiinsa eikä muutenkaan heidän kanssaan lähemmin seurustellut.

Rouva sensijaan näytti tietävän paljon enemmän hänestä. Sillä hän
lausui ilman mitään ylimenoja:

–Te teette oikein. Te teette aivan oikein, että seuraatte sydäntänne.

–Kuinka? Tekin tiedätte siitä? kysyi Johannes hämmästyen.

–Kyllä. Mieheni on puhunut minulle siitä. Te teette aivan oikein. Niin
pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

–Epäilemättä, vastasi Johannes. Mutta sallikaa minun kuitenkin
ihmetellä, että juuri _te_, rouva Rabbing, sanotte minulle nuo sanat.

–Kuinka niin ”juuri te”? Miksi en juuri minä? Ettehän te tunne minua.
Kenties juuri minä olen sopivin henkilö sen teille sanomaan.

–Mahdollista kyllä. Jos itse tunnette niin.

Rouva Rabbing laski kätensä hänen kädelleen. Johannes vei sen
huulilleen ja suuteli sitä.

–Älkää suuttuko! hän sanoi. Mutta te ette tiedä, kuinka suuren ilon te
äsken tuotitte minulle noilla sanoillanne.

–Arvelin, että se voisi olla ilo teille. Mutta mitä te nyt aiotte?

–Erota, luonnollisesti.

–Teette siinä vielä oikeammin. Ja mennä naimisiin tuon toisen kanssa?

–Tuskin. Mutta rakastaa häntä ja elää yhdessä hänen kanssaan.

–Kuinka kauan?

–Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan,
niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni.

Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät.

–Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun
mieheni ei hyväksy sitä.

–Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti
Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä.

–Oh, te ette tunne häntä! Hän sekaantuu kaikkeen, sekä yksityiseen
että julkiseen!

–Sepähän nähdään.

–Hän tahtoo kaikki hallita, kaikki määrätä. Ja te myöntänette, että
hän on kaikkivaltias.

–Ei minun ylitseni. Sillä minä olen tullut tänne vain sanoutuakseni
irti hänen palveluksestaan.

Rouva Rabbing nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle.

–Te olette sankari, hän sanoi.

–Liian kaunis sana minulle, vastasi Johannes.

–Te olette mies, jota _minä_ kunnioitan. Mutta sallikaa minun kysyä:
millä te sitten aiotte tulla toimeen maailmassa?

Kysymys oli niin luonnollinen, ettei Johannes voinut olla siihen
vastaamatta.

–Työlläni arvattavasti, kuten tähänkin saakka.

–Hän ei anna työtä. Hän sulkee kaikki paikat ja piirit teiltä.

–Olen minä ollut Amerikassa ennenkin. Jos hän tekee minulle
mahdottomaksi toimia enää samalla alalla Suomessa, muutan ulkomaille.

–Hänen valtansa ulottuu tännekin. Voihan olla, että saatte paikan.
Mutta te olette pian huomaava, että teidän esimiehenne jo ovat saaneet
epäilyttävän käsityksen teistä.

–Ne ovat huomenen huolia minulle. Nyt ajattelen minä vain rakkautta.
Ja luulen tulevani toimeen noin kuusi tai kahdeksan vuotta omilla
rahoillani.

Rouva Rabbing näytti helpotuksesta hengähtävän.

–Se on hyvä, hän sanoi. Pankaa sitten toimeen päätöksenne!

–Tietysti teen minä sen, vastasi Johannes lujasti. Mutta minun on
tehtävä vielä enempi.

–Mitä?

–En tiedä, voinko sanoa sitä teille.

–Minulle te voitte kaikki sanoa. Lienette huomannut, että olen teidän
todellinen ystävänne.

–Olette. Ei moni olisi minua neuvonut siihen, mihin te. Siispä sanon
teille, että minun on koetettava teidän miehellenne.

Rouva Rabbing katsoi häneen surumielisesti.

–Minä ymmärrän, sanoi hän. Te vihaatte häntä.

–Kyllä. Minä olen vihannut häntä varhaisesta lapsuudestani.

–Kaikki vihaavat häntä. Enkä minäkään rakasta häntä. Kuitenkin hän
hallitsee täydellisesti minua, sillä minä en voi sotia vastaan hänen
tahtoaan.

–Teidän _pitää_, koska kerran puhutte niin. Miksi ette tekin eroa
hänestä?

–Mahdotonta! Ensinkään hän ei koskaan antaisi eroa minulle. Ja
toiseksi hän on minut jo nuorena kesyksi taltuttanut.

–Tuskin. Te ette näytä siltä.

–Enkö? Ja sentään minä olen murtunut sisällisesti.

–Myöskin minä olen murtunut!

–Mutta te nousette jälleen. Sitä en minä voisi ikinä tehdä.

–Kyllä, jos minä kerran voin. Sillä kukaan ei ole ollut syvemmällä
kuin minä eikä kukaan heikompi ja onnettomampi.

–Kiitos. Tätä keskustelua minä en tule ikinä unhottamaan.

Viereisen huoneen ovi avautui.

Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan
silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään.

Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle
astumaan.

 

19.

Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät
päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten
uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina,
silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen.

Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa.

Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä
huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä
tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki
aineellinen oli kuin pois pyyhittyä.

Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi
edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana.

–Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi.

–Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole
vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa.

Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan
silti muuttamatta.

–Eikö? Eikö todellakaan? hän kysyi.

–Ei, vastasi Johannes. Paitsi, että minä _en_ matkusta tänä iltana
kotimaahan.

Jos hän oli odottanut räjähdystä, hän pettyi kokonaan. Rabbing istui
edelleen yhtä tyynenä, yhtä liikkumattomana paikallaan.

Eikä sanonut mitään Johanneksen ratkaisevan tiedon-annon johdosta. Oli
kuin ei olisi sitä kuullutkaan.

Nyt he vasta vaikenivatkin itsepintaisesti.

Johanneksen silmät alkoivat jo tottua hämärään. Ja hänen hermonsa tähän
kummalliseen keskusteluun, jossa vaitiolot nähtävästi merkitsivät
enemmän kuin sanat ja jossa näytti olevan joka sekunti kysymys, kumpi
ensin varomattomuuden sanoisi, kumpi ensin haavoitettavan puolen
itsestään paljastaisi.

Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Kohtaus rouvan kanssa
esihuoneessa oli jo ollut omiaan monta herättämään, tuon häneen
tuijottavan kalkkarokäärmeen näky vielä useampia.

Siinä oli hänen elämänsä suuri vastavoima siis vielä kerran hänen
edessään.

Rabbing! Raharuhtinas! Mies, joka luuli, että raha oli kaikkivaltias,
ja joka sen avulla näyttikin kohonneen kaikkivaltiaaksi.

Mutta nyt hän saisi kuitenkin huomata, ett’eivät kaikki tanssineet
hänen pillinsä mukaan. Että maailmassa oli muutakin kuin rahaa, oli
jotakin sellaista, jota hän ei ollut ikinä tuntenut eikä tulisi koskaan
tuntemaan.

Sillä eihän Rabbing ollut koskaan rakastanut!

Johanneksen ei ollut tarvis kysyä sitä keneltäkään. Hän oli aivan varma
siitä.

Mitä tiesi Rabbing auringosta tuolla ulkona? Mitä vihreistä puista ja
aukeavista kukkasista? Oliko hän koskaan istunut Versailles’in järven
rannalla? Tai sen puiston polkuja taruprinssinä taivaltanut?

Ei! Koko tuon miehen olento oli omiaan hänet siitä vakuuttamaan.

Siispä oli Johannes häntä kokeneempi! Siispä oli Johannes häntä
viisaampi ja voimakkaampi eikä hänen tarvinnut tuon miehen turhia
hyökkäyksiä säikähtää!

Sillä olkoon, että Rabbing oli kokenut mitä muuta tahansa! Että hän
tiesi kaikki ja taisi kaikki! Ellei hän ollut rakkautta kokenut,
silloin hän oli lapsi elämäntiedossa ja paljon tuhmempi kuin lapsi oman
itsensä tuntemisessa!

Noin ajatteli Johannes.

Hän tunsi seisovansa niin tavattomassa määrin keskellä elämää, keskellä
ihmisyyttä, ajattelevansa keskeisesti, tuntevansa keskeisesti. Tuo
toinen oli vain jossakin laitapuolilla! Taikka ei kuulunut elämään
ollenkaan, vaan kuolemaan, istui siinä manalan väijyvänä hämähäkkinä
tahtoen tappaa elämää, pyydystääkseen verkkoonsa sen kirjavia,
karkeloivia perhosia.

Kuinka turhaa työtä! Ja kuinka typerää!

Johannes tunsi ääretöntä ylemmyyttä tällä hetkellä Rabbingia kohtaan.

–Te olette suuri psykologinen arvoitus minulle, soinnahti äkkiä tuosta
puhuvasta pääkallosta pöydän luona. Vahinko, ett’ette koskaan ole
lääkärillä tutkituttanut itseänne.

–Minä en ole sairas, sanoi Johannes.

–Koko maailma on sairas, virkahti Rabbing. Ja te olette valmis
hulluinhuoneesen suljettavaksi.

Johannes mietti pari sekuntia vastausta. Hän löysikin ja heittikin sen
kuin punaisen kekäleen äskeistä ääntä kohti.

–Minun ei liene tarvis sanoa teille, herra vuorineuvos, mihin
huoneesen _te_ olisitte jo ammoin ollut valmis suljettavaksi.

–Mihin?

–Kuritushuoneesen. Mutta sitä ennen ei ole lääkärin, vaan poliisin ja
tuomarin teitä tutkittava.

Rabbing liikahti. Nähtävästi hän ei ollut aivan näin ankaraa kieltä
odottanut.

Kuitenkin säilytti hän yhä edelleen entisen asentonsa.

–Miksi ette mene sitten ja ilmi-anna minua?

–Kenties teenkin sen kerran.

–Mikä viivyttää?

–Epäily, mistä rikoksesta ilmi-antaisin teidät.

–Te ette tiedä?

–En, sillä te olette liian moneen yhtä syypää.

Rabbing nauroi.

Nauroi käheää, kurnuttavaa kurkkunauruaan, joka tässä puolihämyssä ja
noiden lääkepullojen keskellä vaikutti varsin kammottavasti.

–Te olette omituinen mies, sanoi hän sitten. Vaaditte ehkä, että minä
vapaaehtoisesti astuisin vankilaan?

–En, vastasi Johannes. Mutta olkaa vakuutettu, että minä ennemmin tai
myöhemmin olen teidät sinne toimittava.

Rabbing näkyi yhä ottavan asian yksinomaan humoristisesti.

–Säkkiäkös minä sillä aikaa pitelen? hän nauroi.

–Toimittava siinä tapauksessa, jatkoi Johannes, jos huomaan, että
aiotte ruveta vainoamaan minuakin, kuten kerran isävainajaani.

–Siis kuitenkin pieni armon-aika! Mutta mitä te mainitsitte
isävainajastanne?

–Te tapoitte hänet, virkahti Johannes järkähtämättömästi. Te olette
tappanut niin monta.

–Tappanut?

–Henkisesti ja aineellisesti musertanut.

–Siitä ei laki rankaise.

–Ei, mutta kyllä sukupuoli-rikoksista.

Rabbing teki ylenkatseellisen liikkeen kädellään.

–Sitäkö te tarkoititte? hän kysyi. Ja minä kun luulin teitä paljon
nerokkaammaksi!

–_Te_ olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain
yksinkertainen maamies.

–Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne?

–Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan.

–Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan.

–Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä
minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille
kostamaan.

Nyt nousi Rabbing.

–Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla
äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne
keralla.

–En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä.

–Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee
olosuhteiden mukaisesti.

Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon
totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa.
Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.

–Istukaa, olkaa hyvä, hän. sanoi, minulla on teille paljon puhumista.

Molemmat istuivat. Rabbing entiselle paikalleen pöydän ääreen, Johannes
nojatuoliin häntä vastapäätä.

–Te saitte kirjeeni?

–Kyllä, virkkoi Johannes. Ja te kuulitte jo myös siihen vastauksen.

–Te ette matkusta?

–En.

–Teillä on täällä tärkeämpää toimittamista?

–Voi olla. Ja _jos_ matkustan jonnekin, en missään tapauksessa
Helsinkiin.

–Toivon, että tekin menettelette olosuhteiden mukaisesti. Te olette
minun palveluksessani…

–En tästä päivästä enää. Olenkin tullut tänne vain eroa
palveluksestani pyytämään.

Rabbing kohotti kulmakarvojaan.

–Te sanotte irti itsenne? hän kysyi.

–Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni
vakiintunut.

–Palkka ei riitä teille?

–Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen,
että ihminen ei elä pelkästä leivästä…

–Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun
liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille.

–Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän
liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle.

Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään
oikean yhä päätä tukiessa.

Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin.

–Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan
minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti
minua…

–Turhia! Te kyllä löydätte helposti uuden palvelijan.

–Ja te uuden isännän? välkähti salamannopeasti Rabbingin säilä.

–Kenties en yhtä helposti, vastasi Johannes. Mutta koetan olla aluksi
oma isäntäni.

Rabbing katsoi tutkivasti häneen. Ja palasi sitten äskeiseen.

–Palvelijoita minä kyllä löydän, hän sanoi, mutta en teidän
kaltaistanne.

Johannes kumarsi.

–Kiitän tunnustuksesta, hän sanoi. Mutta emmeköhän me jo nyt voisi
jättää korupuheita?

–Minä vannon, se ei ole mitään korupuhetta! väitti Rabbing kiivaasti.
Minä olen todellakin ollut teihin sangen tyytyväinen.

–Uskon teihin. Näin eron hetkellä.

–Te tarkoitatte siis totta eronpyynnillänne?

–Minä en ole vielä koskaan mitään niin totta tarkoittanut.

–Ette mistään hinnasta…? yritti Rabbing vielä.

–Ei ole mitään niin kallista hintaa maailmassa. Sillä minä olen jo
kyllin myönyt itseäni.

Rabbing vilkaisi häneen. Sitten hän jatkoi toisella, muuttuneella
äänenpainolla:

–Se on vahinko. Minä olin aikonut teidät kohottaa pian korkeampaan
asemaan.

–Nyt se ainakin on liian myöhäistä jo.

–Ei vielä myöhäistä, koska istutte siinä. Ettekä te voi vielä vastata,
ennen kuin kuulette, _mihin_ asemaan minä olin aikonut teidät kohottaa.

–Minä kuuntelen. Siis mihin asemaan?

–Omaani. Mitäs te siihen sanotte?

Johannes vaikeni, sillä hän ei todellakaan tiennyt mitä sanoa.

Se oli heitto, joka tuntui! Rabbing katseli voitonvarmana häntä.

Johannes aavisti heti, että tuossa mahtoi taas joku paula piillä.
Rabbingin kanssa täytyi olla aina varoillaan.

Mutta kun hän ei keksinyt sitä, hän vaikeni edelleen.

–Te hämmästytte? jatkoi Rabbing. Taikka te ette usko sanoihini?

–Minä uskon.

–Ja kun te tarkemmin mietitte asiaa, tekin pidätte sitä aivan
luonnollisena.

Rabbing kuvaili nyt kaunopuheisesti sen hänelle. Hän oli jo vanha mies,
hänellä ei ollut ketään perillistä. Hänen oli jo aika ruveta
jälkeläistä itselleen ajattelemaan.

Silloin olivat hänen silmänsä itsestään kääntyneet Johannekseen.

Johannes oli ainoa sivistynyt mies hänen liikkeessään. Johannes oli
nuori, Johannes oli älykäs. Sitäpaitsi hän oli hyvissä naimisissa.

Ja juuri siitä hän oli aikonut puhua Johannekselle.

Hän oli kuullut, että oli tullut jotakin Johanneksen ja hänen vaimonsa
välille. Hän ei tahtonut tietää, mitä se oli, hän ajatteli vain
liikettään ja liikkeensä parasta. Mutta ei saanut tapahtua mitään
skandaalia.

Johanneksen oli siis otettava lusikka kauniisen käteensä ja kotimaahan
matkustettava. Tuo tyttö, tuo kasvinsisar, oli jotakin toista tietä
omalle maalleen toimitettava.

Hänen vaimonsa jäisi vielä joksikin aikaa Parisiin, koska lapsikin
kuului sairastavan. Sitten hän palaisi kotiin ja eläisi Johanneksen
kanssa yhdessä, kuten ennenkin. Ellei mitään läheisempää väliä enää
heidän kesken syntyisikään, olisivat he kuitenkin mies ja vaimo
yhteiskunnan silmissä.

Ja se oli tässä pääasia.

–Ja minun tuleva asemani teidän liikkeessänne? kysyi Johannes häntä
vielä koetellakseen.

Se voisi jo heti muuttua, selitti Rabbing. Aluksi hänen itsensä
tietysti täytyisi vielä pitää eräitä ohjia käsissään.

Johannes nousi.

–Kiitos kunniasta, hän sanoi. Mutta minä en suostu mihinkään, mitä te
ehdotatte.

–Te ette suostu?

–En. Ellei vaimoni tahdo avio-eroa sen jälkeen mitä on tapahtunut, hän
voi olla tahtomatta. Mutta minä en missään tapauksessa anna sellaisten
asiain sitoa itseäni.

–Miettikää, mitä teette! Tämä hetki on ratkaiseva.

–Tiedän sen. Ja minä huomaan vasta nyt, kuinka alas minä olen mahtanut
joutua, kun uskalletaan vedota minun esimieheeni näissä asioissa.

–Ei esimieheen, vaan ystävään.

–Myöskin isäni ystävä te olitte. Mutta te tapoitte hänet.

–Te olette hullu!

–Ja te…

Rabbing nousi ja kumarsi syvään vastaukseksi.

–Nöyrin palvelijanne, hän virkahti äänellä, joka ilmoitti, että he
tästä saakka olivat verivihollisia. Ja saattoi ovelle saakka häntä.

 

20.

Vielä saman päivän iltapuolella yritti Johannes lastaan katsomaan.
Häntä ei päästetty sisälle.

Häntä ei otettu vastaan ollenkaan.

Kun Johannes rupesi itsepintaiseksi, ilmestyi hänen eteensä vapaaherra
Carp, joka kohteliaasti, mutta päättävästi pyysi häntä poistumaan.

Hänellä oli lyhyt keskustelu vapaaherran kanssa.

Tämä ilmoitti, että avio-ero nyttemmin näytti välttämättömältä.
Vapaaherra itse ottaisi järjestääkseen asiat ja antaisi tiedon niiden
menosta Johannekselle, mikäli se kävisi tarpeelliseksi.

Johannes kumarsi. Kaikki tuo ei merkinnyt hänelle vähääkään!

Näin kului jälleen eräitä päiviä.—-

Voi tapahtua, että Johannes hetkeksi heräsi lemmenhurmastaan. Varsinkin
illoin, kun oli vielä liian varhaista mennä teatteriin tai konserttiin,
valtasi syvä kaiho hänet. Liisa ymmärsi heti, mistä oli kysymys, mutta
ei sanonut mitään. Tuijotti vain tummin aavistuksin vastaisuuteen ja
kätki kyyneleensä.

Sellaisina iltoina sattui myös, että Johannes tapasi itsensä
hiiviskelemästä sen hotellin ympärillä, jossa vapaaherra Carp asui.

Mitä hän etsi sieltä? Hän ei itsekään tiennyt sitä oikein. Mutta hän
olisi niin mielellään tahtonut nähdä vilauksen Seidistä. Eikä Signen
tai Irenenkään näky olisi ollut hänelle yksinomaan vastenmielinen.

Kerran hän ei voinut vastustaa enää kiusausta. Hän meni sisälle
hotelliin ja tiedusti omaisiaan.

Sanottiin, että Seidi oli kuollut.

Ei oltu katsottu tarpeelliseksi edes ilmoittaa siitä Johannekselle.

Eikä Johanneskaan enempää tiedustellut. Mitä liikutti häntä enää,
milloin hautajaiset olisivat tai olivatko olleet jo! Pääasia oli, ettei
hänellä enää ollut mitään tekemistä noiden ihmisten kanssa.

Pois oli mennyt ainoa rakas muisto hänen avioliittonsa ajoilta.

Se oli ensimmäinen ruumis, jonka yli hänen tiensä kulki. Niin ainakin
tuntui Johanneksesta.

Hänen onnensa kävi kalliiksi hänelle, tuon hän tunsi samalla. Mutta
sitä enemmän ja sitä lujemmin hän päätti myös pitää kiinni onnestaan.

Samana iltana hän ilmoitti Liisalle, että heidän kenties nyt olisi aika
matkustaa pois Parisista.

Minne he matkustaisivat?

Samantekevä minne. Ehkä aluksi Italiaan.

–Se on hyvä, sanoi Liisa. Me jätämme siten jälkeemme paljon
entisyyttä.

Matka päätettiin seuraavaksi päiväksi.

He olivat oikein onnellisia tuosta päätöksestä. Ja kun oli aikaa vielä,
he pistäytyivät erääsen pieneen teatteriin iltaansa viettämään.

Siellä sattui tapaus, joka antoi heille ikäänkuin esimaun alkamansa
tien vaikeuksista.

Teatterissa näyteltiin erästä uutta näytelmää, jonka ensi-ilta oli
ollut vasta pari päivää sitten ja herättänyt kaikkien kirjallisten
piirien huomiota. Permanto oli täynnä korkeinta ylimystöä. Aitiot
välkkyivät kaljuja päitä ja jalokiviä.

Myöskin Johannes tunsi itsensä epävarmaksi tässä seurassa. Ehdoton
eleganssi hänen ympärillään hämmästytti ja arastutti häntä.

Liisa taas olisi mieluimmin mennyt heti pois. Sillä vaikkakin hän oli
siististi puettu, tunsi hän olevansa harakanpelätys kaikkien noiden
kahisevien, avokaulaisten ja kaunispiirteisten aatelisnaisten joukossa.

Väli-aikoina he tuskin uskalsivat nousta paikaltaan. Tuntui niin
turvattomalta kulkea käytävässä noiden hitaasti siirtyvien jonojen
välitse, noiden kylmästi ja kriitillisesti tarkastelevien silmien alla.

–Mennään pois, lausui Liisa. Etkö näe, että kaikki katsovat meihin?

–Turhia! virkahti Johannes. Eivät töllötä edes niinkään paljon kuin
meillä Helsingissä.

–Eivät, myönsi Liisa, mutta heillä on eräs inhoittava tapa katsoa.
Vilkaisevat vain ja muodostavat mielipiteensä.

Samassa seisoivat vapaaherra Carp, Irene ja Signe heidän edessään.

Liisa huomasi heidät ensin eikä voinut olla päästämättä pientä
huudahdusta. Johannes huomasi heidät sitten ja tahtoi vetää pois
Liisan, ennen kuin vastaantulijat heitä näkisivät.

Se oli kuitenkin liian myöhäistä jo.

Irene oli jo keksinyt heidät. Hänen tummat silmänsä olivat vihasta
leimahtaneet.

–Hahaa, huusi hän korkealla äänellä ranskaksi, siinä on mies, joka on
jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja karannut porton kanssa!

Ihmiset keräytyivät heidän ympärilleen. Kaikilla syvä, miltei
uskonnollinen vakavuus kasvoillaan. Olihan kysymyksessä ”cause de
passion”. He olivat silmänräpäyksessä selvillä asiasta.

–Hän on minun oikea puolisoni ihmisten ja Jumalan edessä, sanoi
Johannes samalla kielellä. Te, hyvä rouva, olette kokonaan vieras
henkilö minulle.

Liisa oli käynyt aivan kalpeaksi. Irene osoitti nyt häntä sormellaan ja
huusi:

–Katsokaa hänen hattuaan! Näkyy, että hän on kadulta löytänyt sen!

Se oli liikaa Liisalle. Hän purskahti itkuun ja Johannes kiirehti
johdattamaan hänet pois teatterista. Hänenkin mielensä oli aivan
kuohuksissa. Mitään tällaista hän ei olisi ennen uskonut mahdolliseksi.
He saivat ajurin ja ajoivat suoraan hotelliinsa.

Liisa itki hiljaa. Johannes istui synkkänä ja puristi keppinsä päätä
suonenvedon tapaisesti. Kumpikin tunsivat he merkittyjä olentoja
olevansa.

Miksi hän ei ollut lyönyt sillä! Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa
tässä mielentilassa.

Kaikkein vähimmän hän oli odottanut Ireneä teatterissa tapaavansa.
Olihan lapsi kuollut. Siitä oli ollut todistuksena myös naisten syvä
surupuku.

Nähtävästi oli mieliala ruumishuoneessa käynyt heille liian synkäksi.
Ja Carp ehdotellut, että he menisivät illalla hiukan ulos, kun ei asia
kuitenkaan itkusta parantunut.

Tuo ajatus lepytti hiukan Johannesta.

Voihan nainen noissa olosuhteissa tehdä mitä tahansa. Ei saanut tuomita
niin ankarasti Ireneä. Hän koetti myöskin lohdutella Liisaa. Tämä ei
sanonut mitään eikä näyttänyt silmiään.

Vasta hotellissa hän kuiskasi painaen kädellä sydäntään:

–Minua ei kukaan vielä ole loukannut näin. Ei, minä en unohda tätä
elämässäni.

–Elämä on pitkä, lausui Johannes. Jos emme unohda mitään, me emme
koskaan tule olemaan onnellisia.

–Juuri sitä minäkin pelkään, virkahti Liisa jälleen itkuun
purskahtaen.

Johannes tunsi itsensä hänen surunsa edessä tuiki avuttomaksi ja
voimattomaksi. Ja hän alkoi aavistaa, mitä merkitsi olla yhteiskunnan
ulkopuolella ja mitä se merkitsi varsinkin naiselle, jolla ei ollut
sotisopaa mitään, ainoastaan oma herkkä ja väreilevä rakkautensa.

Ei nimeä, ei säätyä, ei perhettä, kotia eikä asemaa. Vain tietoisuus
siitä, että oli tehnyt oikein ja polkenut lait ja laitokset jalkainsa
alle.

Sitä ei yhteiskunta tulisi hänelle ikinä anteeksi antamaan.

 

 

NAISEN ORJA

Romaani

(1913)

”Se laulu, se vierailta mailt’ oli tullut,
miss’ ihmiset voi olla lemmestä hullut.”
Wildenbruch.

 

1.

Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen
toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät
näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.

Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi
häntä.

Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen
vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät
todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!

Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä
toisiaan.

–Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan _me_ kaksi onnelliset?

Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä
puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.

Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.

He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä
oli heidät täydellisesti juovuttanut.

Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.

Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.

Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein
puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää,
lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn,
toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien
häiritsevää keskeytystä.

Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.

Juuri siitä he nyt juttelivat.

–Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa
leikillisesti.

–Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme,
kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme
antaa ja sanoa toisillemme.

–Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?

–Minä olen sinun omasi kokonaan.

–Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman
rakkautemme ja riutumuksemme?

Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.

Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.

Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin
he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään
niin rakastanut.

Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.

Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea
kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin
heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat
lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.

He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei
heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.

Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain
hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä
enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen
samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa
sittenkin oli suurin kaikista.

Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se
eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata.

–Eikö totta? _Olenhan_ minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes.

–Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.

Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes
uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.

–Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes.

–Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti.

–Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet
antanut minulle…

Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta. Rauhan, omantunnon
rauhan oli Liisa antanut hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli
aina ollut paha omatunto.

Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja nautti
sanomattomasti.

Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla, kiitollisella
silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä koskenpyörre.

Näin he hoippuivat edelleen.

Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä. Kumpikin kasvaneet samassa
talossa, Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha maailma, oli
heidät sitten toisistaan vieroittanut.

Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen henkilö ja
vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä tyttökoulun luokkia ja
joutunut sitten maailmanrannan kouluun.

Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten väkäleukainen eukko itse,
oli siellä hänelle Herran pelkoa ja hyviä tapoja opettanut.

Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut seurauksena,
että hän aluksi oli oppinut vain pahoja.

Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen sydämensä oli pysynyt
kylmänä ja koskemattomana.

Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes. Taikka oikeammin:
hänen rakkautensa Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja
nautinnon opettanut.

Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla.

–Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen
käsivarteen painautuen.

Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa,
epätoivoista intohimoa häneen.

–Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes.

Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin
varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana.

–Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui
syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt.

–Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle.

–Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta.

Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan
lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta
voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä.

Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja
hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut
myöskin arkipäiväisen tuntemaan.

Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt
yli-aistillisesti.

Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta
itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä.

Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla,
tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään
pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla.

Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle
tunteelleen.

Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa.

Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden
ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista
kurjuuttaan.

Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman
rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa.

–Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes.

Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli
saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä.

–Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa.

–Mikä mielettömyys!

–Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta.

Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta
kertaa toisilleen muistuttelivat.

Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin
kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta
kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa.

–Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes.

–Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti.
Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut.

–Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin
kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut.

–Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa.

–Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse
siinä silmänräpäyksessä.

Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli
rakastunut.

Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä
näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset
laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän
antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan.

Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä
pyhä kaupunki hänelle.

Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen
vallankumous.

Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä,
väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän
yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet
hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä.

Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen
rakkaustarinansa.

Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa
erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli
ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut.

Eikä vain ulkopuolisena syynä.

Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut
Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan,
että oli niin hyvää ihmistä maailmassa.

Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja
siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen.

Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä.

Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat
voimat ja elämänvirrat esille sieltä.

Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä
syvästi ja kauniisti rakastamaan.

 

2.

Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää
nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä.

Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet.

Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän
vastustella tai keimailla hänelle.

Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut
luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa.

Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja
tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän
oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen
korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa.

–Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi
olento minulle.

Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli
halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja
aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun
kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle?

–Jäljestäpäin tulit ehkä sentään huomaamaan erehdyksesi, naljaili
Johannes.

–Kyllä, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sinä niinkään pyhä ja
aineeton ollut.

Siinä hän oli sangen oikeassa. Johannes oli päinvastoin perin
aistillinen.

Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat
hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja
anteeksiantavaisuudella.

Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi
taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa.

–Sinä oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti
minuun, virkahti Johannes ikäänkuin puolustuksekseen.

–Ja sinä ainoa mies, vastasi Liisa silmänräpäyksessä.

–Sinulla on ollut niin paljon miehiä, uskalsi Johannes huomauttaa.

–Juuri siksi minä olen heidän suhteensa niin palovakuutettu.

–Minunkin suhteeni?

–En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi
mieleeni, kun sinua ajattelen.

Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen,
yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja
turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat
säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä.

Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että
hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin
saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä.

Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle.

Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen.

Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen
sulhonsa ja rakastajansa.

Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä
lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä
kiinnittävänsä.

Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan
rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä
rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti
ja Johannes kuin pikkupoika hänelle.

Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet.

Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa.

He olivat kasvaneet yhteen. Heistä tuntui kuin ei heissä enää olisi
ollut yhtään solua, joka olisi ollut vain toisen eikä samalla toisen
omaa.

Ei yhtään ajatusta, tunnetta tai mielenliikettä, jota he eivät heti
olisi rientäneet rakkaaksi, jakamattomaksi yhteis-omaisuudekseen
tunnustamaan.

Myöskin heidän hermo-elämänsä oli monessa suhteessa yhteiseksi
muodostunut.

Eikä vain eroottisessa suhteessa.

Kun toisella särki päätä, alkoi pian särkeä päätä toisellakin. Kun
toinen valitti väsymystä tai tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi,
vilkastui toisenkin koneisto tai joutui kokonaan epäkuntoon.

Usein oli heillä myös samoja unia ja aavistuksia.

Eivätkä he kuitenkaan päässeet koskaan kyllin lähelle toisiaan. Se oli
se ikuinen pilvi heidän onnensa taivaalla, josta olivat johtuneet
heidän ainoat riitansa ja sisäiset loukkautumisensa.

Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille.

He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta
miettineet eivätkä muusta puhuneet.

Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen
ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty.

Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin.

Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä
selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan
lähenemässä.

He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He
tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen:

”Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?”

Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään.

Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä
armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä
täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut
aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat
ratkeavan.

Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen,
sydänpäiväinen hyvä hetki.

He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he
ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin
rajattomasti toisiaan rakastivat.

Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon
keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat
hotellistaan kadulle astuneet.

He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet
petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja
nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle.

Ja olleet onnelliset.

Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä
ennustaa.

Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin
siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan
hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta
juopuneina osotellessaan.

Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan
olivat riidelleet.

–Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut,
ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja
suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä
lähtien, halki elämän jatkuvaa.

–On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla,
niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa
aurinkokukkaisella armaudella.

Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli
hyvin todellakin.

Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan
olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko
päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan
tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen!

Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut
sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin
säteilevästä olennosta.

Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt
mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään,
olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi,
kukoistaviksi ajatuksiksi.

Niin narrautunut vielä kerran vaatimaan valoa ilman varjoa, päivää
ilman yötä. Mutta hän olikin siitä pian saapa rangaistuksensa.

Hän ehdotteli, että he eivät vielä menisi hotelliin.

–Mitä me siellä teemme? hän kysyi. Me vietämme nyt ulkona tämän illan.

Hänellä oli heti ohjelmansa valmis. He söisivät nyt ensin päivällistä
ja menisivät sitten Tivoliin tai varieteehen. Tässä lähellä oli eräs
puutarharavintola.

Liisa suostui luonnollisesti.

Hän oli yleensä tottunut Johanneksen mielialoihin mukautumaan. Ja tällä
hetkellä hän itsekin todella tahtoi jatkaa tätä perhosleikkiä, pitentää
sitä äärettömiin, rajattomiin.

Niin ettei siitä tulisi koskaan loppua! Niin ettei ehdottoman,
kaikki-syleilevän antaumuksen side koskaan heidän väliltään katkeaisi!

He menivät puutarha-ravintolaan.

He söivät lehtimajassa. He joivat viiniä ja leikkivät vasta-naineita.

Samalla saavutti heidän mielialansa korkeimman eroottisen
jännityksensä.

He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin
kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä
tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti.
Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan.

Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi:

–Mistä sinä tuon olet oppinut?

–Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa.

Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti,
että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa
hänet syliinsä ja suudella häntä.

–Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin.

–Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa.

Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista?

–Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes
hurmautuneena.

He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja
naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät
ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa.

Nauroivat ja kikattivat. Kertoilivat hävyttömiä juttuja ja nimittivät
yleensä kaikki asiat oikeilla nimillään.

Sen he uskalsivat, hyvin tietäen, ettei kukaan tästä muukalaisesta
yleisöstä heidän ympärillään voinut tajuta heidän vieraskielisiä,
pakanallisia huudahduksiaan.

Ja he tunsivat, että tämä alaston, älyllinen irstailu tuotti aivan
omituista ja ennen tuntematonta iloa heille.

Oli vaikea sanoa, kumpi heistä sen oli ensin alottanut. Toinen
heittänyt vain pienen, tavallista vapaamman kompasanan ja toinen
vastannut siihen astetta ylempää.

Niin sitä jatkui sitten.

He tahtoivat kumpikin kuin tahallaan sukupuolisesti kiihottaa toisiaan.
Ja asettua kuitenkin samalla kyynillisesti kaiken sukupuolikiihotuksen
yläpuolelle.

Riipiä rakkauden hennoimmat terälehdet, viskata ne ilmaan ja ikäänkuin
kädestäpitäen huomauttaa toisilleen:

”Näetkö? Eihän se ole mitään! Palanen aistiherkuttelua vain. Tuokio
erinäisten molekyylien kosketusta!”

Kumpikin he tunsivat näin tehdessään kiusaavansa jumalia. Lemmen
jumalia!

He kaksi, jotka eivät olleet vuosikausiin mitään muita jumalia edessään
pitäneet, tahtoivat nyt kuin yksissä neuvoin ja selittämättömän, sokean
intohimon ajamina uhmata heitä. Osoittaa älynsä voimalla, kuinka vähän
he oikeastaan heistä välittivät ja kuinka naurettavan typerää, rivoa ja
vähäpätöistä olikaan itse asiassa heidän huudettu maailmanherruutensa!

Pyhyydenloukkausta se oli. Rakkauden, pyhän rakkauden, heidän oman
ainoan uskontonsa hirveintä herjausta ja kieltämistä.

Sen he kumpikin selvästi käsittivät.

Mutta tuo musta messu oli tällä hetkellä liian suloista heille, että he
kerran vauhtiin päästyään olisivat voineet siitä luopua ja sen
lopettaa.

 

3.

Heidän poskensa olivat alkaneet hohtaa. He kieppuivat toistensa
käsivarressa ja nimittelivät uskalletuilla lempinimillä toisiaan.

–Nyt me menemme varieteehen!

He eivät olleet pitkiin aikoihin käyneet sellaisissa paikoissa. Liisa
suostuikin heti Johanneksen ehdotukseen.

Vielä varieteessakin he koettivat aluksi jatkaa samaa kevytmielistä
tunnelmaa. Istuivat selin näyttämöön, kuhertelivat vain keskenään ja
kuiskailivat kieltä, jota Aadam ja Eeva mahtoivat käyttää ennen
syntiinlankeemusta.

Liisa oli hurmaavampi kuin milloinkaan, Johannes rakastuneempi ja
sanasukkelampi.

Yleensä ei Johannes mielellään nähnyt Liisaa moisessa mielentilassa.
Tuo viritys muistutti hänelle liian selvästi Liisan epäilyttävää
entisyyttä.

Jumala ties kenen sylissä tuo nainen ennen oli samoin nauraa
hekotellut! Jumala ties minkä mieskonnan karkea himo oli ensi kerran
tuon irstaan silmänluonnin ilmi houkutellut!

Tuli liian paljon esille entinen kapakka-nainen, yökukka siinä.

Siksi se tavallisesti vaikutti niin vastenmielisesti Johannekseen.
Ainakin vakavimpina hetkinään hän tahtoi nimittäin käsittää heidän
suhteensa mitä ihanteellisimmin ja haaveilla sille myös jotakin pyhää,
elämän-kestävää tarkoitusta.

Mutta annas kun hän itse oli sillä tuulella! Silloin vaikutti tuo
kaikki häneen varsin miellyttävästi.

Nyt oli Johannes otollisessa mielialassa.

Liisakin näytti tuntevan tuon ja siitä ikäänkuin vertyvän ja
virkistyvän.

Yökukka aukeni. Tuhlasi välkkyvimmät värinsä ja huumaavimmat tuoksunsa
sille, joka oli hänet valinnut ja hänet ijäksi rintapieleensä
kiinnittänyt.

Tuolle yhdelle, tuolle armaalle, tuolle ainoalle miehelle, joka ei
ollut niinkuin kaikki muut! Joka ei ollut tahtonut häntä vain hetkensä
iloksi taittaa, vaan hänet pohjalta pelastanut ja yöstä valkeuteen
vapauttanut!

Eikä se tällä kertaa Johanneksenkaan mielestä mitään pahaa tai
sopimatonta ollut.

Eihän rakkaus, eihän intohimo sellaisenaan vielä suinkaan ollut mitään
kevytmielistä. Olihan se juuri päinvastoin kaiken kevytmielisen
vastakohta, syvin, vakavin ja raskain uskonto koko avarassa maailmassa.

Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu,
ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin
lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui _häneen_,
Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka
samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt.

Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen
edessään hypännyt ja kelvannut hänelle.

Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli
jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä
oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden
jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää.

Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas
olevansa.

Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle
vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi
annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä
päänliikettä tai kengänkeikahdusta.

Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä
vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan
kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen.

Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse.

Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä
yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi
tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa.

Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan
luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan.

Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai
kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta
hänen rinnallaan.

Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta
toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa
ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös
täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai
kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä
toistensa suhteen täysin turvallisiksi.

Ehdottomuus oli rakkauden olemus.

Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain
irstautta ja kevytmielisyyttä.

Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat
kiusata vaikka jumalia!

Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja
hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut.

Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin.
Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan.
Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa.

Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä.

Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä
milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän
henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa.

Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni.

Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar.
Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin
intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla
tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä.

Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman
päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata
hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse
silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan.

Äkkiä käännähti Johannes.

Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei
katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen.

Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo
petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja
joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa.

Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja
iski arimpaan.

Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän
ilkkui?

Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt.

Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja
avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista.

Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan
ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei
poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän
omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien
ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa.

Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään
välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla
se oli, joka kohosi syvyyksissä.

–Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi.

Liisa ei aluksi vastannut mitään.

Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla
silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän
salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski
ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan.

Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi
kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen.

–Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina
kuohahtamaan.

–Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin
lystikkäältä.

–Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi.

–Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan.

Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin
Liisaan ja mykistyi kokonaan.

Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät.

Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan _viitsi_
pilata tämän onnellisen hetken häneltä!

Häneltä ja itseltään.

Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden
rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa!

Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan?

Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa
ollenkaan _uskalsi_ heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen,
jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään?

Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä.

Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään
oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi
voinut vastata, jos olisi tahtonutkin.

Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä.

Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan
kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei
voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa.

Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten
Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa
tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt
hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan.

Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi
eikä enempää muistellut asiaa.

Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut
kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne
heikkouksiksi tunnustamaan.

Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen
rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta
juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt.

Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta
tahdostaan.

Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa,
hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella
hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo
tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän
välillään.

Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan!

Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi
vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle
tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin
Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä
tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi.

Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön.
Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan
ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan.

Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan
selvä.

”Ilman vain!” ”Eikä se mitään ollutkaan!” vaikka oli tapahtunut jotakin
Johannekselle hyvin loukkaavaa.

Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja
kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet
Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan.

Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta.
Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen
sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat.

Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt
pilattu.

Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut
sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä,
jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä.

Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta
tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan.

Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!

Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin
väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi,
vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja
josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa.

Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei
hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis
kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan?

Joko–taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä.

Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski
kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi:

–Oletko vihainen?

Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias,
tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet
suunniltaan.

Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa.

 

4.

Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan?

Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien
vastakkainen ryntääminen?

Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän
vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän
oli aivan varma asiastaan.

Pikkutapahtumanko?

Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä.

Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle
mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen
sielunelämänsä.

Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja.

Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja
koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä
urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi
kätkeä helmassaan.

Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste
pitkän lauseen jälkeen.

Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki
riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli
tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin
sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo
piankin erottava?

Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan.

He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen
kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä
kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja
käytännöllisen askartelun tarve.

Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava
lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa.

Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan
ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun
Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi
kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja
ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua
hurskaammaksi.

Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan.

Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan.
Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla
kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa.

Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa
tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen
varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen
pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui
Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa
ollutkaan toiselle yhtä kallis.

Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili
hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman
varietee-diivan viehätyksestä.

Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut
ikinä sattunut Johannekselle.

Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei
ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa.

Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse!

Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä
himoitakseen!

Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta
naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen
menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus
puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä
tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan!

Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa.
Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa.

Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan,
kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan
pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi!

Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet
Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen,
niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo,
joka tuossa kulki hänen vierellään.

Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima
ja järkkymätön.

Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta
huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä.

Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen.

Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä
sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista,
ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen
lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli
valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla
mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan.

Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon
vuoksi joskus ankarasti itseään.

Orja, joka kalisteli kahleitaan!

Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan
sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös
yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä
ääni.

Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen
mielenliikutuksen.

Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida
häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle.

Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että
hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen
kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi?

Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä
heti lepyttänyt.

Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan,
hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi
siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen
itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle.

Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa
hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää
lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi
kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen!

Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi?

Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen.

Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo
kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet
muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä
siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen
rakentanut.

He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä
enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän
hirvittäviä kärsimyskykyjään.

Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti,
että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain
itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin
Johanneksen useimmin täytyi turvautua.

Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin
Johannekseen.

Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki
sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka,
jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt
yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen.

Sitähän ei _voinut_ kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä,
mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina
hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet
kuolettavaan syleilyynsä.

Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään?

Miksi hän _salli_ hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän
hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi
sana Johannesta lepyttämään?

–Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän
tuskallisen äänettömyyden.

Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret,
surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen.

–En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti.

–Minä ajattelin mennä illalliselle.

Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä
liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan.

–Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken.

He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa
epätietoisina.

–Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä.

Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen
Johannesta.

He menivät Wiveliin.

Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä
hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta
mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten!
ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi.

Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa.

–Tahdotko viiniä? kysyi Johannes.

–Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä.

–Minä kysyin, tahdotko _sinä_ viiniä, huomautti Johannes.

–Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja
alistuvasti.

Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla
edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin
kaataessaan virkahtamatta:

–Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään?

–Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa.

Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti
hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa!

Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin
lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi
seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää.

Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän
parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka
välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen
sähköpatterin kanssa.

Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi,
että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain!

Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä
joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä
ja toisen musertamisesta.

Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän
rakkautensa.

Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan
tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli.

Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka
sormen päässä.

Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen
passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla
voittaisi häntä milloinkaan.

Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi
pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan.

Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut.
Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita
kokonaan olento, johon se oli kohdistunut.

Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei
ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri
vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen.

Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei
saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti
valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä
pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati
väistyy hänen edessään.

Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli?

Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen
luotaan kuin tyhjän raakunkuoren.

Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä
hiljaisuuden helvettiä.

–Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit
jotakin.

–Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti.
Mitä minun pitäisi tahtoa sitten?

–Mutta juuri sehän sinun olisi itse keksittävä, iski Johannes
epätoivoissaan.

–En minä keksi mitään, vastasi Liisa, kuten äskenkin. Keksi sinä! Sinä
tiedät paremmin ne asiat.

Ei, Liisan suhteen ei päässyt puuhun, ei petäjään, kun hän tuolle
tuulelleen rupesi.

Mutta täytyihän Johanneksen päästä purkautumaan.

–Ja sinä? Sinä et mitään tiedä? hän sanoi koettaen ivallista
äänenpainoa teeskennellä.

–En mitään muuta kuin että rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin
silmin.

–Rakastat? ähkäsi Johannes. Mahtaako sekään olla totta?

–Kuinka saatat sitä epäillä?

–Usein tuntuu minusta kuin et sinä rakastaisi minua ollenkaan.

Nyt se alkoi käydä jo. Johannes pääsi nyt hyökkäämään ja syyttämään
Liisaa, jolloin Liisan tehtävä taas oli puolustautua.

Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syytös, joka antoi
aihetta uuteen syytökseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi
purkautua heidän sisällinen jännityksensä.

Kaikki kävi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui
jälleen saada Johannes leppymään.

 

5.

Mutta se kävi päivä päivältä aina vaikeammaksi.

Tosin he kumpikin koettivat vilpittömästi välttää noita kiusallisia
yhteentörmäyksiä, jotka järkyttivät heidän koko elimistöään. Mutta
niitä sattui vain sitä tiheämmin.

Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mitä nousi oman ja toisen sydämen
syvyydestä. Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen
hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain
tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen.

Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he
sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti
toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin
tähdistä kohtaloaan.

Tekivät sen hartaudessa, pelvossa ja pyhässä vavistuksessa kuin heille
uskottua temppelipalvelusta suorittaen.

Eihän heillä toistaiseksi mitään muuta tehtävää ollutkaan. Eikä ollut
ollut siitä lähtien, jolloin he kerran otollisena hetkenä ja oikeassa
mielialassa olivat toisensa Parisissa löytäneet.

Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riittävän viettää
tällaista elämää. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein
säästeliäästi eläneet.

Nyt he olivat viettäneet vasta kolme. Ja Johannes laski jo
tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun
saakka.

Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä?

Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän
kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta
huolta kantamatta.

Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin
lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas.

Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin
neitseellistä ja samalla niin äidillistä.

Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle
miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista?

Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat
siitä mielipiteitä vaihtaneet.

–Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut
päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa!

–En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät.
Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut.

Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen
ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin
vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin.

–Olisit sinä voinut minua odottaa, Johannes taas toisen kerran
leikillä sanonut. Oliko sinulla niin kiire?

–Minulla ei ole ollut kiirettä milloinkaan, Liisa jälleen vastannut
siihen. Mutta minä en tuntenut sinua silloin. Kuinka minä siis olisin
voinut sinua odottaa?

–Tunsithan minut, Johannes siihen sanonut. Kun lapsuudentovereita
olemme!

–Niin sillä tavoin. Mutta enhän minä koskaan uskaltanut sinua omakseni
toivotella.

–Ja sentään rakastit minua jo silloin? Olet joskus kertonut minulle.

–Tietysti rakastin, koska kerran en ole rakastanut ketään muuta
ihmistä maailmassa.

–Ja voit sentään antautua muille miehille?

–Olethan sinäkin muita naisia rakastanut.

–Mutta minä en rakastanutkaan sinua vielä silloin.

–Sinun olisi pitänyt rakastaa. Mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.

Tuollaisia he keskustelivat.

Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät,
osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti
yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän
ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen
määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet
yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja.

Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan
ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman
olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa,
aavistuttelevassa valohämyssä.

Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän
kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi
oli kulkenut läpi hänen sydämensä.

Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi
palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja
jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet.

Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä
kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt
paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä,
hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat
ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää.

Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä
yhä enemmän mietitytti Johannesta.

Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut
mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän
yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa,
silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa
valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa
sisälle purjehtimaan.

Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja
perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan.

Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo
heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan
oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan
autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa.

Mutta heti kun rauha heidän välillään oli jälleen rakentunut, oli tuo
usko hänessä virinnyt uudestaan. Eikä hän nyt, kohta kolmen vuoden
ponnistelujen jälkeen, ollut päässyt noissa eristymispyrkimyksissään
sen pitemmälle kuin että hän joskus, pikemmin mielenosotuksena kuin
todellisesta itsekseen-olon tarpeesta, voi aamuisin tehdä yksinäisen
kävelyretken.

Silloinkin hän aina vielä tunsi pistävää kaunaa povessaan siitä, ettei
Liisa tullut mukaan, kuten hän ylimalkaan kärsi kovasti siitä, ettei
tämä hänen mielestään viisaammin ja tehokkaammin koettanut estää hänen
sisäistä itsenäistymistään.

Miksi Liisa tahtoi päästää pois hänet, vaikka hän itse oikeastaan niin
mielellään olisi jäänyt ikeesensä?

Tuo kysymys katkeroitti suuresti Johannesta. Eikä hän voinut tulla
muuhun johtopäätökseen kuin ettei Liisa sittenkään mahtanut häntä
rakastaa, ei ainakaan niin paljon kuin Johannes häntä rakasti.

Jokainen epäsointu kasvatti Johanneksessa tätä Liisasta poispäin
pyrkivää mielialaa. Ja kun uusi kiista sattui ja vihan peikko jälleen
heitti hänen silmäänsä nurinkurisia kuvia luovan lasi-sirun, silloin
muistuivat hänen mieleensä kaikki entisetkin samantapaiset sattumat ja
niiden aiheuttamat mielialat.

Liittyivät toisiinsa kuin rengas renkaasen ja muodostuivat omaksi
maailmakseen, jossa vallitsivat aivan toiset lait ja vaikuttivat aivan
toiset elämän-arvot kuin tuossa toisessa, rakkauden, sopusoinnun,
keskinäisen ymmärryksen ja aistillisen hekkuman maailmassa.

Niin eli Johannes ja oli jo kotvan elänyt oikeastaan kahta eri
rinnakkais-elämää.

Toista päivän, toista yön, toista rakkauden, toista vihan, toista
lähentymisen, toista eristymisen mieliala-ketjua, joista edellinen
tosin vielä oli voitolla, mutta jälkimmäinenkin kasvoi hetki hetkeltä,
viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta vahvemmaksi.

Ei ollut mitään siltaa niiden maailmoiden välillä. Mikään tie hänen
sydämessään ei toisesta toiseen johdattanut.

Tuossa toisessa, ehdottoman rakkauden ja sopusoinnun mielialassa, hän
ihaili, kunnioitti ja jumaloitsi Liisaa, ei nähnyt yhtään vikaa hänessä
ja oli valmis hänet maailman ihanimmaksi, puhtaimmaksi, jaloimmaksi ja
älykkäimmäksi naiseksi vannomaan.

Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli
Liisassa vain vikoja.

Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes
tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta,
tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen
ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen
valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa.

Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen
tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa
tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen
kävelyretken.

 

6.

Näin vieri muutamia viikkoja.

Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen
sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä,
mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli
paras heille molemmille.

Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi,
muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos
niin hyväksi näkisivät.

Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin.

Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin
jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin
ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen
koettaa voimiaan.

Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää
nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja
tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista
tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen
rinnalla.

Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta.
Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt
kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja
taivalsivat.

Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä
kävelyretkillään.

Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt
enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi
Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun
hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut
mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi.

Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi
täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä
rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä
hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä.

Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan
kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja
illallista.

Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin
mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi.

Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli
kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa
kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja
Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä
uudesta asioiden järjestyksestä.

Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja
salaperäisenä.

Mitä hän mahtoi miettiä sitten?

Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän
oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui
takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa
itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja
vieras hänelle.

Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen
kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä,
jälleen päästä Liisaa lähemmäksi.

Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti.

Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan
tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä,
milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin
loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota
tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan.

Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä
vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi.

Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna
herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi
vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme
kasvoillaan.

Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat
ulos lähteäkseen.

Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään.

He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet,
selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi
pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien
syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä
antautunut.

Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi
hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa
Johannekselle:

”Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä
takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.”

Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus.

Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän.

Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut
heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo,
että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla
sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua?

Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän
sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan
ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa
pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen.

Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että
ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista
näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu
vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni
sinun kauneutesi ihanteluun.

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen,
syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden
katujen yllä.

Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä.

Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka
mietti hänen aivojensa kautta.

Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen
maailmankatsomuksen.

Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt,
sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen
yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan
monisataisia juuria järkyttää.

Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut
lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja
itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut
rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi
uskonnokseen.

Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui
ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli
tullut maailmaan naisen kera.

Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut
hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli
luonut hänet sellaiseksi!

Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki
synnillinen.

Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan
se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista
ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut
niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa.

Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä
istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille
pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja
kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja
jäntevänä säilyttää.

Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan
suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon
lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja
itsekidutuksensa.

Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa
muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka
niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan
itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen.

Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää!

Johannes huomasi äkkiä siirtyneensä mielikuvituksessaan keskelle
synkintä keski-aikaa. Mutta hän ei kärsinyt tuosta muutoksesta, vaan
nautti, sillä hänen mielialansa oli munkin, joka pelkää, mitä hän
vihaa, ja vihaa, mitä hän sammumattomalla intohimolla rakastaa.

Miten oli tuo kaikki mahtanut muinaisessa todellisuudessa tapahtua?
Miten väristä nuo silloiset hengenmiehet pidätetystä, polttavasta
aistillisuudesta ja millä huohottavalla, mielipuolisella
hermojännityksellä ottaa osaa noidanvainoihin ja pyhän inkvisitsionin
istuntoihin?

Johannes kulki yli pienen torin, joka tuoksui tuoretta maalais-ilmaa,
kasviksia ja vihanneksia. Sievine myymäpöytineen ja kirjavine,
kiertelevine ihmisjoukkoineen se näytti oikein miellyttävältä ja
koristeelliselta.

Tuntui mereltä suolainen tuuli, joka toi tullessaan kalan ja
laivakonttorien lemua.

Mikään ei auttanut. Mikään ei voinut haihduttaa hänen keski-aikaista,
naisvihaavaa ja naishalveksuvaa mielialaansa.

 

7.

Sama mieliala jatkui vielä sittenkin, kun hän oli päässyt pois
pahimmasta ihmisvilinästä erääsen kaupungin puistoon, suurten puiden
alle taivaltamaan.

Messut ja kuorolaulut kaikuivat hänen korvissaan.

Hän näki näkyjä.–Vanha munkki voihki kuolinvuoteellaan. Viisikymmentä
vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli luostarin portille kolkuttanut.
Viisikymmentä vuotta hän oli palvellut Herraa, kiduttanut itseään ja
voittanut kaikkien kanssaveljiensä kunnioituksen, jotka jo pitivät
häntä suorastaan pyhänä ja valmiina taivaan tarhoihin astumaan.

Mutta mitäpäs tapahtui?

Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät
jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä
kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle
puhuttavaa?

Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat,
kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen,
valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä
pelvolla ja vavistuksella.

Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta.

Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta
eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu
se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja
kalpenemaan.

Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana!
Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä!

Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen
esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat
veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti
vastaa heidän synkkään valitusvirteensä:

”Ah, ansoilta synnin, saatanan,
meitä varjele, valkeus Jumalan!”

Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan.
Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta…

”kädet ristissä, raivolla rukoillen,
ylös silmin hehkuvin tuijottaen,
ja huulilta, joilla jo kuolema on,
soi laulu hurja ja lakkaamaton!”

Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?…

”Sävy sen oli outo kuin rakkaus,
kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus,
kuin tuoksunut kaukaa huumaten
ois kukkaset maiden vierahien;
sävel tuntematon, sävel laulamaton,
sävel ihmiskurkusta kuulumaton,
se tuskaa soi, se onnea soi,
se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi—-”

Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella
voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja
hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin
munkkisydämiin…

”Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu,
se kadotetun elon murheeksi karttuu,
he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan,
ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan …”

Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri
runoilija?

Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään.

Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin ”Noidan laulu” se oli, jonka hän
kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa
ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan.

Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän
kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua
kuuntelemaan.

Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle:

”Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa,
olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!”

Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän
tuijottanut kaukaisuuteen…

”kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen.”

Puhjennut sitten kyyneliin ja alkanut kertoa kuunteleville
luostariveljille:

”Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te,
luin hartaana messukirjaanne,
luin tuskassa, tunsin hehkuni,
veri nuori ja kuuma kun sykkäili.
Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta;
ens kerran kun päälaen kaljuksi multa
he leikkasivat, putos kaune sen
kuin niitetty nurmi ois keväinen.”

Piru oli siihen aikaan päässyt valtaan Saksassa. Houkutellut naiset
haureuteen, jopa noituuteenkin, josta he olivat saaneet ansaitun
palkkansa polttoroviolla.

Eräänä iltana hän oli istunut yksin työlamppunsa ääressä. Saapunut
viesti ja pyydetty pappia.

Ollut myrsky-yö. Hänet johdettu vanhan tornin juurelle, sitten sen
sisälle, maan alle, pitkin kiertoportaita, kunnes tultu eräälle
muuriaukolle. Siinä annettu hänen käteensä soihtu ja käsketty käymään
luo velhottaren, joka seuraavana päivänä oli poltettava.

Sitä ennen oli kuitenkin hänen sielunsa pelastettava ja papin annettava
hänelle edes joku tieto autuuden asiasta.

Hän tehnyt työtä käskettyä. Käynyt sisälle muuri-aukosta, kulkenut
jälleen aina alemma maan uumeniin ja kuullut vihdoin kahleiden
kalskahtavan. Kuunnellut, seisahtunut, kuullut raskaan huokauksen ja
löytänyt tyrmän synkimmästä nurkasta naisen, joka pedon tavoin istui
maassa, pää muuriin nojattuna.

Holvin katossa ollut rengas. Hän kiinnittänyt siihen soihtunsa ja
käynyt lempeästi, kuten hänen pyhä virkansa ja velvollisuutensa vaati,
naista puhuttelemaan.

Tämä heti kallistanut korvansa ahnaasti hänen sanoilleen. Ottanut kädet
silmiltään, ryöminyt polvillaan, maan matona, hänen luokseen ja
syleillyt paljain käsivarsin hänen jalkojaan. Katsonut ylös häneen ja
hän nyt vasta soihdun valossa huomannut, miten kauniit hänen kasvonsa
olivat.

Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet,
hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan
kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa…

”Näki kyyneleeni hän vierivän,
käsin vapisevin minut kietoi hän,
syvä huokaus nous hänen rinnastaan,
hän kuiski kuivilla huulillaan:
’Sa voit vielä itkeä, itkeä mua,
kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'”

Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle,
miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen
ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava
syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan.

Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja
ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä
tehnytkään.

Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa.

Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli
monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut.
Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli
mennyt helvettiin.

Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli
sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä
voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen
tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta.

Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin
henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin
huomenna oli roviolla poltettava.

Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin
silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt:

”Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!”

Elämä oli niin kaunis, kuolema niin kammottava ja tuli niin polttava!
Eihän hän ollut loukannut ketään. Ei tehnyt syntiä, ei harjoittanut
noituutta. Miksi ei munkki siis voisi suostua häntä täältä viemään ja
hänen kanssaan pakenemaan? Ihmiset olivat niin kovia. Heillä oli
kiviset sydämet. Hän, tuo nuori, lempeä munkki yksin, näytti olevan
hyvä.

Vartia nukkui, tie oli vapaa! He hiipisivät hiljaa täältä pois. Soihtu
sammutettaisiin, he pääsisivät portille kenenkään huomaamatta. Portin
takana aukeni vapaiden maailma, ja ennen kuin kukonlaulu olisi
kuulunut, olisivat he jo siintävän salon sylissä…

”Salo tumma on, salo sankka on,
sen peitossa paikka on tuntematon,
sinut vanhalle aarnihaudalle vien.
Me löydämme aarteen, min kätkee rinne,
me lähdemme kauas, me jäämme sinne,
sa ijäti kaksin vain kera mun,
ma ijäti kaksin vain kera sun!
Et naista sa viel’ ole syleillyt,
naislemmen et autuutta ymmärtänyt,
ma teen sinut riemusta rikkaammaksi
kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi!”

Jo tähdet siirtyivät heidän päänsä päällä! Yön hetket kuluivat. Munkin
oli häntä autettava. Heidän oli nyt, juuri nyt paettava!

Munkki epäröi. Tyttö pyysi ja rukoili

”Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa,
käsvarsi mun kietoi valkea,
hänen tukkansa tumma kuin siipi yön
yli lankesi uhkuvan varren vyön;
ma tunsin huimauksen läpi pään,
halun kuolettavan poven pohjassa tään,
olin vaipua valtaan jo hurman ja houran,
niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran:
’Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn,
jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!'”

Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi
otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos
tyrmästä.

Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut
ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti.

Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt
murtuvin mielin aamun koittavaksi. Nähnyt ihmisten saapuvan hartaina
kedolle, jonka keskelle oli uhkaava halkopino pystytetty.

Kaikkien silmät tähdänneet sinnepäin. Hänkin seurannut heidän
katsettaan ja nähnyt nuoren velhottarensa rovion juurella seisovan ja
odottavan…

”Kuin linnut kiitävät, harhaisat,
arat silmänsä ympäri sinkoilivat,
kävin luo, krusifiksia tarjosin,
minut huomas hän katsehin uppoovin,
ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa
kuin tuulonen illalla vainion viljaa,
hymy ilmeni armailla kasvoillaan
kuin sammuva päivä, mi jättää maan.”

Mutta:

”Jo soihtunsa tempasi pyöveli,
tytön silmä mun silmääni imeysi,
risut kuivat jo leimahti liekkeihin,
minut jähmetti silmin hän jäykistyvin,
tulihiekkana kipinät kirposivat,
syyslehtinä huulensa lepattivat
ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin
ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.”

Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden
kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta…

”Yön halki kuin sade keväinen
mun kauttani humisi hurma sen,
oli kuin ois kantanut aalloillaan
sulotuoksuja tuuli vierahan maan,
kuin kertonut oisi se onneni hukkaa,
mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.”

Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin…

”Tuli tarttui jo avojalkahan,
hän nyykäytti viestin riutuvan,
savu musta jo kuolinvaippansa loi,
savun keskeltä kultana äänensä soi,
tuli tohisten karkasi korkeuteen,
hänen äänensä helkähti hopeiseen,
ma korvani peitin, ma huusin silloin:
’Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'”

Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen
askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin
löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä
vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut
valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan.

Tuo ollut kuolevan munkin tarina.

Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään
hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena…

”Sa puhdas, mi noitana poltettiin,
sa hertas, min ruumiin he herjasi niin,
te paisuvat huulet, te silmät syvät,
te varren kumpuavan kukat hyvät,
sa riemun armas, min hylkäsin,
sinut syösten synkkihin liekkeihin,
sa kutsut mun onnehen kadotettuun,
sun tähtesi hylkään mä taivaan muun,
viiskymmentä vuotta ma syntiä tein,
sun helmasi on iki-autuutein!”

Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut.

Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies
kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa…

 

8.

Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi
lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta
liikutetuksi miltei kyyneliin.

Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen
kirjoitettu.

Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta.
Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen
korvissaan.

Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin
hänen omassa sydämessään.

Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan,
noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää,
oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin
kukkaa.

Niin tapahtui nytkin.

Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet
jälleen syleilyynsä.

Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan
mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin.

Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä
raivoisalla riemunhuudahduksella:

–Olethan vielä täällä!

–Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen.

–Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta!

Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa
itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa.

–Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä
sanoa minulle?

–Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi
rakkaudesta.

–Olenko minä vaivaksi sinulle?

–Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa
toista ihmistä näin paljon rakastaa.

Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina
kuin sade ja pouta olisi niissä yht’aikaa ylivallasta taistelleet.

Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn.

Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina
hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni
toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän
nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma
pistäväksi ja sietämättömäksi.

Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti
hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli
Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti.

Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis,
valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla.

Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut
kaikumasta se laulu, joka…

—-”vierailta mailt’ oli tullut,
miss’ ihmiset voi olla lemmestä hullut.”

Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa,
kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan.

Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli
syntynyt hänen kerallaan.

Se puhui hukkaan menneestä elämästä, murtuneista toiveista, katoavasta
kauneudesta ja hävityksestä.

Täydellisen, maailmoita-syleilevän aisti-ilon armaat höyhensaaret oli
Liisa hänelle lahjoittanut. Hänelle, kuivien käsitteiden ja sittemmin
karun käytännön miehelle, joka ei ikinä ollut voinut ymmärtää, että
ihmiset voisivat kuolla rakkaudesta.

Mutta Liisa ei ollut voinut pyyhkiä kuolemanpelkoa hänen povestaan. Ei
aavistusta siitä, että tämäkin kaikki oli katoava kuin muutkin hänen
murheensa ja nautintonsa. Haihtuva ja häviävä tyhjyyteen.

Jumalan kiitos, että hän kuitenkin oli elänyt!

Sitä eivät kaikki ihmiset voineet sanoa itsestään. Ja siitä tuli hänen
olla Liisalle ja yksinomaan Liisalle kiitollinen.

Onko ylimalkaan maailmassa, ajatteli Johannes, mitään sen
surullisempaa, sen traagillisempaa kuin tieto, että on päästänyt
pois jotakin kallista, jota kerran on pitänyt käsissään? Murhe,
elin-aikainen murhe siitä, ettei ole osannut käyttää oikein lyhyttä,
kimmeltävää tuokiotaan eikä toteuttaa oman sielunsa, oman ruumiinsa ja
koko olentonsa kaikkia ihania, äärettömiä mahdollisuuksia?

Ei! Johannesta aivan pöyristytti pelkkä ajatuskin moisesta
ihmiskohtalosta.

Entäpä hän itsekin oli nyt samoin tekemäisillään? Entäpä hänen omakin
kohtalonsa kerran sellaiseksi muodostuisi?

Tekemäisillään, jos hän tekisi eron Liisasta! Hänen kohtalonsa, jos hän
koettaisi sitä ilman Liisaa suunnitella!

Entäpä hän itsekin kerran heräisi kuolinvuoteellaan tietoisuuteen
siitä, että hän oli vaihtanut ainoan oikean ja todellisen elämänsä
johonkin aivan vieraasen, näennäiseen ja epäoleelliseen?

Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella.

Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä.

Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli
tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä
liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden
äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain
nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon
järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan.

Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta,
ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja
lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan?

Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä?

Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia.

Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet,
vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt
turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja
nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä.

Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin
kuolinkellonsa.

Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet,
kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä
siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja
vaikuttavan voiman jumalille.

Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta.

Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle.

Oli muka ”kuolemattomia” miehiä, ”kuolemattomia” tekoja,
”kuolemattomia” aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus!
Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä.

Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä
ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään.

Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä
vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä,
vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen
takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta.

Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen.

Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut
siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli
samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun
hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen
niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa.

Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta
kammottanut.

Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta.
Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko
kuoleman traagillisuuden.

Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota
Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan.

Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se
ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin.

Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi
hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi
ymmärtämään?

Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut
selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä
selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen
kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen
lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu,
olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään.

Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän
rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään.

Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa
riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa!

Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä!

Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti
Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään
tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle.

Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta
ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään.
Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle
Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa.

Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina
uudelleen ja uudelleen:

Oliko tämä mielenvikaisuutta?

Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja
oman itsensä ymmärtämystä.

Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti,
että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen
kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli
samalla veljellinen ja isällinen.

Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin
saisi heidät erottaa.

Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella.

Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan.

Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi
armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi
elämään.

Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui
siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää.

Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään
muuta kuin Liisaa rakastaa.

Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa
Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa?

Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen.

Kenties _hän_ voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä
onnellinen jonkun toisenkin sylissä.

Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon
kuin Johannes häntä. Vai rakastiko?

Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan?

_Jos_ voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa
ottaa samalta kannalta asia. Mutta _ellei_ voisi? Silloinhan Johannes
itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään.

Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin
tapauksessa erottava.

Erottava ijäksi!

Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma
ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö
hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan?

Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä
koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta?

Olihan mahdotonta myös niin ajatella.

Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain
rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa
maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä
vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan
rakkautensa.

 

9.

Jälleen oli joku viikko vierähtänyt.

Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut.
Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin
päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi.

Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko
hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä
jotakin samantapaista omassa sielussaan?

Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään.

Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin
oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei
sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen
lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä.

Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei
voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän
välilleen.

Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan
kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi
kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui
tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle
ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä.

Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai
avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen
ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet.

Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja
päämäärästään.

Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä,
joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja
hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen
aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan ”Suomi tulevaisuuden
valtiona”.

Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää
vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet.

Nyt ne alkoivat merkitä taas.

Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti
noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän
hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja
hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen
keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa.

Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin
aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli
aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä
henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista
heräämistä.

Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään.
Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita
aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen.

Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti,
päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut
ollenkaan.

Hän tuli toiseksi ihmiseksi.

Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta
sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja
halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä
veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten
ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen
mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi.

Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli
hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista
alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä.

Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä
vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa?

Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna.

Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli
hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui
omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja
avartumista.

Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä
kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan.

–Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa?

Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean,
vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä.

Se oli rouva Rabbing.

Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa.

Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes
kohotti kohteliaasti hattuaan.

–Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä.

Rouva Rabbing nauroi.

–Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa.
Ja te puhuitte itseksenne.

–Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella.

–Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti.

–Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili
Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani.

Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva
Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin
kahdelta vanhalta tuttavalta.

–Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä
mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä
viime tapaamisestamme.

–Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti.

–Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan.

Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut.

Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen
elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena
hänen mieleensä painuneet.

Hän oli tullut kutsuttuna Rabbingin parisilaiseen hotelli-asuntoon ja
tavannut rouvan esihuoneessa.

Hän oli juuri niihin aikoihin Liisan vuoksi rikkonut välit oman
vaimonsa ynnä tämän sukulaisten kanssa ja päättänyt erota. Rabbing
tahtonut estää julkista häväistystä ja Johannes saapunut hänen luokseen
joltisessakin mielenkuohussa.

Hän oli katsonut, että koko maailma oli vastaan häntä ja hänen
luvatonta, epäyhteiskunnallista rakkauttaan. Ja hän oli päättänyt
taistella vaikka vasten koko maailmaa tuon uuden tunteensa ja uuden
suhteensa vuoksi, joka ensi hetkestä näihin päiviin saakka oli ollut
kaikkien hänen ajatustensa ja tekojensa ohjenuora.

Silloin hän aivan äkkiarvaamatta oli saanut henkisen liittolaisen rouva
Rabbingista.

Heillä oli ollut parin minuutin keskustelu, ennen Johanneksen astumista
Rabbingin huoneesen. Rouva Rabbing ilmoittanut hyväksyvänsä hänen
tekonsa ja päätöksensä erota avioliitosta, koska hän kerran ei ollut
siinä onnellinen.

Samalla hän oli tullut sanoneeksi niin paljon itsestäänkin ja omasta
avioliitostaan tuon nerokkaan, mutta kyynillisen miljoonamiehen kanssa,
että Johannes oli voinut kehoittaa häntäkin eroamaan ja seuraamaan oman
sisäisen totuutensa vaatimusta.

Rouva Rabbing väittänyt olevansa liian heikko siihen. Hänen miehensä ei
tosin häntä rakastanut, mutta oli hänet jo heti heidän avioliittonsa
alusta kaikkivaltiaan tahtonsa alle orjuuttanut.

Johannes oli nyt utelias tietämään, kuinka nuo kaksi ihmiskohtaloa
olivat tällä välin mahtaneet toisiinsa suhtautua.

–Asutteko pysyvämmin täällä Köpenhaminassa? hän kysyi peläten ehkä
liian arkoja asioita koskettavansa.

–Olen asunut jo eräitä viikkoja täällä, vastasi rouva Rabbing
vaivattomasti. Ja te?

–Myöskin eräitä viikkoja. Ja te jäätte tänne?

–Ainakin jouluun. Te ette tiedä ehkä, että par’aikaa teen eroa
miehestäni.

Hän sanoi senkin aivan suoraan ja avomielisesti kuin vanhalle
ystävälle.

Tuntui kaikesta, että hän luotti täydellisesti Johannekseen. Ja
Johannes rupesi viihtymään aina paremmin tässä kirkkaassa, viileässä
ilmakehässä, jota eivät mitkään vipajavat auerleikit häirinneet.

–Ja onnistuuko se? hän kysyi.

–Kyllä, vastasi rouva Rabbing lujasti. Asia tulee pian Helsingin
raastuvan-oikeudessa käsiteltäväksi.

–Ja siksi te nyt oleskelette ulkomailla?

–Niin, hymyili rouva Rabbing. Minua tullaan syyttämään siitä, että
olen jättänyt mieheni. Mutta sehän on muodollisuus.

–Lakimiehet sen kyllä järjestävät, lohdutti Johannes. Vai olette jo
päässyt niin pitkälle?

–En ilman vastuksia. Te näette, minulta on mennyt kolme pitkää vuotta
siihen.

–Miehenne taivuttamiseen? uskalsi Johannes jo kysyä.

–Pikemmin oman itseni voittamiseen, vastasi rouva Rabbing
viivähdellen. Oman yhteiskunnallisen itseni. Eikä se ole ollut niinkään
helppoa kuin luulin alussa.

–Minä arvaan, myönsi Johannes hiljaisesti.

–Te tiedätte sen omasta kokemuksestanne, lausui rouva Rabbing
tunnustavalla, kunnioittavalla silmäyksellä.

–Mitäs minun kokemuksistani! väitti Johannes rehellisesti. Minähän
olen koko ajan asunut ulkomailla ja päässyt siten kaikista ikävistä
kosketuksista. Mutta te!

–Niin, se ei ole ollut todellakaan helppoa, myönsi rouva Rabbing. Te
arvaatte, että tämä on ollut mitä suurin julkinen häväistys meidän
piireissämme.

Nuo sanat ”meidän piireissämme” vaikuttivat hiukan kiusallisesti
Johannekseen.

Hän koetti katsoa syrjästä rouva Rabbingiin. Hän tahtoi nähdä, oliko
tämä ne sanonut ylimyksellisellä, synnynnäisellä suku-ylpeydellä tai
tuolla ahtaalla, pois-sulkevalla luokkakäsityksellä, joka oli niin
tavallista helsinkiläisten herras-nurkkakuntien keskuudessa.

Ei, hän ei nähnyt niistä kummastakaan pienintä vivahdusta.

Rouva Rabbing oli nähtävästi sanonut sanansa aivan luonnollisesti,
ilman mitään enempiä koristuksia tai sivutarkoituksia. Kenties hän luki
Johanneksenkin ”heidän piireihinsä”.

–Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne.

–Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing.

–Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä.

–Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet
mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen.

Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen
kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä
miellyttävin Johannekselle.

–Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun
tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen,
joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja
tuitte päätöstäni.

–Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette
näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että
sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin.

Se oli jo melkein liikaa Johannekselle.

Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja
ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen,
yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat
ympäriltään.

Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen!

Jospa hän olisi tiennyt, että tuo kaikki oli tapahtunut vain Liisan
takia!

Rehellisyydestä tosin uutta intohimoa ja uutta suhdetta kohtaan,
mutta ei suinkaan mistään niistä korkeammista, yksilöllisen
maailmankatsomuksen tarkoitusperistä, jotka näyttivät rouva Rabbingia
itseään hänen ratkaisevaan päätökseensä elähyttäneen.

Ja jospa hän olisi tiennyt, miten heikolla pohjalla Johanneksen koko
epäyhteiskunnallinen, yksilöllisten elämän-arvojen vaatimus lepäsi
oikeastaan ja kuinka hän tälläkin hetkellä nautti sanomattomasti saada
kävellä tuon rikkaasti ja aistikkaasti puetun vallasnaisen vierellä,
jota useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan!

Olikin kauan siitä kuin hän oli jutellut sivistyneen naisen kanssa.
Liisaahan ei juuri voinut pitää sellaisena.

Tuo vallasnainen nähtävästi piti häntä parempana kuin hän oli. Ja
Johanneksen teki heti mieli tulla paremmaksi.

Mutta samalla teki hänen mielensä sentään kaikin mokomin säilyttää
rouva Rabbingissa tuota mielikuvaa itsestään, vaikka hän hyvin kyllä
tiesi sen vääräksi ja liian imartelevaksi itselleen.

–Minussa ei ole mitään ihailtavaa, hän virkahti ulkokultaisesti. Olen
vain koettanut elämässäni olla tosi ja oman sisäisen vakaumukseni
mukaan ulkonaiset olosuhteeni järjestää.

Hän tunsi hyvin, miten verisesti hän valehteli. Mutta hän ei suurin
surminkaan olisi voinut olla sitä sanomatta.

Siihen määrään tärkeää oli hänelle jo nyt, että rouva Rabbing vain
saisi mahdollisimman kauniin käsityksen hänestä.

–Sitäpä juuri minä ihmisessä enimmän kunnioitan, sanoi rouva Rabbing.
Mutta minä en ollut ennen teitä tavannut koskaan sellaista ihmistä.

Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut.

–En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa
silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä
konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies,
_ihminen_ tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka
ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa.

Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut.

Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan
ihmisyyden perikuva!

Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle.

Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi
sen kaikesta päättäen aivan tosissaan.

Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli
päätä-huimaavaa.

–Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi.
Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani
siveellisesti niin paljon korkeammalla.

Hän käytti tahallaan sanaa ”siveellisesti”, vaikuttaakseen edullisesti
tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean
inhimillisen siveyden esikuvana.

Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen
huulilleen.

–Minä olen ollut niin heikko, virkkoi rouva Rabbing. Mutta minä tahdon
tulla voimakkaammaksi.

–Vielä voimakkaammaksi? hymyili Johannes.

–Paljon voimakkaammaksi, vastasi rouva Rabbing hänen hymyilyynsä. Ja
te ymmärrätte että se onkin minulle välttämätöntä, kun kuulette, ettei
minua kukaan pakottanut avioliittoon Rabbingin kanssa.

–Te teitte sen omasta vapaasta tahdostanne?

–Kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Rabbing järkähtämättä. Sulasta
anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä. Mutta minä sain
rangaistukseni.

Johannes kuunteli henkeä pidättäen.

Tämähän merkillinen keskustelu oli! Kuinka suoravaisesti tuo nainen
kosketteli arimpiakin asioitaan! Kuinka rohkeasti hän painoi sormensa
juuri kipeimpään kohtaan ja kuinka säälimättömästi hän sen heti nimitti
oikealla nimellään!

Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan.

Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus
kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan.

Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti. Muuten hän
ei niin avomielisesti ilmoittelisi hänelle, ventovieraalle henkilölle,
omia intiimejä perhesalaisuuksiaan eikä niin kursailematta luonteensa
puutteita paljastaisi.

Tietysti olemattomia, tietysti kuviteltuja puutteita.

Kuka ei ole ollut kevytmielinen nuoruudessaan? Kuka ei tahtonut tulla
rikkaaksi, suureksi ja mahtavaksi, vaikkapa omien sisäisten
elämänarvojensa kustannuksellakin?

Eikä Rabbing kosijana mahtanut olla ollut niinkään halveksittava.
Kaunis hän tosin ei ollut, mutta älykäs ja sukkela, jopa siro ja
sievisteleväkin, jos niin tarvittiin.

Tuo nainen arvosteli todella liian ankarasti itseään.

Mutta täytyi koettaa säilyttää hänen luottamustaan ja mikäli
mahdollista, ansaita sitä. Sillä tuo nainen voisi vielä paljon
vaikuttaa hänenkin, Johanneksen, kehitykseen.

Hän tunsi jo nyt tuota naista vilpittömästi ihailevansa.

–Te syytätte itseänne heikkoudesta, sanoi hän, _te_, joka olette
voittanut itse Rabbinginkin. Tiedättekö, kuinka korkealle minä sen
voimankoetuksen arvioin?

–Te hänet olette voittanut enkä minä, vastasi rouva Rabbing
yksinkertaisesti.

–Minä? Mitä ansiota minulla muka siinäkin voi olla? kysyi Johannes.

–Te erositte ensin. Muuten hän ei ikinä olisi antanut eroa minulle.

–Ah, niinkö te tarkoitatte!

–Niin. Te olitte uran-uurtaja. Minä seurasin vain teidän jälkiänne.

–Minä erosin vain hänen liikkeestään.

–Koko maailma oli vain suuri kauppakamari hänelle. Liikehuone, jossa
hän oli tottunut yksinvaltiaana käskemään ja määräämään.

–Eikö hän enää niin tee?

–Tuskin enää samalla itseluottamuksella. Teidän luja käytöksenne sai
sen ensiksi järkähtämään.

–Ja teidän vielä enemmän!

–Sitä en tiedä. Se meni helpommin kuin luulinkaan. Nähtävästi
senvuoksi helpommin, että hän jo kerran ennen minua oli nähnyt ihmisen,
joka ei taipunut hänen tahtonsa alle.

Näin he juttelivat.

Heillä tuntui riittävän kuinka paljon hyvänsä puhumista. Ja mitä
enemmän he puhuivat, sitä korkeammalle kohosi Johanneksen itsetunto ja
sitä arvokkaampi mies hän tunsi olevansa mielestään.

 

10.

Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä
todeksi uskonut.

Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin
synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut
kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan
mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi.

Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä!

Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta
nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen.

Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla
hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai
hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut.

Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa?
Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja
hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä
vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä
yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei
näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin?

Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön,
patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka
kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä
vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä?

Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin
oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin.

Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin
konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas
tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin
paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä
olemassa-olosta.

Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen
haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut.

Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla
kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta,
kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen.

Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään
painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei
antanut niille enää mitään merkitystä.

Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia
ajattelemasta.

Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi
hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen
harrastuspiiristään?

Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin
tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla.

Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän
kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati
sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi.

Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti
liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä.

Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään
tarkoitusta.

Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas
oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma
sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja
menneisyys-muistoton elämän hekkumansa.

Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan.

Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti
Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin.

Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja
hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa
ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin
muutakin henkistä jauhettavaa.

Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan
yhteiskunnalliseksi.

Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle
jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin
yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan
Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli
kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut
toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita
lukuun-ottamalla.

Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan
alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle
kohottamaan.

Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt
mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi
tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun
päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan.

Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan
enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli _ollut_ kuitenkin
joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan
vapaaehtoisesti.

Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan.
Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan.

Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa.

Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut
_tulla_ hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan
naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta
samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta
yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis
sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin
täydellisesti katkoessaan.

Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata
jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä?

Ei, sehän _ei_ ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle.

Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli
tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja
ruvennut Rabbingin palkolliseksi.

Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin
kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa.

Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi
taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut
kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään.

Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi.

Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä
vast’edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo
hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti
hänet mitään tekemästä ja yrittämästä.

Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin
hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten
kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava!
Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa
hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki
tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen.

Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä
onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka
olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään!

Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti
tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet
yhteiskunnallisesti perikatoon.

Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea,
nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista
ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista,
jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa.

Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten?

Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön
vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa
niin.

Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä
kostajana.

Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut,
kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet,
unohtaa?

Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana
seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien
oikeutta, kostoa ja vanhurskautta.

Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista
herrassäätyä vastaan.

Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja
valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää
kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän
alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön.

Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain
tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan.

Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin
Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili
siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle
koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä
vihattava.

Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa
yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista
kukistamista.

Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata
mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla.

Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto.

Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä,
onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää.

Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että
juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä.

Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä
sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle,
niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan,
uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja
tuleentua.

Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se
viittoi jo tuossa lähellä hänelle.

Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo!

Hänelle oli armonpisto annettava.

Mutta miten? Mutta kenen avulla?

Tietysti juuri rouva Rabbingin, joka ilmoittautui hänen
liittolaisekseen ja aatteelliseksi asetoverikseen.

Rouva Rabbing oli sanonut, että hän, Johannes, oli jotakin vaikuttanut
Rabbingin sisäelämään. Jos se oli totta, silloin hän tahtoi vielä
enemmän vaikuttaa, tulla turmiollisena voimana, joka oli kaikki
voittava, tuhoava ja hävittävä.

 

11.

Moisia mietteitä oli jo hänen ensi tapaamisensa rouva Rabbingin kanssa
omiaan Johanneksessa synnyttämään.

Ne eivät olisi vaikuttaneet häneen niin syvästi, elleivät ne olisi
käyneet yhteen hänen omien sisäisten suuntaviivojensa kanssa. Hän pyrki
sinnepäin. Hänen oma selvä järkensä ja tahtonsa sanoi hänelle, että
siellä oli vielä jotakin, jota hän ei ollut kokenut, ja että hänen
elämänsä jäisi ijäti vaillinaiseksi, ellei hän saisi tuotakin
mahdollisuutta itsessään toteuttaa.

Yllämainittua kohtausta seurasi useampia. He tapasivat toisiaan siellä
täällä, kaupungin puistoissa ja kahviloissa, mutta mieluimmin suurten
puiden alla, siellä, missä he olivat pitkien vuosien jälkeen
ensimmäiset sanansa vaihtaneet.

Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa,
että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja
että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen
aivoissaan.

Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa?

Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen
tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin.

Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati
vastausta.

Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut
lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta.

Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja
täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen
viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa
hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi?

Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta
kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja
saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle.

Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei
voittaisikaan.

Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima
tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta
talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä
kosimaan.

Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein
nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä.

Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä
sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä
nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan.

Paljon siellä ei ollut enää. Ja sekin, mikä oli, oli vain vanhoja,
koinsyömiä riekaleita, joilla tuskin enää sopi päivän valossa totuuden
sankarina esiintyä.

Mutta kun hyvin valehteli, kävi sekin päinsä.

Johannes oli heti huomannut, että tuo nainen oli valloitettava
aatteellisesti.

Miksi hän siis välttämättä tahtoi hänet valloittaa? Siksi että hän
tunsi sydänjuuriin saakka tarvitsevansa tuota naista ja että jo pelkkä
onnistumisen mahdollisuuskin imarteli ja häikäisi hänen uudelleen
herännyttä yhteiskunnallista kunnianhimoaan.

Ja sehän olisi kosto! Mitä sanoisi Rabbing, mitä koko Suomen
vallassääty siitä?

Ajattelisivat varmaan, että rouva Rabbing juuri senvuoksi olikin tehnyt
eron miehestään ja senvuoksi oleskelikin täällä Köpenhaminassa.

Mitään erikoista eroottista intohimoa ei Johannes tuntenut tuota naista
kohtaan, mutta sitä enemmän järjen, tahdon ja koko älyllisen itselönsä
ponnistusta.

Hänen täytyi valloittaa tuo nainen! Jos ei totuudella, niin valheella,
jos ei oikeilla, niin väärillä keinoilla! Hänen kanssaan käsi kädessä
olisi sitten helppo eteenpäin ja ylöspäin taivaltaa.

Hän alotti valehtelemalla.

Mutta hän oli kyllin tunnelma-ihminen voidakseen vähitellen valehdella
itsensä todelliseksi. Hänen äänensä sai hänen omissakin korvissaan
uskottavan kaiun ja toisinaan jyrisi jo hänen siveellinen
yhteiskunta-suuttumuksensa yhtä syvänä ja mahtipontisena kuin konsanaan
hänen parhaina päivinään.

Rouva Rabbing kuunteli hiljaisena ja myönsi kaikki. Ja Johannes
havaitsi oudolla, diabolisella ilolla, miten hän näytti imevän jokaisen
sanan hänen huuliltaan ja kätkevän sen sydämensä syvimpään.

Näillä aloilla oli rouva Rabbing vielä lapsi, vaikka hirmuisen vakava
ja ajatteleva lapsi. Johanneksen tehtäväksi tuli hänet älyllisesti
täysi-ikäiseksi kasvattaa.

Rouva Rabbing piti nähtävästi häntä yhteiskunnallisena apostolina ja
maailmanparantajana.

Mutta eivät he aina aatteista keskustelleet.

Vähitellen ja melkein kuin huomaamattaan tuli Johannes kertoneeksi
hänelle yhä enemmän itsestään. Ensin omasta erostaan ja avioliitostaan,
sitten nuoruudestaan ja kehitysvuosistaan, vihdoin vanhemmistaan,
isänkodistaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan.

Liisasta hän ei puhunut koskaan. Osaksi piti hän sitä sopimattomana ja
asiaankuulumattomana, osaksi luuli hän, että rouva Rabbing tiesi heidän
suhteensa. Ja kun tämäkään ei millään tavoin viitannut siihen, jäi
Liisa itsestään heidän henkisen taikapiirinsä ulkopuolelle.

Usein tunsi Johannes tuosta suuria omantunnon vaivoja. Mutta hän
lohdutteli itseään sillä, että olisihan aika kertoa tuosta kaikesta
rouva Rabhingille, silloin kun heidän suhteensa olisi kehittynyt
siihen, että se kävisi välttämättömäksi.

Jos sen nyt ollenkaan tarvitsi edes käydä välttämättömäksi?

Kenties onnistui hänen vaieta koko asiasta? Suorittaa välinsä Liisan
kanssa kahden, toimittaa hänet pois jollakin tekosyyllä tai, miksei,
pahimmassa tapauksessa, suoranaisella erokohtauksella?

Ilman että rouva Rabbing koskaan saisikaan tietää siitä mitään! Ilman
että hän koskaan edes aavistaisi, miten alhaalla Johannes kerran oli
ollut ja miten matalia naissuhteita pitänyt muka pyhinä ja ihannoinut!

Se oli tietysti kaikkein mukavinta.

Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä
jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään
rakentanut.

Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja
alastomana.

Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista.
Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse
asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten?

Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää
olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että
hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä
kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan.

Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan.

Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei
tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään
häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä.

Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä
enemmän tilille itsensä kanssa.

Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä
ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen
olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos
hänen mieli olla itselleen uskollinen.

Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta
itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut
pysyä mahdollisimman rehellisenä.

Kumpaa hän rakasti siis? Kumpi noista naisista siis vastasi syvemmin
hänen sisäistä olemustaan ja onnentarvettaan?

Jos hän rakkaudella eroottista rakkautta tarkoitti, hän epäilemättä yhä
vieläkin rakasti Liisaa. Mutta eroottinen rakkaus itse ei hänelle enää
merkinnyt niin paljon kuin ennen. Olihan maailmassa muutakin, ja kaikki
tuo muu puhui rouva Rabbingin hyväksi.

Mutta saisiko hän sitten rouva Rabbingia ollenkaan?

Olisiko hänellä ollenkaan valta valita? Kenties tuo toinen ei hänestä
välittänyt niin vähääkään?

Tuokin mahdollisuus pälkähti joskus Johanneksen päähän. Epäilemättä
saattoi asia myöskin olla niin. Mutta eihän sen silti tarvinnut hänen
päätökseensä Liisan suhteen vaikuttaa.

Olihan hän jo melkein päättänyt erota Liisasta, ennen kuin hän
ollenkaan oli tavannut rouva Rabbingia. Ja tällä aikaa oli hänen
päätöksensä siinä suhteessa vahvistunut vielä enemmän. Rouva Rabbing
oli tullut vain avuksi hänen omille sisäisille pyrkimyksilleen.

Ei hän Liisaa henkilökohtaisesti mielessään kieltänyt tai halventanut.
Hän kielsi ja halvensi vain heidän keskinäisen rakkautensa, taikka
oikeammin, ne puolet itsestään, jotka häntä vetivät siihen ja joiden
pohjalta sen väkivaltainen leimahtaminen ylimalkaan oli ollut
mahdollista.

Mutta jotakin täytyi tulla, jotakin tapahtua! Eihän voinut ijäti jatkua
näin.

Hänen suhteensa rouva Rabbingin kanssa kävi päivä päivältä
läheisemmäksi ja sydämellisemmäksi. Johannes oli saanut häneltä jo
monta pitkää, lämmintä silmänluontia, jotka hän varmasti jo olisi
selittänyt rakkaudeksi, jos olisi ollut kysymys jostakin muusta
naisesta.

Rouva Rabbingin suhteen hän ei sitä uskaltanut.

Tuo nainen oli sittenkin outo hänelle. Ei voinut tietää, mitä hän tunsi
ja ajatteli, ei arvata, mitä liikkui tuon tyynesti ja varmasti
kohoilevan poven kumpujen alla.

Kenties se oli rakkautta? Mutta saattoi se myöskin olla pelkkää
inhimillistä mielenkiintoa ja sympatiaa.

Kerran oli rouva Rabbing ottanut hänen kätensä ja pitänyt sitä kauan
käsissään. Se oli tapahtunut eräällä puistonpenkillä, johon he hetkeksi
olivat istahtaneet.

Johannes oli juuri päässyt kertomasta silloin isänsä viimeisistä,
kovista elämänvuosista ja hänen epätoivoisesta taistelustaan Rabbingin
miljoonavaltaa vastaan.

Mutta oliko sekään rakkautta? Juuri sehän saattoi olla pelkkää sääliä
ja surkuttelua.

Eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä selville siitä. Rouva Rabbing
hallitsi täydellisesti häntä varmalla, vakavalla olennollaan.

Ei pienimmällä liikkeellä, ei sopertavimmalla sanallakaan hän olisi
uskaltanut tuoda julki, mitä liikkui hänen mielessään. Niin suuresti
hän tunsi tuota naista ihailevansa ja kunnioittavansa.

Tämäkin oli oikeastaan uusi tunne hänelle.

Uneksinut hän oli naisia ja rakastanut, himoinnut ja ylenkatsonut,
vihannut ja vilpittömästi pitänyt heistä. Mutta kunnioittanut? Ei
ketään. Ei ketään ainakaan, mikäli Johannes muisti mielessään.

Oli kenties yhtä. Auraa, hänen sosialistista aatetoveriaan, joka
hänelle entis-aikaan oli ollut korkein esikuva luonteenlujuudesta ja
vääjäämättömästä vakaumuksesta.

Mutta sekin kuva oli särkynyt muiden mukana. Eikä Aura sitäpaitsi ollut
koskaan ollutkaan älyllisesti hänen vertaisensa.

Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin
selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän
toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri
tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa
Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista.

Myöskin rouva Rabbingin maailmantottuneisuus vaikutti jonkun verran
Johannekseen. Tosin hän oli maailmassa liikkunut hänkin, mutta tuon
luonnollisen ja yksinkertaisen ylimysnaisen rinnalla hän aina tunsi
itsensä enemmän tai vähemmän nousukkaaksi.

Oli hauska liikkua hänen kanssaan. Kadulla kiintyivät kaikki katseet
häneen, kahviloissa tuli hyvin palvelluksi.

Täytyi jättää alotteen-otto hänelle.

Täytyi odottaa, siksi kuin hän antaisi jonkun merkin mielentilastaan.
Jos hänen tunne-elämänsä todella oli niin hienostunut kuin Johannes
luuli, häneltä ei varmaankaan ollut jäänyt huomaamatta Johanneksen
vilpitön ihailu eikä halu omata hänet.

Silloin olisi myös aika puhua asiasta Liisan kanssa.

Ja jos Liisa taas oli se nainen, joksi Johannes häntä oli aina
kuvitellut, hän tälläkin kertaa ymmärtäisi Johanneksen ja väistyisi
hyvällä syrjään, ilman hänelle mitään sen pahempaa skandaalia
valmistamatta.

 

12.

Johannes tuli aina sangen iloisena takaisin hotelliin kävelyretkiltään.
Palasi hyräillen ja vihellellen niinkuin hän olisi suurenkin lahjan
saanut eikä vielä tietäisi oikein, mitä tehdä sillä.

Tänään oli rouva Rabbing ollut häntä kohtaan herttaisempi kuin
milloinkaan. Oli ihme, ellei tuo nainen häntä rakastanut!

Yhtä iloisena hän tavallisesti tuli myös Liisan luota rouva Rabbingia
tapaamaan.

Liisa rakasti häntä vielä! Ei ollut hätää ensinkään. Hän oli maailman
herra! Hän saattoi sallia itselleen mitä tahansa, kun hän vaan pysyisi
itselleen uskollisena.

Hän synkistyi sitten aina vasta myöhemmin, kun toisen naisen muisto
rupesi häntä toisen läsnä-ollessa vaivaamaan ja hän tuli omaa
pulmallista asemaansa lähemmin tuumineeksi.

Nyt hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa! Itse hotellin ovenvartia
sai häneltä ystävällisen pään-nyykähdyksen.

Tällä olikin hänelle jotakin asiaa. Eräs suomalainen oli asettunut
samaan hotelliin asumaan ja häntä tiedustanut.

Tuokaan jossakin muussa sieluntilassa sangen epämiellyttävä tieto ei
tällä kertaa voinut Johanneksen hyvää tuulta hämmentää.

–Mies vai nainen? hän kysyi hilpeästi.

–Mies, vastasi ovenvartia samaan äänilajiin. Vain mies valitettavasti.

–Maamies? jatkoi Johannes. Hyvä on! Sanokaa hänelle, että käyn
päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä.

Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi
samalla käyntikortin hänelle.

–Muttila!

Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut
matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa.

–Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen.

Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän
luokseen selittämään, mistä kysymys oli.

–Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä
kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija?

–Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun
tuntevan hänet?

–Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja
vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä
herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä
muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen
savenvalaja.

–Mistä sen näitte? kysyi Johannes.

–Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä.
Hän oli professori?

–Ei vielä. Mutta epäilemättä hän on pian tuleva siksi.

Muttila oli kaikesta päättäen imponeerannut hotellin väkeen. Johannes
huomasi omankin arvonsa heidän silmissään äkkiä kohonneen.

Mies, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, ei tietysti itsekään voinut
olla tavallinen mies!

Tohtoriksi hän tosin oli, kuten oikein olikin, itsensä hotellin
päiväkirjaan kirjoittanut. Mutta kuka ei ollut tohtori ulkomailla? Joka
toinen mies, ja varsinkin sellaiset, jotka kysyivät aina halvinta
huonetta ja antoivat pieniä juomarahoja.

Varmoja maksajia muuten kyllä. Mutta heillä ei olisi mikään hotelli
elänyt.

Täytyi olla reippaita poikia, elegantteja upseereja tai rikas-isäisiä
ylioppilaita, vielä mieluummin komeita tukkukauppiaita tai tuollaisia
maailmanmies-taiteilijoita, jos mieli hotellin kostua ja menestyä!

Ne ne kultamunia munivat. Asuivat rikkaasti, tilasivat huoneesensa
hyviä viinejä ja pitivät joskus pieniä kemujakin, vaikka sen pahempi
liian harvoin omassa hotellissaan.

Heidän kauttaan tuli hotelli tunnetuksi. Ja heidän kauttaan se sai
eräänlaisen vakavaraisen, yleismaailmallisen leiman, jonka avulla voi
jo hintojakin hiukan kohottaa.

Johannes luki tuon kaiken isännän kohteliaasta, käsiä-hykertelevästä
olennosta. Muttila nähtävästi oli ollut vieras hotellin mielen mukaan.

Mikähän pomo siitä on mahtanut paisuakaan! ajatteli hän.

Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa
hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon
yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi
ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut.

Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti.

Eikä mahtanut avittaa tätä vaikutusta Liisakaan, joka yhtä vaiteliaana,
silmät tavallisesti synkkinä ja maahanluotuina, pari kertaa päivässä,
hänen vierellään vaelsi näitä portaita alas.

Sangen vakava ja yksitoikkoinen pari he olivat, täytyi hänen itselleen
tunnustaa. Mahtoivat vaikuttaa kahdelta naimisiin menneeltä pedagogilta
tai kansakoulun-opettajalta.

Eikä hän portaita noustessaan voinut olla vilkaisematta sillä silmällä
peiliin, joka riippui joka kerroksen kohdalla.

No, ei hän niinkään epäsiististi puettu ollut! Mutta silinteri ei ollut
enää uuden-uusi. Ja eikös ollutkin tuo palttoonkauluksen sametti jo
käynyt laiteilta vähän nukkavieruksi?

Hän päätti heti hankkia uuden päällystakin. Kuinka monta kevättä, ja
syksyä hän lie jo tässä käynytkään!

Samassa muisti hän, että Liisankin syysjakku oli eilen näyttänyt jonkun
verran kuluneelta.

Myöskin Liisa ansaitsi uuden jakun. Tottahan heidän varojensa täytyi
vielä riittää ainakin siihen, että he kävivät siististi puettuina.

Ja elleivät riittäneet, täytyi hankkia uusia! Eihän sopinut kiertää
maailmaa kerjäläisinä.

Tällä reippaalla päätöksellä hän avasi heidän huoneensa oven ja
virkahti jo kynnykseltä iloisesti:

–Kuules, Liisa! Sinun täytyy saada uusi jakku. Miksi et ole minulle
siitä jo ennen huomauttanut?

Liisa istui ja luki.

Hän laski kirjansa pois ja katsoi suurin, kummastunein silmin
Johannekseen. Virkahti sitten hiljaisesti:

–Onhan se vielä hyvä. Miksi minun olisi pitänyt siitä sinulle
huomauttaa?

–Kun minä en itse huomaa mitään! selitti Johannes, rientäen lempeällä
isällisyydellä häntä suutelemaan. Kun minä olen sellainen pöllöpää,
sellainen tuhma-jussi!

Liisan silmät kyyneltyivät.

–Hyvä jussihan sinä olet, hän sanoi, vetäen pehmeästi kämmenellä hänen
kasvojensa yli. Oikein hyvä jussi! Missäpäin sinä olet nyt ollut
kävelemässä?

–Siellä rannalla, merenrannalla, selitti Johannes iloisesti. Et arvaa,
kuinka siellä tuulee. Voi tuskin pystyssä pysyä!

–Kävely on tehnyt hyvää sinulle? kysyi Liisa.

–Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun.

He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli
Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin
rouva Rabbingin kanssa.

Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli
Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut.

–Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes
kolme.

Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä
hämmästynyt.

–Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten
pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen!

–Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä
pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa
edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan
osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista.

Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista?

Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin
myöhemminkin?

Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun
ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä
hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä
kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa?

Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena
asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne
kallistuivat.

Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti
myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää!

Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää
neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin
aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi
juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa.

Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan
kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän
mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä
jonkin toisen naisen kanssa.

Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä?

Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja
mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä
silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa.

–Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu
tässäkin hotellissa.

–Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä.

–Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila!
Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni.

–Kenet? kysyi Liisa arasti.

–Rouva Rabbingin, selitti Johannes. Tiedäthän, tuon miljoonamiehen
puolison. Minä olen ennenkin tavannut hänet.

–Sinä olet ennenkin tavannut hänet?

Johannes näki, että Liisan suupielet värähtelivät lapsellisesti.

Ikäänkuin hän olisi apua anonut. Ikäänkuin hän olisi tahtonut huutaa
turvaa ja pyytää Johannesta tai jotakin muuta, ketä hyvänsä, häntä
suojelemaan ja estämään häntä syöksymästä syvyyteen!

Johannes näki sen ja tunsi myöskin kummallisen piston sydämessään.
Mutta eihän nyt ollut aikaa välittää sellaisesta.

–Kyllä, pari kertaa, vastasi hän viattomasti. Hän on ollut jo jonkun
aikaa täällä ja aikoo olla jouluun asti. Oletko kuullut, että hänkin
aikoo ottaa avio-eron?

–Ja kuka muu? kysyi Liisa.

Johannes hämmentyi hiukan hänen tiukasta, tutkivasta katseestaan.

–Ei kukaan, hän koetti selittää. Tarkoitan … ei kukaan muu tällä
kertaa. Minähän olen jo aikoja sitten ottanut sen.

–En tullut tässä yhteydessä sinua ajatelleeksi, sanoi Liisa.

Johannes huomasi, että hän oli iskenyt kirveensä kiveen. Ja koetti
avittaa asiaa kertomalla laajalti ja seikkaperäisesti rouva Rabbingin
avioerosta.

Ehkä hän puhui myös hiukan liian äänekkäästi.

–Hän on hyvin hieno ihminen, selitti Johannes toimessaan. Oikea
periaatteen ihminen. Vahinko, ettet tunne häntä.

Liisa kuunteli, kuunteli ja katsoi häneen.

Kuinka hän olisi voinut tuntea rouva Rabbingia?

Hän, entinen kapakkatarjoilijatar, maansa mahtavimman rahapohatan
puolisoa! Johannes ei näkynyt huomaavan ollenkaan, mikä loukkaus jo
liittyi hänen valitteluunsa.

Olihan sitäpaitsi tuo kaikki Liisalle niin äärettömän samantekevää.
Mitä oli hänellä tekemistä vallasnaisten, heidän ihmisyytensä ja
hienojen avioerojensa kanssa?

Hänen mieltään ei kiinnittänyt muu kuin Johannes.

Mutta Johannekseen, sen oli Liisa jo aikoja sitten tarkalla silmällään
oivaltanut, näytti tulleen jotakin uutta. Ja hän oli eräitä viikkoja
tuntenut vaistomaisesti, että Johannes jollakin tapaa pyrki poispäin
hänestä ja vierautui hänestä kävelyretkillään.

Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen
aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen
kanssa.

Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän
nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin
levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut,
kuten hänen tapansa ennen oli ollut?

Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli
äänettömänä.

Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että
heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että
heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin
maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän
virkahti:

–Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin?

Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja
liian terävällä äänellä tehty.

Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei
ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen?

Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan
ollut mitään syytä noin oikutella.

–Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi.

–Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään.
Tulin vain sellaista ajatelleeksi.

–Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo
edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin
olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä.

–Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä.

Johannes vaikeni hetkiseksi.

Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut
pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää.

–Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin
tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on
meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi.

Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas.

Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus
ennenkin ollut puhetta heidän välillään.

Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen
mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi
heidän rakkautensa.

Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes.

Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä
toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin
ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella.

Tuo oli uutta oppia Liisalle. Oppia, joka syvästi loukkasi häntä.

Heidän rakkautensa ei siis enää ollutkaan kaikkein tärkein. Oli siis
olemassa jotakin sen ulkopuolella, jotakin, joka oli muka vielä
tärkeämpää.

Sitä ei Liisa parhaalla tahdollaankaan voinut myöntää! Siksi hän puhui
vain rahasta.

–Ikävä, ett’emme ole kotimaassa, hän virkahti. Siellä minäkin voisin
ansaita jotakin.

Liisa oli jo joskus ennen lausunut julki tuon ajatuksen, joka vaikutti
mitä vastenmielisimmin Johannekseen.

Tämä ei voinut olla nimittäin siinä sivussa muistamatta, mitkä Liisan
ansiokeinot ennen olivat kotimaassa olleet, ja hän oli usein kauhulla
kuvitellut, mikä oli tuleva Liisan kohtaloksi, jos hän jättäisi hänet.

Toiselta puolen liikutti häntä kuitenkin Liisan turvaton äänenpaino. Ja
vielä enemmän sen takaa kuultava tahto kantaa myöskin kortensa heidän
yhteiseen talouteensa.

Siksi lausui hän vain lempeästi:

–Sinä? Millä sinä voisit ansaita siellä?

–Millä hyvänsä, väitti Liisa urheasti. Täällähän minä vain kulutan.

–Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen
päätään leuasta kohottaa.

–Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä
itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa.

–Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo
aikoja sitten sopineet.

–Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen,
mitä jokainen päivä maksaa täällä.

Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty.

Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi
puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä,
että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen
käteensä, jos niin tarvittiin.

Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän
itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri
ollut, vaan pikemmin päinvastoin.

Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden
elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi
maksanut.

Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä
nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti,
kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla
hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä
heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa.

–Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme
nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin
kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun.

–Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo.

–Sinun täytyy!

Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä.

–Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen.

Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi.

Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka
viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa,
pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja
ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla.

Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä,
vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä.

–Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen.
Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina.

–Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti.

Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti,
vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa:

–Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä
miehestä käyn.

–Kahdesta, pisti Liisa piloillaan.

–Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin
korvaat minulle kaikki naiset.

–Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille
kelpaisikaan.

Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi,
että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva
Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana.

Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin.

Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he
kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti
kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan.

–Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti
ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua
ryöstää minulta.

–Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi
Liisa.

Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli
erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset
heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla
tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett’eivät he kumpikin hukkuisi ja
häviäisi.

–Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä
suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini!

Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin
antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta
tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei
kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta
asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia…

 

13.

Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se
suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui
ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle.

–Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle.
Kaiketi tunnet hänet?

Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus.

–Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö?

Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta
olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä.

–Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti.

–Hän kutsuu meitä molempia, väitti Johannes, hän on nähtävästi ottanut
selkoa meistä. Kyllä kaiketi sinun on tultava mukaan.

–En minä viitsi. Minä olen niin nolo muiden seurassa.

–Mutta kuitenkin. Kun minä pyydän!

Johannes selitti, ett’eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää
Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan
hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin.

–Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen.

He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä
seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan
merkkitapaukseksi.

Johannes meni ja tapasi Muttilan ruokasalissa.

Tämä istui leveästi pöydän ääressä, joka oli katettu kolmelle
henkilölle. Nähdessään Johanneksen tulevan hän päästi pari hilpeätä
intiaanihuutoa ja riensi häntä meluisasti tervehtimään.

–Hei! Hei! Vanha veikko! huusi hän. Näkeehän vielä sinuakin. Kuinka
voit? Täällä sinä elät? Mikä sattumus, että tapasimme! Oletko jo kauan
ollut Köpenhaminassa?

Hän teki monta kysymystä yht’aikaa.

Hän otti tuossa tuokiossa selvän sekä Johanneksesta että hänen
matkoistaan. Kaikki yhtä nopeasti, tuttavallisesti ja pintapuolisesti.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin.

–Kuule! Missä sinun rouvasi viipyy. Ajattelin, että voisimme kaikki
kolme syödä yhdessä päivällistä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä juolahti hänen mieleensä jälleen jotakin.

–Se on totta, sanoi hän. Sinähän olet eronnut. Mutta sinulla on
kuitenkin joku nainen?

–On, virkahti Johannes, enempiin selittelyihin antautumatta.

–Minä olen kuullut, sanoi Muttila silmäänsä vilkuttaen. Joku
suomalainenko? Sinä elät hänen kanssaan? Tunnenko minä hänet?

–Tuskin, vastasi Johannes hiukan vastenmielisesti.

–Mutta sallinet kuitenkin, että tutustun häneen?

–Luonnollisesti. Hän tulee heti alas.

Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn.

–Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin
muuri.

–Mistä? kysyi Johannes.

–Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila.

–Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se
on jo kolme vuotta kestänyt.

Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään.

Muttila oli hänen mielestään auttamattomasti naivi! Vai oltiinko tuolla
kannalla todellakin vielä Helsingissä?

Hän puolestaan oli jo niin tottunut irralliseen asemaansa ja
suhteesensa, ettei hän voinut käsittää, kuinka joku voi luulla hänen
tahtovan pitää salassa sitä.

Muttila katsoi aina uteliaammalla mielenkiinnolla häneen.

–Älä! virkahti hän. Kolme vuotta! Ja hän on sinulle edelleen
uskollinen?

–Minä toivon niin, hymyili Johannes. Mehän emme juuri tapaa ketään.
Mehän olemme koko ajan ulkomailla asuneet.

–Ja sinä? Ei pienintä harha-askelta?

–Ei, vastasi Johannes vakavasti. Teen ennemmin suuren, jos sellainen
mieleeni juolahtaisi.

Muttila laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen ja johdatti hänet
pöydän luo.

–Minä en voi olla uskollinen, sanoi hän. Siksi minä en koskaan mene
naimisiin enkä aiokaan mitään pysyvämpää suhdetta perustaa.

–Kuinka sinä siis järjestät asiasi? hymyili Johannes. Kadulta?

–Päinvastoin, virkahti Muttila itsetyytyväisenä. Täällä ulkomailla
täytyy tosin tyytyä siihen, mitä saa. Mutta en toki kadulta
milloinkaan.

–Ja kotimaassa? kysyi Johannes huvitettuna.

–Siellä liikun minä ainoastaan parhaissa seurapiireissä. Keneksi minua
luuletkaan!

–Niinkö? Huomaan, että Helsinki on kehittynyt minun ajoistani.

–Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan.

Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista.
Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä
voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa.

Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti.

Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa
seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja
keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko
hänen olentonsa.

Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan
kaikki-määräävää merkitystään.

–Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista
ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja
useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa
itseään.

Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan
varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä
nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten
viime näkemän tapahtunut.

Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut.
Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin
kunnioitusta-herättävämmäksi.

Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja
levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen
ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään.
Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan.

Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi
pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli
pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan.

Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi
herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo
päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään.

–Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja
saa tunnustusta?

–Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, _minä_
menestyn ja _minä_ saan tunnustusta.

–Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes.

–Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman
aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa
edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat.

–Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes.

–Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut
riippumattomaksi arvostelijoista.

–Kerropas, kuinka tuo tapahtuu!

–Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin
seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa,
vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään.
Minä _otan_ tilaukset.

–Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja
toivottavasti?

–Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän
ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan.

Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi
sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika
tehdä häneltä jotakin tilausta.

Johannes hämmästyi.

Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän
olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!

Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä
täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta
yhteiskunnalliselta tasoltaan.

–Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni
muistopatsasta!

–Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan
vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan
ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva!

Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä.

–Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei
_aivan_ ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla.

–Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin
suostuu malliksi.

–Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila
huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot?

Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan
Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei
ollut tarvis sen enempi tiedustaa.

–Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila.
Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä.

–Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta?

–Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin
ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä.

Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja
mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi
ehdotuksesta.

–Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt
minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi
vähän viiniä?

He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen
ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut.

–Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan
kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi.

–Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen
tarjoustasi.

–Sinä ymmärrät siis, että sen takana täytyy olla jotakin, sanoi
Muttila viekkaasti.

–Voi olla, hymyili Johannes. Toivottavasti sinulla kuitenkin on
rehelliset tarkoitusperät.

–Rakastajattaresi suhteen? ehätti Muttila nopeasti ja huolestuneesti
katkaisemaan. Vallan varmaan! Sinä saat pitää hänet minulta vaikka
kymmenen lukon takana.

–Kiitos luvasta, hymyili Johannes edelleen. Mutta etköhän ilmaisisi jo
minulle tuota taka-ajatustasi!

Muttila kohotti lasinsa ja katsoi merkitsevästi häneen.

–Minä näin sinut tänä aamuna kävelemässä kadulla erään naisen kanssa,
hän sanoi.

Johannes joutui hiukan hämilleen.

Joko tuo lempo oli ehtinyt senkin nuuskia? Kaikkeen se kerkesikin,
vaikka oli vasta samana aamuna tullut kaupunkiin!

Mitä hänen piti sanoa? Myöntääkö vai kieltää asia? Sotkeako pois vai
kertoako kaikki avomielisesti?

Hän pelkäsi Muttilan suulautta. Tämä tekisi siitä kuitenkin suuren
numeron. Ja Liisakin oli tulossa juuri. Varmaankaan ei Muttila
malttaisi vaieta asiasta, vaikka se olisi hänelle kuinka salaisuutena
uskottu, ja rupeisi sitä kenties sopivana ja pikanttina pöytäpuheena
käsittelemään.

Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa
hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden
ulkopuolelle.

–Naisen?… Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi
muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen
kielellä kuuluu rakastajattareni.

–Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt
sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing?

Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä.

Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa.

–Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä
venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet
oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan.

Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi
punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän.

–Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila.

–Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran,
että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin
palveluksessa.

Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa
silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin?

Epäilikö hän jotakin? Näkikö hän läpi Johanneksen kaksinaisen
sielu-elämän? Ja jos epäili, mikä mielenkiinto saattoi hänellä olla
noin lähentelevästi Johanneksen hämärimpiin sielunsalaisuuksiin
tunkeutua?

Mielenkiinto Muttilalla kyllä oli. Mutta Johannes erehtyi sen
tarkoituksesta.

–Sinulla on hienoja tuttavuuksia, hymähti Muttila, jälleen leveäksi ja
gemyyttiseksi heittäytyen. Etköhän voisi niitä vähän muillekin
välittää.

Hm, ajatteli Johannes itsekseen, sitä hän tuskin voi. Eihän hän
tuntenut niin hyvästi rouva Rabbingia.

Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon
salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain
suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä.

Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi
hänestä.

–Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista
sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa?

–Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi
Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus.

Tilaus! Sitäkö se olikin vain!

Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus
ohimennen mainita rouva Rabbingille.

–Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään.
Mutta etkö usko, että parhain suositukseni kenties olisi oma ajallinen
ulkohahmoni, jos hänellä olisi tilaisuutta siihen tutustua?

Muttila näytti niin hullukurisen vakavalta ja huolestuneelta kaikessa
rehevässä itseluottamuksessaan, että Johanneksen täytyi väkisinkin
hymyillä.

–Me voimme miettiä tilaisuutta, hän sanoi.

–Ja me keksimme varmasti sen! päätti Muttila. Yhteisten etujen side
olkoon tästälähtien meidän välillämme.

He kilistivät jälleen. Ja Muttila huomautti Johannekselle, että hän
kyllä aikoinaan oli tehnyt vuorineuvos Rabbingin oman rintakuvan,
vaikka hän ei ollut päässyt talon emännän tuttavuuteen.

Mutta siinä oli kaikessa tapauksessa pohja, jolle rakentaa, sanoi hän,
ja jolta Johannes voisi häntä hyvällä omallatunnolla suositella.

 

14.

Liisa tuli.

Ilmestyi hiukan ujona ja epävarmana ruokasalin ovelle. Johannes
kiirehti häntä vastaan ja esitteli hänet Muttilalle.

–_Hänet_ teen minä sinulle ilmaiseksi, kuiskasi Muttila Johannekselle
heidän ruokapöytään istuessaan. Hänhän on kaunotar, todellinen
kaunotar! Ei aivan klassillinen tosin, mutta sitä pikantimpi.

Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan
ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä,
joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen
niille, jotka joutuvat sen esineiksi.

Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi.

Hän punastui hiukan ja hymyili puolikiusatusti ja
puoli-ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin eräänlaisella huvitetulla
ilmeellä, joka teki Johanneksen heti mustasukkaiseksi.

Miksi ei Liisa koskaan hänelle hymyillyt noin?

Johannes koetti eritellä saamaansa vaikutusta mielessään. Mitä piili
tuon hymyn alla? Mistä sielunliikkeistä se oli syntynyt ja mistä
sydänlähteistä ilmi pulpahtanut?

Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon
vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen.

Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli
ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa
pinnalle ilmestynyt.

Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti.

Se oli hyvä tietää Johanneksen. Hän kyllä pitäisi silmällä noita
molempia!

Mutta samalla kulki kummallisen voimattomuuden tunne kautta hänen
olentonsa. Mitä auttoi siinä silmällä-pitäminen? Ihmiset olivat joko
luodut toisilleen taikka ei. Jos heidän elämänviivansa kerran kävivät
toisiaan leikkaavaan suuntaan, ei mikään mahti maailmassa voinut estää
yhteentörmäystä tapahtumasta.

Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli
tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi
liikuttaa.

Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten
keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi
kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain
häntä varten.

Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen?

Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle
vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin
tuossa tavannut oman oikean vastineensa?

Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä
luonnollinen silta noiden kahden välille.

Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja
ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja
hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian
ytimeen.

Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan
kohottaa.

Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi
tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut
sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi
ankarasti sen.

Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut.

Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen
muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja
havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli
hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa
suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun
käytännön mukaan muodostamaan.

Oman käytäntönsä mukaan nimittäin.

Ja sillä oli selvät rajansa, jotka Johannes hyvin tunsi. Muuta kuin
henkistä tietä ei Johannekselle ollut mahdollista naista lähestyä.

Naisen sielu hänen täytyi ensin valloittaa. Muu sai seurata, jos
seurasi, ikäänkuin kaupanpäälle.

Eikä Johannes voinut ymmärtää, kuinka saattoi muuten ollakaan. Kuinka
miehet ollenkaan _saattoivat_ naista millään muulla tapaa lähestyä ja
kuinka naiset puolestaan voivat tyytyä sellaiseen!

Tosin hän tiesi ja oli nähnyt, että oli toinenkin tie naista lähestyä.
Mutta sehän oli kevytmielisiä, sehän oli epäsiveellisiä naisia varten,
joille se saattoikin olla omiaan.

Eiväthän ne raukat olisi kuitenkaan mistään paremmasta ymmärtäneet. Ja
narri se mies, joka antoi heidän narrata itseään.

Ruveta moisille tunteitaan tarjoilemaan? Sehän olisi ollut samaa kuin
tuhlata ruutia harakoille.

Mutta että niinsanotut sivistyneetkin naiset saattoivat tuossa
suhteessa olla porttoja pahempia! Eikö heidän itsetuntonsa noussut?
Olivatko hekin sitten kokonaan eläimiä?

Kerran oli Johannes tuossa suhteessa tehnyt tuhmuuden ja arvotonta
naista väärästä päästä lähestynyt. Se oli ollut hänen entisen vaimonsa
serkku, Signe nimeltään, jolle Johannes jo nuorena ylioppilaana ja
toisen kerran vielä tohtorinakin oli tunnustanut rakkautensa.

Johannes tuhlannut parhaat tunteensa ja pyhimmät mielialansa hänelle.
Signe vain veikeillyt ja pitänyt häntä pilkkanaan.

Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen
koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut.

Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi
naiseksi mielessään.

Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä!

Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman
sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon,
että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella
inhimillisellä myötätunnolla ajatella.

Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan
siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti
nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei
hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään
siinä suhteessa pitemmälle kehittää.

Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen
mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä.

Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan.

Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen,
joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin
Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin
syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään
erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen
vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut.

Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa
Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon?

Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle.

Tosin hän tiesi, ettei Liisa ennen häntä ollut mikään ehdottoman hyveen
papitar ollut, mutta ulkonaiset seikat eivät tässä suhteessa olleet
koskaan merkinneet mitään Johannekselle. Myöskin hän oli joskus surulla
huomannut Liisassa olevan muitakin ominaisuuksia kuin niitä, jotka
tulivat käytäntöön seurustelussa hänen kanssaan, mutta hän oli pitänyt
niitä aina epäoleellisina ja vähemmän merkitsevinä.

Pohjaltaan hän ei ollut koskaan epäillyt Liisaa. Liisa oli aina ollut
hänelle sisäinen siveyden ja valkeaksi-hehkuneen puhtauden perikuva.

Oliko hänen nyt pakko siitäkin luopua?

Täytyikö hänen nyt uskoa, että se, jota hän oli pitänyt
sivu-ominaisuuksina, olikin jotakin oleellista, pääasiallista? Että
Liisa nyt vasta oli oikean vastakaikunsa tavannut tai ainakin
kaikupohjan, joka houkutteli hänen omat sisimmät sointunsa ilmi
väreilemään?

Silloinhan oli kaikki valhetta! Silloinhan raukeni raunioiksi heti
kaikki tämä kolmivuotinen onnen-aika, jonka he niin yhdestä tuumin ja
yhteisvoimin olivat itselleen ja toisilleen rakentaneet.

Tuohon tapaan olivat miehet ennen mahtaneet Liisaa lähestyä.

Johannes oli katsonut selviöksi, että Liisan oli täytynyt olla siitä
sisimmässään loukkautunut. Mutta ellei hän ollutkaan ollut? Mitä jos
Muttilan häpeämätön tapa vaikuttikin häneen juuri rakkailta ja
tutunomaisilta ääniltä entisyydestä, jota hän ei ollut unohtanut ja
jonka uudistumismahdollisuudet edelleenkin piilivät hänen povessaan?

Silloinhan oli kaikki hukassa!

Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta,
miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut
lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain
teeskentelyä tai itsepetosta.

Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen
asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen
sumentanut.

Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?

Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin
tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen
helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina
itsessään huomaavinaan?

Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika,
että he kaksi eroisivat toisistaan.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun
hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.

–Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?

–Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin
muistaisin sen.

–Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä…
Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten,
eräässä yökahvilassa.

–Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa
minä muka siellä olin?

–Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän
morsiamenne?

–Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani.
Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?

–Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.

–Ja teillä oli kaikki syy mieluimmin nähdä kuin tulla nähdyksi sillä
kertaa? ilvehti Muttila.

–Voi olla, myönsi Liisa, heittäen pitkän, hyväilevän silmäyksen
Johannekseen.

–Tunnusta pois! virkahti Muttila leikillisesti myöskin Johanneksen
puoleen kääntyneenä. Meitä taisi olla siellä useampiakin morsiuspareja
yht’aikaa.

Parisin muistot tarjosivat heille sopivan puheenaineen. Mutta Johannes
kävi hetki hetkeltä aina kiusatummaksi ja hajamielisemmäksi.

Hänen olisi tehnyt niin mieli olla juuri nyt kahdenkesken Liisan
kanssa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä niin paljon ja saada niin moneen
hämärään seikkaan vastausta. Kuulla Liisan omasta suusta, ettei heidän
kolmivuotinen lemmentarunsa ollut sittenkään erehdystä ollut ja että,
toi tulevaisuus sitten mitä toikin, se aina oli säilyvä heidän elämänsä
ihanimpana muistona ja korkeimpana, siintävimpänä kukkulana.

Mutta eihän siihen nyt ollut tilaisuutta. Ja päivällinen syötiin
keveän, hilpeän mielialan vallitessa, joka Liisan ja Muttilan puolelta
näytti olevan luonnollista ja teeskentelemätöntä, mutta Johanneksen
puolelta tuiki vaikeasti esille puserrettua.

 

15.

Noita yhdessä-oloja muodostui sitten useampiakin.

Muttila vuokrasi itselleen atelierin erään puutarhurin-lesken luona,
jonka pojista joku oli ollut taiteilija. Johannes ja Liisa kävivät
häntä siellä silloin tällöin katsomassa.

Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään
soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut
todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai
Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.

Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli
luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta,
joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.

Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.

Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan.
Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka
kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen
mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan
punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti,
puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.

Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan.
Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota
hymyä esille.

Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.

Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran
jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja
kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä
jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.

Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi
elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja
viettää hiljaista, porvarillista elämää.

He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.

Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei
tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen
sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa
seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui
tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä
kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.

Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen
muovailemaan. Siitä piti tulla Marjatta tai jotain sentapaista.

Liisa ei aluksi tahtonut seisoa hetkeäkään paikoillaan. Mutta myöhemmin
hän tunnusti alkavansa yhä enemmän rakastaa tuota rumaa, kosteata
ainetta, jolla oli niin merkillinen kyky elävöityä ja henkevöityä
luovan ihmiskäden sitä koskettaessa.

Tavallisesti tuli Johannes hänen seurassaan. Mutta saattoi jo myöskin
tapahtua, että Liisa tuli yksin. Silloin hän selitti ikäänkuin anteeksi
pyytäen, että Johannes oli saanut jotakin hyvin tärkeää toimittamista
kaupungilla.

Ensi kerralla oli Muttila sitä hiukan hämmästellyt. Sitten hän ei
pitänyt sitä minään, vaan katsoi asiaan kuuluvaksi, että Liisa, yksin
tai Johanneksen kanssa, ilmestyi joka ilta hänen atelieriinsa.

Kerran viipyi Liisa sangen myöhään siellä.

Johannes oli jo nukkumassa, kun hän tuli. Ja seuraavana aamuna hän pani
Liisan tiukasti tilille siitä.

–Sinä tulit eilen kotiin tavallista myöhemmin, hän sanoi. Olitteko
ravintolassa?

–Kyllä, vastasi Liisa haukotellen. Ensin atelierissa, sitten
ravintolassa.

–Ja sitten jälleen ravintolassa? tiukkasi Johannes.

Hän oli itse eilen illalla istunut ulkona rouva Rabbingin kanssa. Mutta
silti häntä loukkasi syvästi ajatus, että Liisa oli ollut ravintolassa
ilman häntä, yksin vieraan miehen kanssa.

–Armaani, hymyili Liisa. Enhän minäkään ole kysynyt, missä sinä vietit
ja vietät iltasi.

Se oli totta. Liisa ei ollut koskaan kysynyt sitä.

Johannes oli joskus ollut siitä varsin kiitollinen Liisalle ja pitänyt
sitä hienotunteisuutena, jota ei voinut kyllin korkealle arvostaa.
Varmaan ei moni nainen olisi tehnyt samoin Liisan sijassa.

Nyt hän samasta asiasta kirosi Liisaa ja moitti häntä katkerasti
mielessään.

–Miksi et ole kysynyt! hän sanoi. Minä olisin kyllä vastannut totuuden
mukaan.

–Tiedänhän, että seurustelet rouva Rabbingin kanssa, lausui Liisa
tyynesti. Mitäpä se olisi kysymällä parantunut!

–Ja sinä Muttilan!

–Jos tahdot, voin minä kyllä lakata hänen kanssaan seurustelemasta.

Johannes mietti, mitä sanoisi.

Vielä voisi kaikki tulla hyväksi heidän välillään. Jos Johannes nyt
kieltäisi Liisan seurustelemasta Muttilan kanssa, sisältyisi siihen
kieltoon luonnollisesti lupaus, ettei hänkään enää olisi hetkeäkään
rouva Rabbingin kanssa.

Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?

Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja
tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet
muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?

Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli
kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?

Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi
päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta
tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen
päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.

Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä
se olikin temppu.

Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.

Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa
viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan,
oli tapana jutella keskenään.

–Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta,
minä muista maailman asioista.

–Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.

–Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä
sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka
välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.

Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi
huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.

Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina
lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.

Liisan tyyneys hermostutti häntä.

–Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse
ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä…

–Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.

–Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.

–Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä.
Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?

Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä
ilmi-antamaan.

Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä
ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.

–Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli
aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.

–Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja
sitten me menimme illalliselle.

–Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä
eikä kukaan tullut minulle avaamaan.

–Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin
paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.

Liisa oli oikeassa.

Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän
oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli
säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.

Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin
ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja
suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.

Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin
varovasti ilmestyessä.

Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.

–Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä,
pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti
muovailisi?

Liisa purskahti nauramaan.

–Hän? Rakastunut! Hän nyt ei edes osaisi rakastua. Mutta minä luulen,
että hän pitää minua muutenkin muovailemisen arvoisena.

–Se sinä epäilemättä oletkin, katkaisi Johannes kuivasti. Mutta
kerropas minulle, mitä hän ensin sanoi sinun sisälle astuessasi.

–Hän sanoi vain: ”Ja yksin?”

–Ja sinä vastasit?

–”Yksin”, kuten nykyään tavallisesti.

–Siinä sinä et puhunut totta, väitti Johannes.

–Armaani, nauroi Liisa, ethän ole ollut enää viiteen päivään siellä.

Sekin oli totta. Johannes ei ollut tullut päiviä laskeneeksi.

–No niin? Ja sitten? hän kysyi.

–Sitten, nauroi Liisa tästä omituisesta kuulustelusta huvitettuna.
Sitten kerroin minä hänelle tuon kirjetarinan…

–Kuinka kerroit sen?

–Aivan kuin asia oli. Ovenvartia oli tullut hakemaan sinua alas
odotushuoneeseen. Ja ovenvartia tuonut minulle myöskin tiedon, että
joku toveri oli pyytänyt sinua ulos ja että olit jättänyt minulle vain
pienen paperilapun jäähyväisiksi.

–Ja hän? Mitä hän siihen sanoi?

Johannes piti todellakin kuin poliisikuulustelua. Hänen epäluulonsa oli
herännyt. Mitä jos tuolla atelierissa sittenkin oli ollut joku,
_vaikka_ se oli ollut pimeä ja _vaikka_ ei kukaan ollut avannut
hänelle?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

Sitten hän virkahti veitikkamaisesti:

–”Ei se ole ollut mikään toveri.” Niin hän sanoi.

–Mikä muu se olisi voinut olla?

–Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja
vihelteli…

Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan!

Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona.
Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa?

Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.

Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi
Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla
poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät
tarkoitusperänsä.

Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän
tiellään olla.

 

16.

Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen
väliin. Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena.

Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun
Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että
hänellä oli suruja.

Arvaa sen, ajatteli Muttila.

Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva
Rabbingin kanssa.

Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten. Rakastajatar on sen
huomannut ja siksi kyynelöinyt.

Mutta olisiko Johannes todellakin uskaltanut kurkottaa niin korkealle?

Miksei! ajatteli Muttila edelleen. Rohkea rokan syö. Ja onnenmyyrä se
on tuo Tamminen ennenkin ollut.

Hänkin oli kuullut rouva Rabbingin avioerosta ja arvasi hänen senvuoksi
oleskelevan Köpenhaminassa.

Ja Johannes taas saattoi rouva Rabbingin vuoksi täällä oleskella.

Mutta mitä Liisa sitten täällä teki? Sitä ei Muttila voinut ymmärtää.

Kerran Johanneksen kanssa kahdenkesken kapakassa ja puolikkaan
punaviiniä tyhjennettyään, hän kysyi sitä Johannekselta.

–Kuulepas, hän sanoi, vilkuttaen silmäänsä tuttavallisesti. Eikö sinun
olisi aika päästä rakastajattarestasi?

Kysymys tuli Johannekselle aivan odottamatta.

Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin:

–Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin
toisella taholla?

–Minä en ymmärrä, yritti Johannes.

–Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain
salaisuutenasi!

–Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei
minulla ole mitään salaisuuksia.

–Ehkä ei, hymyili Muttila. Mutta milloin sinä aiot esitellä minut
rouva Rabbingille?

Hän oli jo usein ennenkin tehnyt tuon kysymyksen. Johannes oli aina
vastannut välttelevästi siihen.

–Milloin hyvänsä, hän sanoi. Heti kun sattuu tilaisuus.

–Sitä vaan ei tunnu sattuvan, pisti Muttila piloillaan. Taidat aikoa
pitää saaliisi yksinäsi.

Leikki taisi olla paras keino tässä, tuumi Johannes. Siten hän
helpoimmin suoriutuisi Muttilasta.

–Entä jos pitäisinkin! hän virkahti.

–Mutta se on väärin, väitti Muttila. Se on vasten välipuhetta.

–Mitä välipuhetta?

–Etkö muista? Minun piti muovailla sinulle rakastajattaresi kuva ja
sinun hankkia minulle tilaus rouva Rabbingilta.

–Ah, se on totta! myönsi Johannes. Sen olin minä kokonaan unohtanut.

–Muista nyt ensi kerralla, sanoi Muttila. Aika kuluu kuin siivillä. Ja
jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona.

Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi.

–Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti.

–Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin?

–Minä?

Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen
siellä tai täällä? Yksin vai…?

Mutta joulun tienoilla olisivat hänen rahansa lopussa. Ja siinä oli
pulma, jota olisi kyllä sietänyt ajatella, jos olisi uskonut sen sillä
selviävän.

Mutta siitä ei Johannes nyt ollut ehtinyt pitkään aikaan huolta
kantamaan.

Ennen joulua täytyi selvitä niin paljon muuta. Ja täytyi tulla ennen
kaikkea selväksi, miten kävisi hänen ja Liisan ynnä heidän yhteisen
rakkautensa.

Eikä vain sen. Mutta myöskin, millaiseksi hänen suhteensa rouva
Rabbingiin muodostuisi.

Ja millaiseksi Liisan ja Muttilan?

Heitä oli nyt pelissä neljä. Tosin pelattiin tuo peli toistaiseksi
enimmäkseen vain Johanneksen omassa aivokopassa, mutta hän oli varmasti
vakuutettu, että sama tulisi vielä kerran myös todellisuudessa
tapahtumaan.

Mitä jos Liisa ja Muttila matkustaisivat yhdessä jouluksi kotimaahan?

Se oli se ajatus, joka äsken oli lennähtänyt läpi hänen aivojensa. Ja
mitä enemmän hän ehti sitä mielessään eritellä, sitä rohkeammalta ja
nerokkaammalta se alkoi tuntua hänestä, jos hänen vaan onnistuisi se
toteuttaa.

Miksi ei hänen onnistuisi?

Muttilahan oli juuri tuossa päässyt sanomasta, että hän kaikissa
tapauksissa matkustaisi kotiin. Oli siis kysymys vain Liisasta. Millä
saada hänet suostumaan?

Se kävisi kyllä päinsä. Olihan jo usein, aikoja sitten, ollut kysymys
heidän välillään kotimaahan matkustamisesta.

Tosin ei ollut koskaan ollut kysymystä siitä, että toinen tai toinen
heistä matkustaisi sinne yksin ja toinen jäisi ulkomaille, mutta
saattoihan sellainenkin, esim. raha-asioiden tähden, käydä
välttämättömäksi. Liisa oli järkevä nainen, joka kyllä ymmärtäisi kovan
todellisuudenkin vaatimukset.

Mutta miksi ei Johannes sitten matkustaisi hänen kerallaan? Täytyihän
hänellä olla joku syy, joku tekosyy jäädä tänne.

Saattoihan hänellä olla esim. jotakin työtä, joka välttämättömästi
vaati häntä vielä ulkomailla viivähtämään. Jotakin henkistä, jotakin
kirjallista työtä, joka vaati europalaista ilmaa ja suurten
sivistyskeskusten läheisyyttä.

Mutta mitä työtä hänellä olisi?

Nyt hän keksi sen. ”Suomi tulevaisuuden valtiona!”

Se oli jo toinen nerokas ajatus parin sekunnin kuluessa. Johannes
riemastui.

Siitä tulisi siis sittenkin hänen elämänsä suuri pelastuspalkki!

Jo huomispäivästä hän ryhtyisi siihen työhön. Se kävisi kuin tanssi!
Olihan asia jo vuosikymmenen ollut valmis hänen aivoissaan.

Ja siitä saisi hän myöskin rahaa. Mainiota! Ja sitä voisi hän päivä
päivältä lukea myös rouva Rabbingille, joka varmaan tulisi hänen
työtään suurella mielenkiinnolla seuraamaan.

Aina vain erinomaisempaa!

Ja sen työn tieltä väistyisi Liisakin epäilemättä mielellään.

Taikka jos ei ehkä niin aivan mielelläänkään, niin ei hän missään
tapauksessa voisi myöskään siitä loukkautua, niinkuin hän varmaan
tekisi, jos hän tietäisi Johanneksen jäävän Köpenhaminaan jonkun toisen
naisen vuoksi.

Sehän olisi paras ratkaisu heille kaikille. Ja Johannes saisi aikaa
miettiäkseen ja tutkiakseen itseään, tekikö hänen mielensä todellakin
jäädä tänne rouva Rabbingin kanssa seurustelemaan vai matkustaa Liisan
jälestä päätäpahkaa kotimaahan.

Varmaan tulisi tuo, vaikka vain lyhytaikainenkin, ero Liisasta paljon
hänen oman sielun-elämänsä nykyään niin sekavaa vyyhteä selvittämään.

Mutta sitä varten täytyi Liisan ja Muttilan matkustaa yhdessä! Täytyi
tulla kaikki selväksi myös heidän välillään.

Jos he toisiaan jo nyt salassa rakastivat, silloin he epäilemättä
olisivat sangen mieltyneitä tuohon matkasuunnitelmaan. Jos he taas
eivät toisistaan vähääkään välittäneet…?

No niin, silloinpahan tuokin selviäisi! Ja silloin olisi hän itse
ainakin päässyt aivokummituksestaan.

Hän päätti tehdä pienen kokeen Muttilan suhteen.

–Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin
aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin.

Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo
tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen
näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta.

–Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää
matkaseuraa.

Hyvin käy, ajatteli Johannes. Hän ei epäile tässä piilevän juonta
ollenkaan.

Hän päätti tehdä vielä toisen kokeen.

–Kuulepas, sanoi hän äkkiä vaihtaen puheenainetta. En ole muistanut
kysyä sinulta ollenkaan, kuinka somat tanskattaret ovat sinua
viehättäneet.

Muttila teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

–Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin
tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi
muotokuvaa…

–Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin.

–Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista.
Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä.

–No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes.

–Kyllä, hymyili Muttila. En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi
siirtynyt sinnepäin.

–Ja vaikutuksesi?

–Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän
miellyttämään, nauroi Muttila.

Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa
päähänpistoaan.

–Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko
uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi. Taidat olla kuin
kiljuva jalopeura?

–Pelkäätkö, että me kaksi lohduttautuisimme? nauroi Muttila.

–Kuka tietää. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

–Jos pelkäät, älä laske häntä?

–Häneen luotan minä täydellisesti.

Näin punoi Johannes juoniaan. Näin siirteli hän shakkinappuloitaan,
ollenkaan huomaamatta, että ne tällä kertaa merkitsivät
ihmiskohtaloita.

 

17.

Eräänä päivänä joulun alla ilmoitti rouva Rabbing Johannekselle, että
hän nyt oli saanut laillisen avio-eron miehestään.

Siitä tuli suuri ilojuhla heille molemmille.

He istuivat yhdessä jo aamupäivällä. Mutta he lupasivat tavata toisensa
iltapäivällä jälleen ja syödä yhteisen illallisen Hotel
d’Angleterressä.

Sattui, että myöskin Muttila oli samaksi illaksi jonkinlaiset pidot
atelierissaan valmistanut. Hän väitti saaneensa nimittäin Liisan kuvan
valmiiksi ja tahtoi nyt pyytää heidät molemmat juomaan hiukan viiniä ja
syömään hedelmiä.

Johanneksen täytyi luonnollisesti kieltäytyä jälkimmäisestä kutsusta.
Mutta hän koetti kaikin mokomin saada Liisaa menemään sinne.

Liisa vastusteli.

–Ei en minä viitsi, sanoi hän. En, kun et sinäkään tule.

–Tiedäthän, että minä olen aikaisemmin pyydetty muuanne, huomautti
Johannes.

–Tiedän. Mutta minun ei tee mieli sittenkään.

–Mitä aiot siis siinä tapauksessa tehdä?

–Istua hotellissa, hymyili Liisa hiljaisesti. Siksi kuin menen
makaamaan.

–Ja viettää ikävän illan? kysyi Johannes tyytymättömänä.

Hän tiesi että hänen omaa iloaan d’Angleterressä olisi tärvellyt ajatus
Liisasta, joka sillä aikaa istui yksin kotona ja odotti häntä. Siksi
oli hänelle kovin tärkeätä koettaa hommata jotakin hauskaa Liisallekin.

Hän oli parantumaton egoisti.

–Minä olen viettänyt niin monta ikävää iltaa elämässäni, vastasi
Liisa.

Hänen äänensä soinnahti niin vanhalta ja kärsineeltä hänen noin
sanoessaan, että Johannes siinä silmänräpäyksessä tunsi hänen suhteensa
sulaa inhimillistä sääliä ja osan-ottoa.

Oliko Liisan tosiaankin noin vaikea olla? Mutta siinä tapauksessahan
hän oli sokea julmuri, kun ei ollut ennen huomannut sitä.

–Minun kanssani? hän kysyi tekopyhästi.

–Ei, vastasi Liisa vakavasti, mutta ennen sinua! Ja senjälkeen kuin
olen sinut kadottanut.

Johannes ojensi sydämellisesti kätensä hänelle. Liisa suuteli sitä
pitkään ja tulisesti.

–Ethän sinä ole minua kadottanut, sanoi Johannes.

–Olen, väitti Liisa, taistellen vasten itkuaan. Minä tunnen sen. Ja
minä tiedän, että sinä nykyään mietit vain keinoja päästä minusta.

Kylmät väreet kävivät pitkin Johanneksen selkäpiitä. Olihan kamalaa,
jos Liisa noin ajatteli!

Täytyi puhua järkeä hänen kanssaan. Ja saada hänet toisin ja terveemmin
asioita katsomaan.

–Sinä erehdyt, erehdyt tykkänään! sanoi hän. Enhän minä tahdo päästä
sinusta. Mutta olosuhteet voivat kyllä vaikuttaa niin paljon, että
meidän ehkä joksikin aikaa on pakko erota toisistamme.

Nyt se oli sanottu! Kuinkahan Liisa mahtoi ottaa asian?

Johannes puolestaan oli pelkkää jännitettyä odotusta.

Liisa katsoi kuin peljästynyt lintu häneen.

–Olosuhteet? toisti hän tylsämielisesti.

–Niin, jatkoi Johannes julmasti, ja meidän aineellinen asemamme.

–Minä ymmärrän, virkahti Liisa hiljaa. Toivoisit ehkä, että
matkustaisin heti täältä?

Hänen silmäyksensä oli niin sydäntä-särkevä ja tulkitseva niin suurta
tuskaa, pelkoa ja sydämen katkeruutta, että Johanneksen siinä
silmänräpäyksessä olisi jälleen tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja
suudella häntä.

Mutta eihän hän voinut! Hänenhän täytyi yhä edelleen pysyä pyövelinä.

Hän sanoi senvuoksi vain lyhyesti:

–Tiedät, että minä en toivo sitä, mutta voihan olla mahdollista, että
jommankumman meistä täytyy jouluksi kotimaahan matkustaa.

–Ah!

Jos Liisa olisi ollut vallasväen lapsi, niin varmaan hän olisi
pyörtynyt siinä tuokiossa.

Mutta hän ei taitanut sellaisia temppuja. Siksi painoi hän vain
sydäntään ja vaipui kokoon samalle hotellinsohvalle, jolta hän oli
noussut, vaipui ritisten kuin vanha, rikkinäinen pärekori, jonka päälle
on polkaistu juuri ja joka turhaan koettaa saavuttaa äskeistä
olomuotoaan.

Johannes tuskin uskalsi katsoa sinnepäin.

–Niin, sanoi hän. Jos sinä matkustat, jään minä tänne vielä joiksikin
viikoiksi kirjastoon työskentelemään.

–Joiksikin viikoiksi?

–Sitten me jälleen voimme tavata toisemme Helsingissä.

Johannes _tiesi_ itsensä tällä hetkellä rakastetuksi.

Hän _tunsi_, että Liisa hengitti ja oli olemassa vain häntä varten.
Mutta hän _tahtoi_ sulkea silmänsä tuolta ainoalta, silmin-nähtävältä
totuudelta, joka vaati yhtä pyhää, yhtä ehdotonta antaumusta häneltä
itseltään, ja nähdä monia muita, kirjavia ja vähemmän vaativia
totuuksia, jotka jättäisivät hiukan enemmän liikkumisvapautta ja ennen
kaikkea seikkailuvapautta heille kummallekin.

Hänen itsensä teki mieli seikkailla. Ja siksi hän niin mielellään
tahtoi Liisan samoin menettelemään.

Mutta samalla vaivasi häntä ajatus, ettei kukaan nähnyt, kuinka paljon
hän itse asiassa oli rakastettu!

Hän muisti, mitä Liisa niin usein oli sanonut, nimittäin että tämä ei
ymmärtänyt muuta kuin rakkautta eikä ollut koskaan ymmärtävä. Ja myös
muisti hän, miten kaikki nuo Liisan selitykset olivat päättyneet,
nimittäin että tämä oli pienestä pitäen, vain häntä yhtä, vain häntä
ainoaa rakastanut.

Mitä jos hän sulkisi Liisan syliinsä? Mitä jos hän ilmoittaisi tälle,
että kaikki oli ollut vain julmaa pilaa ja ettei ollut ollenkaan
tarkoitus, että he kaksi milloinkaan toisistaan eroisivat?

Varmaankin oli Liisa silloin riemuhuudolla hänen kaulaansa lankeava.

Silloin olisi koko tämä paha painajainen ohitse. Silloin voisivat he
alkaa jälleen uutta ja onnellista elämää.

Mutta hän ei voinut.

Hän tunsi puhuvansa ja toimivansa ikäänkuin toisen itseään
voimakkaamman ja ijäisemmän tahdon mukaan. Jonkun, joka oli päättänyt
heidän turmionsa eikä tahtonut millekään muille viittoville
mahdollisuuksille korvaansa kallistaa.

Miksi Liisa olikin sallinut hänen niin usein sisäisesti loukkautua?

Se oli lopussa, se oli auttamattomasti lopussa! Hänellä ei ollut muuta
tekemistä kuin todeta tosiasia ja toimia sen mukaisesti.

Mahtoiko joku toinen rakastaa häntä niin?

Ei, sanoi ääni hänen sydämestään. Ei! Rouva Rabbing ei koskaan häntä
niin rakastaisi.

Sehän olisikin miltei liikaa yhdelle miehelle. Eihän kaksi ihmistä
voinut olla noin kokonaan ja yksinomaan olemassa vain yhtä varten.

Sellainen onni ei voinut kuolevaisen osaksi tulla.

Mutta kuitenkaan hän ei voinut olla vertaamatta omaa, tässä suhteessa
miekkoisen miehen osaansa esim. Muttilan kohtaloon, jota hän tällä
hetkellä piti suorastaan säälittävänä.

Olihan Muttila tosin itse tahtonut sen niin järjestää. Ja olihan
hänellä vähemmän huolta ja mieliharmia arvattavasti niistä tilapäisistä
suhteista, joita hän solmi ja joita hän oli yhtä nopsa purkamaan.

Mutta mitä ne sitten myöskään voivat tarjota hänelle?

Eivät mitään, eivät kerrassa mitään. Eivät rakkautta ainakaan.

Hän näki Muttilan niin ilmi elävänä tällä hetkellä edessään. Kuuli,
miten sattuisivat hänen sanansa ja aavisti, kuinka hän tällaisissa
tapauksissa ajattelisi.

Rakkaus? Pah, sehän oli rahakysymys!

Kenen naisen hyvänsä voi vietellä, jos oli vain rahaa, paljon rahaa.

Ja ellei nyt juuri rahalla suorastaan, niin siroittamalla rahaa,
kylvämällä sitä ympärilleen, ostamalla kukkia ja koruja, pitämällä
päivällisiä ja illallisia. Sanalla sanoen, pyöristämällä kaikki elämän
kulmikkaisuudet ja laittamalla itse omantunnon vaivat miellyttäviksi ja
houkutteleviksi.

Ja ellei nyt juuri päivässä, niin parissa ja ellei nyt juuri viikossa,
niin kuukaudessa.

Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan
hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen
yli kohota.

Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa
hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa
vuosikausia maailmaa kierrellä.

Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon
rakastettu.

Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä
tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista.

Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa.

Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi
sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden
olemusta käsittänyt.

Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut
rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä
eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien
tuoda tullessaan.

Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin.

Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla
ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei
ikinä katoaisi hänen mielestään.

Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa
eteenpäin ja pitää huolta huomisesta.

 

18.

Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt.

Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa
oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen
yksinomaan kyynillisesti.

Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan,
että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta.

Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen
merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota
kiinnittää.

Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa.

Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat
tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin
aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti.

Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan!

Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre
kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia,
välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien
keskinäisten asioittensa vuoksi.

Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua.

Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan.

Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta
rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan.

Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten
häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos
tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli
toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen?

Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys.

Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin
salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista.

Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla,
näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat
syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin
harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut
taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon.

Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan.

Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi
hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle.

Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla
kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin,
jota hän ei tekisi tilauksesta.

Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties
siitä sittenkin tulisi tilaus!

Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt.

Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli
todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella
kiihkolla suurta teostaan ”Suomi tulevaisuuden valtiona”.

Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli
kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä
Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut
oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa.

Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa.

Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli
sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen
mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet.

Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita
ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja
antautua.

Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella.

Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan.

Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen
aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi,
että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän
ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla,
haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään.

Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että
nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti
vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli
ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen
aatteiden palvelukseen antautunut.

Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni
näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina
rouva Rabbingin asunnossa.

Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset.

Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli
jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja
tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He
tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti
hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä.

Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi.

Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä
häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan
luonnollisesti ja teeskentelemättömästi:

–Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa
kirjoittaa.

Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto
ja oma palvelijatar.

Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä,
kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa.

Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään.

–Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan.

–Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing.

–Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes.

–Miksi te ette voi?

–Siksi … siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen
huulilta.

Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin
molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista
vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan:

–Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun
puolestani.

–Te tarkoitatte…?

–Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä
minäkin rakastan teitä.

Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes
päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään.

Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan.

Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti:

–Sinä itket? Miksi?

–Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä
tulen niin alhaalta, niin alhaalta!

Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet.

–Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun
alennustilaani!

–Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei
huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani.

–Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing.
Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena.

–Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko
viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta!

Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen
ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä,
tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja
tunnustanut.

Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä.

Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän
ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli
niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta
tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja
sitkeillä säikeillä kiinnitetty.

Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän
äänen korvissaan soinnahtavan:

–Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut
itsepetosta.

–Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä.

–Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt
niin paljon.

–Sinä tiedät siitä?

–Olen koko ajan tiennyt siitä.

–Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?

–Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen,
että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on
ollut mieheni kanssa.

Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli
täydellisesti onnellinen.

Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva
Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä
ja kirjoittelisi siellä.

Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä
järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa.

Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan
välttämättömästi matkustaa.

 

19.

Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin
asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui
vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa.

Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan
puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää
selkoa tekemään.

Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli!

Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä
Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän
väliltään katkenneet.

Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän
yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen
oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä
viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja
surumielisesti.

Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta.

Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta
ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan
siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään
kosketusta.

Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta
matkapäivää ei oltu määrätty vielä.

Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään.

Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi
Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi
kätensä hänelle.

–Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta
samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli
kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi.

–Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että
tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua.

–Sinä olet odottanut minua?

–Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa.

Nyt ymmärsi Johannes.

Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä?
Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään?

Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei
milloinkaan!

Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut
aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli
luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän
nuijittava.

Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus.

Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi
Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi
hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua?

Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli
legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa.

Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää
tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi
muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden.

Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli
mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa
talvituulessa värjötellessään.

Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet
toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen
haahkanuntuville.

Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä
yöstä heidän ikkunoihinsa.

Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei
sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena
kiusaamaan.

Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti:

–Mitä ikkunoita sinä tarkoitat?

–Niitä … niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän,
että tulet rouva Rabbingin luota.

–Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes
välinpitämättömästi.

–Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama
kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta.

Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä.

Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset
näkemään.

Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut
vielä.

Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa
piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin
syrjäkadulle päin.

–Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes
melkein äkäisesti.

–Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle
itsellenihän minä vain näin puhelen…

Hänen äänensä sortui kyyneliin.

Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä
edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan,
Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan.

Vihdoin veti Johannes kätensä pois.

Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein
väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen
ääni:

–Anna minun olla!

Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään
seinää vasten.

–Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se
oli sinulle _niin_ kiusallista.

Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä
hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut
huuliltaan!

Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja
samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä.

Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt
vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata.

Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän
kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he
kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan?

Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää.

Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli
itse, miten raa’alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen
vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan:

–Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä
olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut!

–Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi.

–Sinun olisi _pitänyt_, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes
julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä.

–Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä.

–Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä
osannut minua oikein arvostaa.

Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen
elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin.

Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät
molemmat.

Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt.

Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa
osote hänelle.

Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi
hänenkin hermojännityksensä.

Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei
tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka
tulkitsivat yht’aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa.

Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle.

Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen
huulilleen ja suudellut tulisesti sitä.

Sitten he katsoivat silmiin toisiaan.

–Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti.
Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet!

–Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me
olemme toisiamme rakastaneet!

–Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes.

He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen
jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä
ja mistä päästä nyt elämää alottaa.

Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien
läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla
kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon,
koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin.

Olihan koko huone kuin ruumiskammio.

Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety
pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet
keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön
onnettomuus oli tapahtunut.

He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin
olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin
etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät
molemmat perinjuurin järkyttänyt.

Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut?

Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten
pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään
järjellistä vastausta siihen.

He tiesivät vain, että niin oli tapahtunut ja että nyt oli lähdettävä
siitä edellytyksestä.

Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi.

–Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti.

–Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa.

Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka
hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja
sekasortoa hänen aivoissaan.

Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa.

Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen.
Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin
haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen
kauhistukselta.

Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää
autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle
täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän,
pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko
olentonsa.

Sitten oli kaikki lopussa!

Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät
samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä.

Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi:

–Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään.

–Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä.

–Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa
hymyillen surumielisesti.

Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa,
ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä
kylmyydessä häntä suojaamaan.

–Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa
matkustaa!

–Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme
enimmän matkamme olemaan.

–Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien
entistä isällistä ankaruuttaan.

–En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen.

–Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin?

–Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut.

–Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan.

–Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti.
Kuolema teki tehtäväänsä.

Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin.
Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran
torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa
säilyttämiseksi.

Mutta oliko se sammunut todellakin?

Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle
povessaan leimuavan.

Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä!

Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota
sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä
usein sydämessään toivotellut.

Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti.

–Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta.

–Tietysti minä kirjoitan sinulle.

Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain
Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen
silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli
heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta
hänestä.

Kysyvän ja almua anelevan.

Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset
pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes
yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka
heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät.

Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan.

Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä
seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja
anelemaan…

Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien
saattoi olla hänelle siedettävissä?

Jospa se syyttäisi edes!

Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja
ihmetteli.

Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan.

Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta.
Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana
armoa, laupeutta ja pelastusta.

Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan?

–Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja
takaisin!

Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta,
nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain
yhden huudon korvissaan.

 

 

ONNEN ORJA

Romaani

(1913)

 

1.

Pikajuna syöksyi halki Tyrolin.

Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle
suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin
etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina
jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva
ritaristo.

Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku.

Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin.
Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta
pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen
kypärtöyhdön.

Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli
matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä
vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina
korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.

Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat
ääriviivansa.

Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.

Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.

Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata
halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin
hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin
pelottavilta.

Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.

Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa
olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa
kamppaelussa?

Taaskin uhkasi yö.

Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei
nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille,
lapsellisille edustajille.

Johanneksen silmät painuivat umpeen.

Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.

Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi,
joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät
pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä,
joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.

Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman
ja Kartagon kohtalosta.

Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni
tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.

Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa
kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan
kaikkialta.

Ei tehnyt mieli asua siinä.

Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia
sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian
kalseilta ja kunnianarvoisilta.

Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.

Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi
noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla
maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja
tunteitaan.

Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.

Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan
aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa
odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat
talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä!

Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään
tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta.

Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut
kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi
alppien ainainen läsnä-olo.

Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut.

Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho
vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä
jääkirkko vilahtanut.

Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa
myllertäneet.

Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti.

Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään.

Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä
ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja
minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet?

Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin
takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa.

Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes
pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa.

Hän oli onnellinen.

Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä
enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan
elämännautinnon lähde.

Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta
ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen.

Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan
takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja
uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata
luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja.

Ja kaikki huvitti häntä.

Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden
sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä
mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia.

Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä,
käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä
katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet.

Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon,
ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia
yllätyksiä.

Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus.

Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen
sitä etsivinään!

Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut
pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa.

Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt!

Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli
ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren
jälestä!

Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea
ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala
ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja
jakamaton.

Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä!

Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään
elämän ohjenuoraksi.

Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään
isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita
asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa,
harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten
kanssa ja matkustella.

Sanalla sanoen: keino laiskotella.

Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen
kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei
tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä
miehestä eikä toisen työllä elää.

Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä
periaatetta.

Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet
onnelliset.

Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä.

Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön
takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois
kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä
siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan
periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa.

Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva.

Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti
kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet,
velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä
varten.

Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin
kitaan!

Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta.

Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän
kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät
tarkoitusperät.

Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä,
oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta.
Miten oli siihen suhtauduttava?

Se oli vallittava!

Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi
pulpahtanut.

Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen,
ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja
ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi
olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta,
huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä.

Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä.

Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin
monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa.

Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi
ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti
hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa.

Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen.

Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet
oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä
yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen
ilmakehässä.

Sitten hän oli siitäkin vapautunut.

Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen.

Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota
hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta
saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen
rakastunut.

Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli.

Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä
paljon surua, tuskaa ja kärsimystä.

Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa
määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä
suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti.

Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen.

Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen
eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja
pelastusta.

Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua
hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä,
levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä
päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset
lemmenhetket tekivät mahdolliseksi.

Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa.

Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa.

Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen
antanut hänelle.

Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan
Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen
tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä
vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut.

Ainakin ulkonaisesti.

Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren
rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin
kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja
sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs
suhteensa Liisan kanssa.

Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen
kanssaan Italiaan.

Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän
avioliittonsa.

Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka
rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja
teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi.

Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja
se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan
aihe hänelle.

Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva
Rabbingiin.

Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin
ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja
kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia
käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä
lapsellisuutena.

Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan?

Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne
toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän
kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat
kärsimyksensä?

Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa
rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin
kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona
Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.

Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin
monia muitakin ihmisiä.

Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen
tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia
muita ihmisiä.

Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä.

Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä,
järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon
hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut.

Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan
sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan
vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen
olemuksensa syvyydestä.

Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli
vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa
purkautuminen ja toteuttaminen.

Sille oli kaikki uhrattava.

Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun
hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti
perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva
Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin
tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut.

Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa.

Nyt hän tiesi, mikä oli onni.

Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä
ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää,
hyödyllistä ja järjellistä.

Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis.

Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja
ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen.

Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia
nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää!

Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän
köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja
naurettaviksi.

Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä
elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut
siedettävissä.

Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen
hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut
ja painanut arpeutumaan.

Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni,
vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen
ja täydellinen.

Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli
suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen.

 

2.

Noita hän nyt mietti mielessään.

Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua
mitään odottamatonta?

Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut
aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen
hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään.

Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt.

Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän
tuskin muisti enää entistä itseään.

Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli
tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään!

Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut!

Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin
jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä
tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin
uutta ja ihmeellistä.

Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä.

Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin
oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille.

–Johannes!

–Niin, armaani?

Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen
hänelle.

Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen
kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan.
Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa
suhteen täysin turvalliset.

Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin.

Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja
ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan
vähääkään välittämättä.

Oliko tämäkään onni sitten?

Johannes _tahtoi_ vastata myöntävästi.

Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä
mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja
sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa
häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat
jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina.

Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla.

Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä
eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään.

He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan.

Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan
itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut.

Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen.

Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään
erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin
ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä.

Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä
Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli
niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten
halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut.

Hän _osasi_ siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä
intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina
vain tämän tuokion vivussa keikkua.

Tuo tieto teki hänet turvalliseksi.

–Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan.

–Niin, armaani?

–Missä me olemme?

–Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä.

Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes
nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut.

Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään:

–Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien
matkustajien on muutettava.

–Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan
Napoliin.

–Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava.

Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää.

Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja
mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan!

Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin.

Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat
työntyivät yht’aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää,
mihin heidän oikeastaan oli muutettava.

–Milanon vaunuun! vastattiin.

–Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme
Napoliin.

–Te saatte muuttaa Veronassa!

Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä.

Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan
nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa.

Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja
kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa.

Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan.
Mutta Johannes hermostui.

–Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään
polttelemaan.

Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi.

Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan
ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan
vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka
kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut.

–No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi!

–Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan.

–Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä.
Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen?

–Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme
toisiamme tavanneet.

Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin
vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä
täyteen tuppautunut.

–Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen
vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen.

Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä.

Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän
tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä
ankarimmankin arvostelun.

–Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila
samassa henkeyksessä.

Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi
kiintyä siihen.

–Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä?

–Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä?

Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula
kravatistaan ja näyttää se hänelle.

Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten
Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli
maksanut siitä.

–Kaksituhatta, vastasi Johannes.

–Frangia?

–Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja
vaimoltani.

Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle.

–Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan
anna meille lahjaksi sellaisia.

Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä.

Johannes huomautti niistä ja virkahti:

–No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja
moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa.

–Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään
erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen
myyrään kuin sinä…

–Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti.

Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat
hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti
jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen.

–Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla
ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies!

–Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri
ole.

–No, arvatenkin sentään satojatuhansia?

–Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen
eivätkä minun.

–Älä! Onko teillä sellainen sopimus?

Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen
järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta.

–On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi
asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan
toisistamme riippumattomia.

Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään
merkitystä.

–Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten?

–Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi.

–Sinä?

Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä
näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään.

–Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni.

–Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen
kasvoillaan. Lontoossa menimme.

–Mutta Suomessa se ei merkitse mitään?

–Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia.

Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi
ollut odottanut.

–Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan
parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten?

Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella
mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin
siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi
saada jonkun tilauksen?

Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin
lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi.

Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies!
Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta
tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa
varallisuuteen?

Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle
kannalle tuon seikan suhteen.

Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän
sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.

Ja vaihtaa puheen-ainetta.

–Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme
ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla?

–Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen
Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman
keskipisteessä.

–Et ole kotimaassa käynyt?

–En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä
tavallista pikemmin.

–Kuinka niin? Ei miellyttänyt?

–Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset
mätänevät paikalleen.

–Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä
Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin.

–Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten
sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se
olisi niin painostavaa.

–Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin.

–Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta
Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta.

–Mikä sitten?

–Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te
ette kestä sitä.

–Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö
itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana?

–Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä
minä olen maailmankansalainen.

–Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti.

–Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten
kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo.

Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta
pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla
toimeen Englannissa.

Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin
mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta?

–Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään
Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota
aineellista kysymystä olisi.

–Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee.

–Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi
yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia.

–Vaikka sata!

–Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä?

Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan
luonnollinen.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle
mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan.

–Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan.

–Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit
jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota.

–Kyllä.

–Jotakin yhteiskunnallista?

–”Suomi tulevaisuuden valtiona.” Juuri niin. Se on käännetty nyt
monelle kielelle, myöskin englanninkielelle.

–Ja sinä ansaitset sillä jotakin?

–En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta
muutakin teosta sen jälkeen.

–Yhteiskunnallisia?

–Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään.
Minä kirjoitan suoraan englanniksi.

Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella.

–Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän
sitä tule kaikkea seuratuksi.

–Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä
kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi.

He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset
maailmat olivat heidän välillään.

–Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien
palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään.
Ja useimmin hyvää.

–Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät
ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika
hopealusikasta.

–Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on,
että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö.

–Älä helkkarissa! Sanotko niin?

Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne
sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan
olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä.

–Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei
meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa.

–Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa
suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia.

–Missä suhteissa tarkoitat?

–Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa
enemmistöstä riippuvaisia.

–Eivätköhän mahda olla muissakin maissa?

–Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään _sanoa_
jotakin, olla _joku_ vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta
kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla
yksimielisiä.

–Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen.

–Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason
aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken
yritteliäisyyden ja elämän-ilon.

–Siihenkin on Venäjä syypää.

–Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään.

–Mutta _onhan_ se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. _Olisihan_
meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta.

He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran.

Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä
hillitsemään.

–Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni
keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi
edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne
niskoille.

–Kuinka niin?

–Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää
siihenkin. Mutta minä en usko sitä!

–Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu.

–Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta.
Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja
elämän-ikävä.

–Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten
aina noista sielullisista asioista selviämme.

–Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he
hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä.

–Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee.

–Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua
ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä,
että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi.

–Sitä ei tule ikinä tapahtumaan.

He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi
vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan.

 

3.

–Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella,
välinpitämättömällä äänellä.

–Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät
siellä.

–Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen.

–Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä?

–Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon?

–Päinvastoin Roomaan.

–Roomaan? Siinä tapauksessa sinun täytyy muuttaa vaunua Veronassa.

–Minä tiedän. Ja sinä? Minne sinä matkustat?

–Roomaan. Me saamme siis matkaseuraa toisistamme.

Johanneksen olisi koko ajan tehnyt mieli kysyä jotakin Liisasta. Mutta
hän ei uskaltanut.

Mahtoikohan Liisa olla mukana? Kenties tässä aivan lähellä, jonkun
askeleen päässä, ohuen lasioven takana?

Mitä hänestä oli mahtanut tulla?

Kuinka he kaksi katsoisivat silmiin toisiaan? Kuinka puristaisivat
toisiaan kädestä ja tekisivät tavallisia, jokapäiväisiä kysymyksiä?

Hänen sydämensä oli oudosti sylkähtänyt, kun hän kuuli, että Muttila
oli asunut samaan aikaan kuin hekin Münchenissä.

Kenties oli Liisakin asunut siellä? Kulkenut samoja katuja, syönyt
samoissa ravintoloissa? Kenties istunut samoilla tuoleilla, katsellut
samoista ikkunoista, ihaillut samoja toreja tai ollut ikävystynyt
samoista näköaloista?

Kuinka kummallista!

Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen
kättään koskettaa?

Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen
kanssa.

Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut
rakkaampi hänelle niitä molempia.

Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään.

Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi
kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä
hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman
kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä,
mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää.

”Kuinka? Sinä elät vielä?” kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen
äänen kysyvän sisällään.

”Minä en tiedä”, tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten
tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. ”Minä en tiedä. Minusta oli vain
kuin olisi joku kutsunut minua elämään.”

”Minä se olin!” tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. ”Minä, minä,
etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja
rakastettu!”

”Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan,
niin kauan. En voi muistaa enää.”

”Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut
ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin
luokseni?”

”En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi
minua vaaditaan jälleen elämään?”

”Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole
koskaan ketään muuta naista rakastanut.”

”En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä
muista? Joku tappoi minut.”

”Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua
henkiin-virvoittelen!”

”En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen
kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.”

”Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä _tahdon_ niin. Meillä on vielä
paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.”

”Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä?
Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.”

”Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?”

”Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa.
Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.”

”Mutta _olethan_ sinä siinä! Näenhän minä sinut, _kuulenhan_ minä
puhuvan sinun! Olethan sinä Liisa.”

”Liisan haamu olen. Sitä Liisaa, jota sinä kerran rakastit ja joka myös
kerran rakasti sinua niin palavasti, ei ole enää. Hän meni pois samalla
kuin sinä hylkäsit minut.”

”Herra jumala! Olisinko minä sittenkin tappanut sinut?”

”En tiedä. Mutta jos tunnet sen, joka tappoi minut, kysy häneltä, mitä
pahaa minä olin tehnyt hänelle!”

”Et mitään, et mitään! Pelkkää hyvää, korkeata ja siunattua.”

”Miksi hän teki sen siis? Minä en olisi tahtonut kuolla vielä. Elämä
oli niin ihana, mutta niin lyhyt, niin lyhyt. Minun ainoa elämäni!”

”Liisa, Liisa! Älä puhu noin! Sinä et _saa_ puhua noin! Minä en kestä
kuulla sinua, Liisa! Etkö koskaan, etkö koskaan voi antaa anteeksi
minulle?”

”Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään. Hän teki, se toinen. Hän, jota
minä rakastin!”

”Liisa! Minä olin hullu, minä olin mielipuoli silloin. Minä en tiennyt,
mitä tein. Liisa! Pyydän polvillani, anna anteeksi minulle.”

”Sinä unohdat, että olen kuollut. Minä en voi antaa anteeksi enää
kenellekään.”

”Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!”

”Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä,
kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja
totella häntä.”

”Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka
paljon rakastan sinua.”

”Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka
paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.”

”Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet
toisemme?”

”Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot
minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?”

”Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa!
Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä
alhaalla on?”

”Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi
minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä
rakastamasta!?”

Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia.

Johannesta puistatti.

Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä
ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän.

Myöskin Muttila huomasi jotakin.

–Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin
kuoleman-kalpeaksi.

–Kuoleman?

Johannes tuijotti häneen kauhistuneena.

Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli
kuolleen kanssa?

Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa
kalman ja käärinliinojen hajua?

–Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman?

–Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain
semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut.

–Et pahempaa?

Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti
häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi
oikein levottomaksi hänen puolestaan.

–Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan
edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää.

Johannes istui koneellisesti.

Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi
Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan.

–Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja
matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää
sinulle.

–Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti.

–Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan.

Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt
pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta.

Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan.

Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa.

Liisa _hänen_ vaimonsa! Liisa tuossa seinän takana! Liisa kenties juuri
astumaisillaan esille ja tulemaisillaan häntä tervehtimään, kädessä
konjakkilasi!

Johannesta rupesi jälleen pyörryttämään.

Tietysti se oli Liisa. Eihän se voinut olla kukaan muu.

Tiesihän hän ja oli jo vuosikausia tiennyt, että Liisalla oli suhde
Muttilan kanssa. Mutta hän ei ollut tiennyt, että Liisa oli Muttilan
vaimo!

Eihän siinä itse asiassa mitään ihmeellistä ollut. Kuitenkin se
vaikutti häneen tällä hetkellä hyvin kummallisesti.

Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut
kokonaan hänelle kirjoittamasta.

Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin.
Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän,
määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa!

Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää.

Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään! Vieras mies hän oli. He
kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa.

Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa?

Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja
hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle.

Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes!

Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan,
siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä
tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti,
että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa
tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä.

Mitä vääryyttä? Miten loukannut?

Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle,
Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.

Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi
mennä naimisiin oudon miehen kanssa?

Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut
Liisalle avioliitostaan?

Mutta sehän oli toinen seikka!

Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta
ijäti rakastavansa.

Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta
petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin
hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain
seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan.

Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään.
Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään?

Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos
hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran,
pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan
asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka
perinyt.

Silloin olisi maailman loppu tullut!

Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati
sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai
kuolleista heräävältä.

Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta?

Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari
kädessään.

–Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa.
Saapas tästä, saapas-matti!

_Liisa!_ Se oli siis sittenkin hän.

Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella.

–Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin.

Sitten hän sen enempiin selityksiin antautumatta ojensi kätensä ja
hävisi vaunun-osastoonsa. Muttila katsoi hänen jälkeensä päätään
pudistaen.

Huonot hermot, ajatteli hän melkein ääneen, huonot hermot! Terveys
pilalla tykkänään. Eipä taida olla paljoa iloa tuollakaan pojalla
varallisuudestaan eikä Englannin alammaisuudesta.

Samalla ei hän voinut olla mielihyvällä omaa turpeata, tukevaa
ruumiinrakennustaan muistamatta. Rinta kuin ryövärillä, hermot kuin
laivatouvit.

Oli se sentään hyvä, että ihmisellä oli fysiikkaa.

Sillä fysiikka, se se oli kaikki kaikessa. Mutta fysiikkaa oli myöskin
hoidettava ja hoidettava kunnollisesti. Täytyi syödä paljon ja nukkua
paljon eikä liiaksi rasittaa itseään, ei työllä eikä edes rakkaudella.

Toistaiseksi ei hänellä kuitenkaan vielä hätää ollut. Oli vain ruvennut
viime aikoina tuntumaan umpisuolen paikoilla niinkuin pientä pakotusta.

Sitä täytyi pitää silmällä. Semmoisesta oli terve mies ennenkin
keikahtanut ketarat taivasta kohden.

Näissä luvallisissa mietteissä kääntyi Muttilakin hitaasti omaan
vaunun-osastoonsa.

 

4.

Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen
rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan.

Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja
tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille
täysin vastakkaiset.

Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa
yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet.

Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista
tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää
hakemallakaan.

Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia,
kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa
järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa
isännöimään!

Silloin ei muuta kuin ”rechts!”, ”links!”, ”um die Ecke!” Kuin
sotakomennon mukaan.

Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut.

Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään
Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva
Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään,
hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista
yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa.

Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa.

Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo,
joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon,
kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä!

Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti
tutunomainen jälleentapaaminen!

Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että
hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta.

Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä
maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys.

Hän tapasi junankuljettajan.

–Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti.

–Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen.

–Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä
mihinkään.

–Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi
mitään.

Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi
siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän.

–Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän
ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi.

Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa
välissä.

–Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän
täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja
estää uusia sinne tulemasta.

–Se on helposti tehty.

Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi
Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä,
heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja
suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille.

–Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat!

Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty.

Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara
puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä.

Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä
vaunusta.

Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee
junankuljettaja läähättäen.

–Ei, se ei käy sittenkään, hän ilmoittaa raivostuneena Johannekselle.
Tämän vaunun täytyy Milanoon.

–Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana.

–Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu.
Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata.

–Tyhjän vaunun?

–Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan.

Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja
rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta
junaan.

Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään.
Vaara oli toistaiseksi vältetty siis!

Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu
mahdollisesti toisi tullessaan.

Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton
oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista
vai vihasiko hän niin sanomattomasti?

Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä
häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti
minuun.

Näin oli yö kulunut.

Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja
kysyi, mitä Johannes mietiskeli.

Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky.

–Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut
hyvin?

Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli
yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman
päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli
viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt.

Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota
lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin.

Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä
naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista
kestetyistä elämänkohtaloista.

–Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun
pedon kanssa.

–Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden?

–Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja
kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis.

–Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan.

–Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui
marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä
seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun
tulosta.

–Kumpi voitti?

–En tiedä. Minä heräsin siihen.

–Tottahan minä toki linnun voitin!

–Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka,
joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella.

–Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi.

–Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit
yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas
kaksinkertaisella voimalla ylös.

–Ettet sinäkään tullut väliin!

–Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni!

Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään.

–Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta
voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä.

–En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni
parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä.

–Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis!

–Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan
suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella
tapahtua.

Rouva Rabbing nousi väristen.

–Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille?

–Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne
joitakin lämmitysvehkeitä.

He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa
alle.

Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin
jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta,
myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että
riennettiin kohti etelää.

–Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin
Roomassa viihtymään?

–En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan.

–Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin?

–Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä
liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa.

Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet
sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän
perästä eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon.

Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita
näkemään.

Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä
merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle,
jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet!

Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa
kiitävälle kotkaparille.

Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin.

Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa.
Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle.

Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis
tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin.

Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi.

Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin
hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta
rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen
ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli
kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron
keventämiseksi.

Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta.

 

5.

Rooma valloitti aluksi Johanneksen kokonaan.

Häneltä jäi hyvin vähän aikaa millekään tunnontuskille, mietiskelyille
ja hiuksenhienoille sielunerittelyille. Hän oli koko päivät liikkeessä.
Jokainen vanha kirkko ja palatsi, jokainen museo, jokainen taulu ja
kuvapatsas oli katsottava, tutkittava, tuomittava ja oman aikakautensa
puitteisiin asetettava.

Rouva Rabbing seurasi uskollisesti mukana. Hänestäkin oli tämä
puolitieteellinen, puolitaiteellinen innostuksen puuska kovin hauskaa,
sillä niin paljon kuin hänkin oli maailmaa matkustellut, ei hänkään
ollut koskaan viitsinyt ottaa perusteellisesti selkoa mistään, saati
sitten niin vanhoista asioista kuin tässä oli kysymys.

Hänen sivistyksensä oli muodollinen ja pintapuolinen, kuten yleensä
nykyaikaisen europalaisen ylimysnaisen. Johanneksen vuoksi hän
kuitenkin oli viime vuosina koettanut tarmonsa takaa syventyä
erinäisten yhteiskunnallisten kirjailijain ja kansallistalouden
tutkijain ongelmiin.

Muuten hän lauleli, soitteli, lueskeli, jopa teki käsitöitäkin. Viime
talvena hän oli oppinut italiankielen, jota hän taisi melkein
täydellisesti. Hän olikin hyväksi avuksi Johannekselle, jonka
kielitaito tässä suhteessa oli jotakuinkin alkeellinen.

Muuten hän viihtyi hyvin yksin. Johannes ihmetteli sitä usein hänelle
itselleenkin, mutta rouva Rabbing vastasi vain hymyillen, että hänellä
ei ollut ikävä koskaan.

Hänellä oli aina niin paljon ajattelemista, sanoi hän.

Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä
pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa
maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista
vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi
ja tuumia kumpikin omia asioitaan.

Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei
enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa
junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena,
valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan
nykyistä rauhaansa ja onneansa.

Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää
Muttilaakaan.

Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta
suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla
Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen
tunnustaa.

Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin
historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja
yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva
tiedonhalu.

Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä
humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta.

Hän ei _tahtonut_ ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella
muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla
mielikuvilla ja ajatuksilla.

Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi
jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen
sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi!

Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle.

Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin
niin tutunomaisissa.

Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan
hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien
harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen.

Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista.
Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän
lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon
ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä.

Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan
tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut!

Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen
maan piiriä vallitsemaan.

Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä,
aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes
hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi,
kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää.

–Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen
leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen
tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle.

–Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut
siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi.

–Etkä ole mustasukkainen?

–Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi
mustasilmäisistä roomattarista!

Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin
eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla.

Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin
taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan
käynnillään Colonnan kokoelmissa.

Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet
vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa
pehmeillä patjoilla.

Mutta Rooma valvoi.

Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan.
Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina
kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste
ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä.

Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja
kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman
asukasten.

Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin,
itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta
talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista
tahi portinrauniosta.

Johannes ajatteli aikojaan.

Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän
oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet
täydellisesti valloittanut.

Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin
vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä
seuraava keskustelu:

”Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin
synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme
miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen
myrskyn maailmaan?”

”Teet liian monta kysymystä yht’aikaa.”

”Siispä koeta vastata niihin kuhunkin kerrallaan!”

”Oikein sanot, että olen outo matkamies. Sillä on oma itseni jälleen
outo minulle. Enkä tiedä, mistä tulen ja minne menen. Sillä niin kauan
kuin muistan ovat ajatukseni kiertäneet yksiä ympyröitä.”

”Siis on sinulla elämänsuru?”

”Lie yhtä suuri kuin on elämän-ilonikin. Mutta en nyt tällä kertaa sitä
mieti enkä ylimalkaan itseäni ollenkaan.”

”Mitä muuta olet keksinyt arvokasta ajateltavaa?”

”Tuumin tuota, kuka olet ja kenen kanssa keskustelen. Tahdon tulla
salaisuutesi tuntemaan.”

”Tahdot siis päästä pois itsestäsi?”

”Juuri niin. Mutta mistä arvasit sen?”

”Ja tehdä sen minun avullani?”

”Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta
minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!”

”Miltä? Keneltä?”

”Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.”

Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin
sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella.

”Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun
tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin
kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään,
eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.”

”En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen
maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla
luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!”

”_Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät_, sanoi jo hän, joka oli
viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä
kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?”

”Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan
Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on
pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko
vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko
tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?”

”Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan
asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun
kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta
en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys
heikompi kuin päivänpaiste.”

”On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En
ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin
pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen
tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin
vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.”

”Ah! Siispä kuulut sinä _Valkean miehen_ rotuun, jonka rohkeus on yhtä
kuulu kuin hänen julmuutensa.”

”_Homo sapiens_ on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta:
_tehkää maa itsellenne alammaiseksi_!”

Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.

Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä
kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä
kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi
kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista
sortajaansa lakki kourassa puhuttelee:

”Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen
taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle
leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä
pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman
suuren sukukuntasi alkujuurta.”

”Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?”

”Sanoit itse, että olet outo itsellesi.”

”Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni
tuntemaan.”

”Ei voi sitä kukaan kuolevainen.”

Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet
tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle,
ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin,
johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli
olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa.

Esimerkiksi näin:

”Tahdotko minuun lähemmin tutustua? Olen Rooma ennen etruskeja. Taikka
minuun? Tulen Palatinumilta, haastan haudoista, joiden kummuilla jo
Romuluksen aikuinen paimen-yhteiskunta voi kesä-iltoina muistella
tarujen takaisia esivanhempiaan?”

Ja näin:

”Et suinkaan heistä välittäne, vaan minusta. Voin kertoa sinulle Rooman
kuningastarut, kuinka Capitolium rakennettiin ja Juppiterin ensimmäinen
temppeli perustettiin. Taikka minusta? Tiedän miten tasavalta alkoi,
mistä ensimmäiset konsulit puhuivat ja mistä portista oli voitollisten
legionain tapa marssia Rooman muurien sisälle.”

Ja näin:

”Nuo kaikki ovat lastentaruja minun rinnallani. Tahtonet tuntea Rooman
kaikessa kunniassaan, maiden ja kansojen valtiaana, Hannibalin
voittajana, Jugurthan kukistajana? Ihailetko kansalaiskuntoa,
tasavaltalaisia hyveitä, ankaroita ja yksinkertaisia tapoja? Sanalla
sanoen, koko tuota vanhan kansan rautatammista polvea, joka jo epäili
Hellaan veltostuneen hengen tulevan heidän lastensa ja lastenlastensa
turmioksi?”

Myöskin näin saattoivat ne sanoa:

”Juuri turmeltuminen onkin mieltäkiinnittävin aika kunkin kansan
elämässä. Terveet eivät tarvitse parannusta, vaan sairaat, ja
kansanhengen täytyy jo potea paljon, ennen kuin se ryhtyy voitelemaan
haavojaan tieteen ja taiteen suloisella, pettävällä palsamilla.
Tahtonet tutustua Rooman keisariaikaan, sen sivistykseen, sen
huvituksiin, sen määrättömään loistoon ja rajattomaan nautinnonhimoon?
Niistä kaikista voin _minä_ antaa tarkimmat tiedot sinulle.”

Kuuntelija piteli jo korviaan. Mutta nyt vasta ne alkoivat esitellä
itseään joukottain ja tukuttain:

”Kansainvaellusten Rooma olen. Tahdotko tietää, mikä oli muotoni
silloin, kun Alarikin ja Geiserikin laumat hautasivat alleen vanhan
maailman sivistysmuistot?”

”Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle
apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja
jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.”

”Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot
kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat
auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.”

”Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja
Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat
ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?”

”Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat
seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja
arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois
kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille.
Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat
kokonaan sinun käytettävissäsi.”

Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta.

Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa
seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas
Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka
soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki:

”Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään
kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen
minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen
ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on
_vapaus_ ja sillä hyvä!”

Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin:

”Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet
tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät
Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.”

Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden
mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin
taivaan vaskiset vallanpitäjät.

Päivän ystävälliset säteet niiden rinteillä lupautuivat heti mielellään
näitä langattomia sähkösanomia kiidättämään.

”Rooman olemus on ympyrä”, sanoivat ne. ”Se sulkee sisäänsä
iankaikkisuuden. Rooman olemus on ikuinen rauha ja sopusointu keskellä
ajan pieniä pirskehiä. Rooman olemus on ikuinen onni särjetyille
sydämille, mutta kalvava tuska ja kaihomieli niille, jotka vielä
halajavat hetken suruja, hetken iloja ja taisteloita.”

Johannes tunsi piston sydämessään. Tuo viimeinen tuntui miltei kuin
häntä varten tarkoitetulta.

Sillä koko ajan hänen siinä päivänpaisteisella kivipenkillä istuessaan
oli Liisan kuva, kaikista äänistä ja kangastuksista huolimatta, jälleen
liidellyt hänen sielunsilmiensä edessä.

 

6.

Varoittanut oli rouva Rabbing Johannesta mustasilmäisistä
roomattarista. Kuitenkin sattui hänen tielleen sellainenkin, joka
varmaan joidenkuiden toisten olosuhteiden ja mielentilojen vallitessa
olisi voinut käydä hänen kohtalolleen hyvinkin määrääväksi.

Se oli eräs orpo tyttö samasta pensionaatista Corson varrella, jossa he
itsekin asuivat ja johon he olivat jo parin päivän jälkeen
loistohotellistaan muuttaneet.

Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela
nimeltään.

Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan
maanjäristyksessä. Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä
jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin
armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia
niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia.

Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko
taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla
hartioillaan.

Carmela oli kiltti tyttö, ahkera ja iloinen, lauleli aamusta iltaan ja
oli kaikkien suosikki, sekä vieraiden että isäntäväen. Myöskin rouva
Rabbing oli ensi hetkestä saakka ruvennut hänestä paljon pitämään.

Tyttö puolestaan aivan jumaloitsi häntä.

Hän tahtoi mielellään oppia ranskaa ja englantia, joista hänellä voisi
olla paljon hyötyä vastaisuudessa ja joita hän jo nyt olisi tarvinnut
jokapäiväisessä toimessaan. Johannes ja rouva Rabbing suostuivatkin
hänelle näissä kielissä tunteja antamaan, kumpi kulloinkin jouti
paremmin.

Rouva Rabbing opetti hänelle myöskin suomalaisia kansanlauluja,
joiden yksinkertaiset sanat hän oppi helposti ulkoa ja joilla hän
ilahutti pensionaatin kansainvälistä yleisöä heidän yhteisissä
salonki-illoissaan.

Niiden kautta myöskin Johannes tuli tuttavallisemmalle jalalle hänen
kanssaan.

Se tapahtui itse joulu-aaton iltana, jota italialaisetkin olivat tällä
kertaa pohjoismaisten vieraittensa kunniaksi yhtyneet viettämään. Olipa
hankittu pöydälle pieni joulupuukin ja se pohjoismaiseen tapaan
koristettu.

Johannes ei oikeastaan pitänyt tästä hommasta ollenkaan. Mieluimmin hän
olisi jättänyt kokonaan viettämättä tämän niinkuin niin monet muutkin
joulut, sillä ne olivat yleensä omiaan hänessä pelkkiä surumielisiä
ajatuksia ja mielialoja herättämään. Mutta kun ystävällinen isäntäväki
kerran niin tahtoi, ei hänkään voinut olla raakalainen ja loukata heitä
poissa pysymällä.

Hänen täytyi olla mukana. Pitää seuraa ja hymyillä, vaikka hänen
hermonsa olivat kireällä kuin viulunkielet ja hän huomasi synnynnäisen
melankoliansa nousevan joka hetki yhä tummempana sydämen pohjasuosta.

Äkkiä hiljenivät kaikki. Carmela lauloi.

Hän oli suorittanut jo ”Tuoll’ on mun kultani” ja ”Ainoa olen talon
tyttö”, jotka kuuluivat hänen vakinaiseen ohjelmistoonsa. Kumpaakin oli
palkittu kättentaputuksilla ja jälkimmäinen vaadittu toistettavaksi.

Johannes oli kuunnellut tuskin ollenkaan.

Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat
hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu
koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes
koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon
hienolle matolle putoamasta.

Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa ”Aamulla varhain”. Se oli uutuus,
jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut.

Johannes nousi kalpeana.

Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan
mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin
heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa
tapahtunut.

”Aamulla varhain kun aurinko nousi.”

Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain
eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko
esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut.

”Silloin ma unestani heräsin.”

Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä,
jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia,
hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa
osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa
rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään.

”Sydämeni oli niin surusta raskas.”

Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo
maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä,
tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista
kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on
vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti
kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen.

”Miksis kultani hylkäsit mun?”

Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään
enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva
Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa.

Carmela sai kiinni hänet käytävässä.

Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut
mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli
tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla
kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen
paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta.

Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa
tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva,
epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet
tuolle vieraalle miehelle antamaan.

Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti
häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut
kultavirta.

Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua?
Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken
tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja
onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle?

Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran
olisi mahdollisuus syntyä uudestaan!

Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä?
Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin!

Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että _jos_ tämä oli
oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana
silmänräpäystäkään.

Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan?

Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä.
Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää
aistikiihotusta.

Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus
vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka
hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä.

Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen
suhteen ikäänkuin rokotetuksi.

Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo
saanut kylläkseen.

Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli
sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut
suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan
ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta.

Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia!
Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä
ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka
sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan?

Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta!

Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri,
että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan.
Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa
itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että
tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo.

Jos hän olisi ollut entinen Johannes, olisi hänen kohtalonsa ollut
ratkaistu. Hänen järkensä olisi rimpuillut jonkun verran vastaan, hänen
tahtonsa taistellut niin paljon, että kunnia olisi ollut pelastettu.
Sitten olisi kaikki käynyt kuin tanssi!

Intohimo olisi voittanut hänet.

Nykyinen Johannes osasi pitää paremmin puoliaan. Hän ei taipunut tämän
uuden mahdollisuuden edessä, mutta ei myöskään sitä koettanut
väkivallalla luotaan karkoittaa. Hän herkutteli sillä ja sai monta
ilmaista mielihyvän tunnetta siitä, mutta ei tahtonut uhrata mitään, ei
kerrassa mitään niiden ansaitsemiseksi.

Nähtävästi alan minä jo tulla jonkun verran kevytmieliseksi, ajatteli
hän joskus. Mutta niinhän tulevat kaikki ihmiset ijän mukana eivätkä
minunkaan puoli viidettäkymmentä ikävuottani ole menneet ohitse jälkiä
jättämättä.

Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota
toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien
aivojensa komeroista.

Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: ”Miksi
kultani hylkäsit mun?” Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla
vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua. Kentiespä hänen
onnistuisi juuri sen avulla vielä tuhota ja hävittää tuo toinenkin,
kuten sammutetaan uhkaava metsänpalo tahallisesti rakennetulla
vastavalkealla?

Jos niin kävisi, silloinhan hänellä olisi syytä kiittää ja siunata
tuota hurmaavaa luonnonlasta, joka laulullaan oli herättänyt ilmoille
hänen mielensä mustimman, sairaimman melankolian, vain sen omalla
aistillisella suloudellaan karkoittaakseen ja surmatakseen.

Silloin olisi Johanneksella syytä olla todellinen isä hänelle.

 

7.

Eräitä päiviä joulun jälkeen oli Johanneksella vakava keskustelu
vaimonsa kanssa.

He olivat katsomassa ”Pyhää Bambinoa” Ara Coelin kirkossa
Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren
puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin.

Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti
nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja
rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun
esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui
tilaisuus täydelliseksi komediaksi.

Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli
vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan.

Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle
etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta
pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet
täällä jo hyvin tottua siihen.

Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet
roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi.

Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä
tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä
Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m.
asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä
aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki
tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään.

Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa:

–Pyhä bambino!

Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen
vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä
oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy.

Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha,
ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar.

Ääni kirkas kuin hopeakello. Liikkeet, ilmeet, eleet valmiin
primadonnan.

Hän ei ujostele ollenkaan. On aivan kuin hän olisi jo täysin
itsetietoinen taiteilijatar, joka tuntee todellakin yleisölle
esiintyvänsä ja tahtoo saavuttaa tarpeellisen menestyksen.

Kuinka hän deklamoi!

Kuinka hänen silmänsä säteilevät! Kuinka hän välistä lankeaa
polvilleen, nousee jälleen ylös, kohottaa käsivartensa, ristii kätensä,
vie ne taas sydämelleen, aina kasvavassa runollisessa haltioitumisessa
ja kauneushurmiossa!

Kirkon ja kristillisen uskontunnustuksen kanssa hänellä näyttää olevan
tällä hetkellä verrattain vähän tekemistä.

Kauneuden uskontoa hän kuuluttaa. Pyhän taiteen papitar hän on, kansan
edessä, jolle kauneus on tullut luonnoksi jälleen ja jolla todellakin
on suuren taiteen perintämuistot veressään.

–_Pyhä lapsi!_ myöntää myöskin Johannes liikutettuna.

–Se on hän itse, maailman valkeus, kuiskaa rouva Rabbing kyynelsilmin.
Kuinka kuolleelta, kuinka kammottavalta tuo jalokivistä kankea
pikkupakana hänen rinnallaan vaikuttaakin!

Hän viittasi kuva-Kristusta.

Johannes myönsi hänen jälleen olevan oikeassa, mutta ei voinut olla
samalla tekemättä pientä epähurskasta pilaa Kristuksen sukupuolesta.
Kristus oli mies ja tämä tyttö oli nainen. Jo yksistään siitä syystä
oli kaikki vertailu mahdoton heidän välillään.

–Minä puolestani, virkahti rouva Rabbing suutaan lystikkäästi
mutristaen, voin hyvin kuvitella sukupuoletontakin Kristusta.

Näin haastellen he astuivat ulos. Koska oli kaunis ilma ja aurinkokin
jälleen tuntui paistavan lämpimästi, he päättivät tehdä yhteisen
ajeluretken Via Appialle.

Siellä he eivät olleet vielä ennen olleet. Mutta Johannes oli jo
kuitenkin ehtinyt niin pitkälle muinaishistoriallisissa opinnoissaan,
että hän kykeni selittelemään matkan merkillisyyksiä.

–Tämä on klassillisen Velabrum-laakson pohjaa, hän sanoi, saman, joka
Tarquiniusten aikaisella suurella lokaviemärillä kuivattiin. Tuolla on
vielä muuan jykevä-kivinen holvi jälellä siitä. Neljä metriä
läpimitaten!

Tämä taas, sanoi hän sitten, on yhtä vanhan Circus Maximuksen areenaa.
Kuten näet, ei siitä ole jälellä enää muuta kuin paikka, sekin
pahanhajuisen kaasutehtaan ja kurjan vihannestorin turmelema. Kuitenkin
on siihen sen parhaina aikoina mahtunut satoja tuhansia katsojia.
Marmori ja pronssi on välkkynyt siinä, riemun ja tuskan huudot ilmoja
kaiuttaneet. Siten katoo maailman kunnia!

Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus
Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes
palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin
kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa
säilyttänyt.

–Maailma, _mundus_, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin
Palatinumin keskipiste. Palatinum oli Rooman, Rooma valtakunnan keskus,
ja valtakunta, _Imperium Romanum_ itse, koko tunnetun maanpiirin
samalla kehä ja keskikohta. Ilmankos _Urbs_, kaupunki, ja _Orbs_,
maanpiiri, merkitsivätkin muinaisille roomalaisille jotenkin samaa!

Siksi olivat useimmat roomalaiset keisarit kuvatut patsaissaan käsi
koholla ja silmä suunnattuna etäisiin äärettömyyksiin. Ja siksi saattoi
myöskin keisari Septimus Severus majesteetillisellä ylpeydellä sanoa
itsestään: ”Maanpiiri ei voinut minua pidättää.”

Ylpeä oli ollut keisari Septimus Severus. Ja olihan hänellä myös ollut
syytä siihen.

Afrikalainen hän oli ollut synnyltään, sotainen kunto oli hänet
keisariksi kohottanut. Legioniinsa hän oli luottanut, kaikki muu oli
ollut hänelle samantekevää. Veltostunutta Roomaa hän oli halveksinut
niinkuin Ilmestyskirjan porttoa, istuvaa seitsemällä kukkulallaan.

Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut
ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut
pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja
joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä
asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija.

Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan!

Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän
ilmi-elävää ihantelua.

Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian
varjoa sydämeensä hiipimästä. ”Olen ollut kaikki”, oli hän sanonut,
”eikä kaikki ole mitään”.

Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa.

Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via
Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen,
kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa
silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa.

Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen
mielestään?

Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla
itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: ”_Laboremus_,
tehkäämme työtä?”

Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä
puhuessaan.

Rouva Rabbing kuunteli uneksien.

–Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän
virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja
syvemmin elämää?

–Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan.
Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut,
sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä.

–Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva
Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta
tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En
voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään.

–Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes.

–Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing
vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian
helppo saalis sinulle.

He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä
bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden
suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka
toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva.

–Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes.
Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en
uskalla lausua mitään arveluja.

–Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi.

–En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti.
Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että
kärsisin niin vähän kuin mahdollista.

Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle.

–Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että
se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla?
Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme.

–Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes
miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin!

–Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing
hiljaisesti.

–Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei
kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini,
joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa
enää.

He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi
yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa.

 

8.

Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri.

He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen
rakentamat.

Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään.

Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden
sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä
lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta
kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot
taitehikkaita maalauksia.

Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset
päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta,
älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita,
sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää
nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän.

Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia
asioitaan.

Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä:

–Johannes, kärsitkö minun kanssani?

Johannes hämmästyi.

–Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen,
jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen
sinulle ikuisesti kiitollinen.

–Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties
sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi?

–Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi
pälkähtääkin?

Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen
ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin
pelottavalla vakavuudella.

–En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin.

–Tänne Roomaan tultuamme?

–Ehkä enin täällä Roomassa. Suo anteeksi, eihän se mitään pahaa ole.
Mutta mielestäni sinä olet ollut niin surullinen ja synkkämielinen
täällä.

–Mitä syytä minulla olisi olla synkkämielinen?

–En tiedä. Mutta minä olen ollut näkevinäni, että sinä kärsit. Enkö
minä voisi millään sitä lievittää?

Rouva Rabbing sanoi sen niin kauniisti, että Johannes tunsi kostuvan
silmäteränsä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Hänestä oli jälleen
niin uutta ja outoa, että he kaksi puhuivat näin intiimeistä asioista.

–Onko se tuo nainen? kysyi rouva Rabbing hiljaa.

Johannes ei voinut kestää hänen katsettaan.

–On, ähkäsi hän raskaasti, kääntäen samalla kasvonsa pois. Et tiedä
ehkä, että hän on täällä Roomassa. Vanhat muistot vaivaavat minua.

–Minä tiedän, kuiskasi rouva Rabbing. Minä olen tiennyt sen koko ajan.

–Kuinka? Sinä näit junassa heidät?

–Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut
heitä.

–Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni?

–Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut
rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää.
Mutta se ei ole auttanut sinua.

–On!

–Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä
itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani.

–Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta.

–Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos
ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa
tapauksissa mielestäni on puhuttava.

Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei
kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka
viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä.

Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin.

Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan
silmiin häntä ja kysyi:

–Rakastatko minua vielä?

Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä.

–Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan
sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni.

–_Sinä_ tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti.

–En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos
rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi.

Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon
sanomista?

Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan
tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista
yksinäisyyttä.

Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille.

–Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut
liian paljon yksin nuorena ollessani.

–Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing
järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy
ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni.

–Siis yksinäisyys on _sinulle_ välttämätön eikä minulle, korosti
Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme
myöskin lähtöaika mielessämme.

Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes
yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing,
puolestaan _luuli_ ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille
molemmille.

–Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten.
Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin
alottanut.

Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä.

–Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän.

Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen
niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa
elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä
täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis
vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen.

–Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun
laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan?

–Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva
Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina
luonteiltamme.

–Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes
miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen
paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan
niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä.

Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa.
Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään.

Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen.

–Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän
lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin
silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni.

Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää
kyyneleitään.

–Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti.

–Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin
arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit.

Johannes rypisti kulmiaan.

–Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. _Niin_ minä
ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi
minun tyttäreni.

Seurasi hetken äänettömyys.

Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan
joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen
riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan,
jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen.

Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista
kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen
paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen
huomautukseen.

Kumpikin ajatteli omia asioitaan. Vihdoin virkahti Johannes:

–Mutta päätimmehän, että puhuisimme aluksi yksinomaan sinusta. Mihin
tahdoit siis tulla?

Rouva Rabbing selitti sen nyt suoraan ja kiertelemättä hänelle.

Hän tahtoi matkustaa pois joksikin ajaksi. Hänellä oli Caprilla eräs
englantilainen ystävätär, joka oli kutsunut häntä monta kertaa
luokseen. Hän voisi olla siellä kevääseen asti, sitten he voisivat
jälleen yhtyä vaihtamaan ja toisilleen tilittämään sielullisia
kokemuksiaan.

Se oli kaikki hänellä valmiiksi ajateltuna. Kaikki niin selvää,
kirkasta ja suoraviivaista, että Johannes miltei loukkautui.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihailematta vaimoaan, joka
hänelle tällä hetkellä esiintyi todellisen tasavaltalaisen Rooman
siveellisten, viisaiden ja voimakkaiden naisten vertaisena.

Tuollainen mahtoi Catojen, tuollainen Scipioiden äiti olla!

Mutta nyt oli hänen vuoronsa. Rouva Rabbing katsoi kysyvästi häneen.

–Ymmärrän, että teet tuon kaiken osaksi ja kenties suurimmaksi osaksi
minun vuokseni, alotti Johannes.

–Anteeksi, huomautti rouva Rabbing hymyillen. Nyt on kysymys sinusta
ja yksinomaan sinusta. Minä olen jo selittänyt asiani.

Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa
itse äsken vaatinut häneltä.

Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa
sielullista parastaan.

–Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat
joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin
yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa,
mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi,
ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta.

–Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee
voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa
tällä suunnitelmallani.

Johanneksen mielestä–hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin
jokaista sanaansa punniten–se saattoi sittenkin olla paras
mahdollinen.

Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten
helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien
kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen
täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta
keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä.

Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut
Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään,
oli se toinen asia.

Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän
ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään
kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri
mielikuvana.

–Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa.

–En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä
sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä
suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että
kysymyksessä on vain muistojen valta.

–Vain muistojen valta, toisti rouva Rabbing joka sanaa korostaen.

–Niin, jatkoi Johannes, ollenkaan muuttamatta äänilajiaan. Tarkoitan:
todellisuus voi tehdä tyhjäksi sen. Mutta kuten sanottu, en minä voi
vielä sanoa mitään. En ennen kuin olen tavannut hänet.

Tietysti he sattuisivat jossakin yhteen, selitti hän. Mutta ei sekään
ollut varmaa. Olivathan he samoin olleet kuukauden Münchenissäkin
toisiaan tapaamatta.

Aluksi oli Johannes kauhistunut tuota mahdollisuutta. Nyt hän ei
aikonut panna tikkua ristiin sen estämiseksi eikä toteuttamiseksi.

Sattuma sai ratkaista siinä.

–Minä en rakasta tuota naista, sanoi hän sitten. Mutta kuten olet
huomannut ehkä, minulla on äärettömät omantunnon vaivat hänen
suhteensa. Tunnen siltä puolen olevani vieläkin varsin
haavoitettavissa.

Mutta _jos_ hän siis sattuisi tapaamaan tuon naisen, _jos_ siitä
seuraisi sielullisia taisteluja ja _jos_ ne pyrkisivät jollakin muotoa
myös hänen ulkonaista elämänkulkuaan määräämään, silloinhan oli joka
tapauksessa hyvä, että hän oli yksin ja ettei ainakaan kukaan toinen
kärsinyt hänen rinnallaan. Sillä päinvastainen tietopa olisi ollut
omiaan aivan tavattomasti hänen sisäistä kärsimystään enentämään.

–Kaikki, päätti Johannes puheensa, puhuu siis sinun ehdotuksesi
puolesta. Minä suostun.

He löivät hyvinä tovereina kättä toisilleen.

–Kuinka kiitollinen olen sinulle, virkahti rouva Rabbing, että olet
puhunut noin! Myöskin minä koetin olla äsken niin totuudenmukainen kuin
mahdollista.

–Uskon sen, vastasi Johannes lämpimästi. Sillä miksi me
valehtelisimme?

He eivät kumpikaan voineet keksiä mitään järjellistä syytä siihen.

He kääntyivät Via Appialle, joka pian suorana, mahtavana viivana aukeni
heidän edessään. Ja he tunsivat vaunujen vieriessä sen tasaisia,
jättiläismäisiä kivilaattoja myöten olevansa jo paljon arvokkaampia
tähän ikivoimaiseen, yli-inhimilliseen ympäristöön kuin äsken Septimus
Severuksen palatsin ohi ajaessaan.

 

9.

Rouva Rabbing matkusti seuraavana aamuna. Johannes sai nyt tositeossa
itselleen osoittaa, tokko hänessä vielä oli miestä yksin olemaan.

Se kävi, se kävi hyvin ensi alussa. Rooman mystiikka, Rooman
salaperäinen ympyräviiva auttoi häntä. Hän syöksyi yhä syvemmälle
vuosituhansien hämärään. Jokainen kivi Forumilla ja Palatinumilla alkoi
nyt olla kallis hänelle. Chetto, juutalaisten kaupungin-osa viehätti
erikoisesti häntä, samoin Tiberin saari Fabriciuksen vanhan,
kunnianarvoisan sillan päässä.

Mutta samalla häneltä ei jäänyt huomaamattomaksi vaara, mikä piili
tässä eläytymisessä niin harmajaan entisyyteen.

Nykyisyys, nykyisyyden ihmiset, heidän asiansa, rientonsa ja
pyrkimyksensä alkoivat kadottaa hänelle yhä enemmän merkitystään.
Samoin rupesi hänen oman itsensä ja oman elämänsä tärkeys häneltä
haihtumaan. Olihan yksilö kuin pisara meressä tässä kymmenien ja
jälleen kymmenien vuosisatojen iankaikkisuudessa.

Miksi rehkiä, miksi raataa? Olihan kaikki turhuus. Miksi pyrkiä
johonkin, miksi yrittää mitään? Kaikki oli tomu ja tuhka Herran edessä.

Ja etenkin: miksi vaivata, miksi kiusata itseään, miksi koettaakaan
niin turhantarkasti seurata oman persoonallisuutensa ääntä ja aina
jyrkimmän oikeudentuntonsa mukaan menetellä?

Täytyihän tehdä kuitenkin niinkuin teki. Eihän voinutkaan menetellä
muuten kuin menetteli.

Ensi kerran elämässään alkoi Johannes uskoa, että hänkin vielä kerran
voisi kuolla tyytyväisenä.

Hän oli aina ihmetellyt, kuinka ihmiset ylimalkaan voivat kuolla. Tältä
kannaltahan se oli luonnollisin asia maailmassa. Tältä kannaltahan se
ei ollut lainkaan niin kammottavaa.

Mutta voi myöskin elää tältä kannalta. Tältä kannalta saattoi tehdä
mitä tahansa.

Se oli voimakas kanta iankaikkisuuteen nähden. Mutta joku ajallinen
itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan
sokeasti heittäytymästä.

Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi,
pääsikö ylös enää?

Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan
se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi.

Eihän merkinnyt sellaisenaan mitään, ettei pääsisikään enää ylös, jos
kerran oli tahtonut mennä ja jäädä umpisukkulaan. Toista oli, jos
rupeisi äkkiä katumaan. Jos tahtoisi nousta eikä voisi. Jos äkkiä
huomaisikin erehtyneensä eikä enää millään voisi korvata sitä.

Tuolta kannalta oli itsemurhakin häntä aina kauhistuttanut.

Eihän ollut vielä mitään ottaa myrkkyä, painaa liipasinta, heittäytyä
koskeen tai kuudennen kerroksen ikkunasta kivikadulle. Mutta annas, jos
viime hetkessä, silloin kun se olisi liian myöhäistä, rupeisi
kaduttamaan!

Kuinka sen ajatuksen voisi kestää? Kuinka sietää sitä tuskaa edes
silmänräpäystäkään?

Johannes ei keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen.

Samansukuinen oli pohjimmaltaan se tunnepohja, joka teki Liisan muiston
hänelle niin kipeän tuskalliseksi. Tunnon vaivaksi hän oli sitä
itselleen ja rouva Rabbingille nimittänyt, tunnon vaivaksi siitä, että
hän muka oli tehnyt niin veristä vääryyttä Liisaa kohtaan hänestä
erotessaan.

Mutta oliko se sitä? Ja oliko se tunnon vaivaa ollenkaan?

Mitä syvemmin Johannes mietti, sitä suurempi syy hänellä oli epäillä
sitä.

Jos se oli tunnon vaivaa, oli se pikemmin tunnon vaivaa siitä, että hän
mahdollisesti oli tehnyt silloin niin veristä vääryyttä itseään
kohtaan. Painanut alas eräitä itseytensä oleellisia puolia ja
kohottanut pinnalle toisia vähemmän tärkeitä.

Mutta oliko hän varma siitäkään? Voisiko hän mennä valalle, että
todellakin oli niin tapahtunut?

Ei, hän ei ollut varma. Ja se, mitä hän tunnon vaivaksi nimitti, oli
yksinomaan hänen järkensä, tunteensa ja koko henkisen olemuksensa
ijäistä, kalvavaa kysymystä siitä, oliko hän ehkä Liisasta erotessaan
heittänyt pois jotakin tärkeää ja korvaamatonta.

Liisaa hän ei ollut tavannut vielä. Mutta hänen kuvansa pyöri
alituisesti hänen mielessään.

Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä
syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela.
Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen.

Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen
yksinäisyystaakasta.

Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen.
Myöskin herätti hänessä jonkun verran sääliä tuo lapsi, joka hänen
kauttaan tuli aivan hänelle muuten outoja elämänsuruja ja
elämänkysymyksiä aavistamaan. Kuitenkaan ei Johannes enää voinut eikä
tahtonut hänestä kokonaan vierautua.

Olihan tämä oikeastaan vasten välipuhetta, sillä se vähensi hänen
omissa silmissään jonkun verran sen voimanponnistuksen arvoa, jota
tarkoitti koko tämä yksinäisyyskoe.

Mutta minkä hän mahtoi sille! Täytyihän hänelläkin jotain seuraa olla.
Ja olihan myöskin hänen vaimollaan englantilainen ystävättärensä.

Täytyi vain estää tämän suhteen kehittymästä eroottiseksi. Sen piti
Johannes vieläkin velvollisuutenaan.

Ei niin, että Carmela sellaisenaan olisi mitenkään erikoisesti ollut
luotu toisen raskasta mielialaa keventämään. Hän päinvastoin oli hyvin
vakava tyttö, jonka tuo varhain sattunut ääretön onnettomuus oli tehnyt
vanhaksi, surumieliseksi ja miettiväiseksi. Mutta juuri sellaisena hän
sopi parhaiten Johanneksen seuraan.

Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä
täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut.

Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin
Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein,
sillä Carmelalla oli paljon työtä. Pensionaatin käytännölliset
taloushommat vaativat hänen ainaista huolenpitoaan, ’Corso’-päivinä hän
kuitenkin riistäytyi tunniksi pariksi irti. Sillä hänen suurin huvinsa,
kuten roomalaisten yleensä, oli ajeleminen.

Silloin heidän täytyi ’koko Rooman’ keralla päästä Pincion kukkulalle.

Päivä paistoi pilvettömän taivaan laelta. Palmut, piinjat ja sypressit
seisoivat tummassa vehreydessään. Pitkin vuorenrinnettä kellersivät
kultaiset oranjit ja tuossa alla levisi kaupunki sopusuhtaisena,
terassimaisena panoraamana, josta vain Pietarin kirkko, Pantheon ja
Hadrianuksen hautalinna muita korkeammalle kohosivat.

Vuoren kukkulalla soitteli sotilas-orkesteri. Ihmiset istuivat kahvilan
verannalla melkein kesäpuvuissaan, kuuntelivat soittoa ja nauttivat
lumoavasta näköalasta ja alituisesta ohivierivien vaunujen paljoudesta.

Kerran sai Johannes houkutelluksi hänet Ponte Milviolle saakka.

Se oli paikka noin puolentunnin matkan päässä Roomasta ja
historiallisesti merkillinen siksi, että siellä kerran Konstantinus
Suuri oli suorittanut ratkaisevan taistelun pakanuuden ja kristin-uskon
kohtalosta.

Johannes kulkenut historiallisen entisyyden ajatuksissa. Carmela
miettinyt vaieten omia asioitaan.

He olivat viivähtäneet hiukan liian kauan siellä. Hämärä, etelämaiden
lyhyt, nopsasiipinen hämärä yllätti heidät jo Mariuksen vuoren alla.

Painui päivä hehkuen vielä pari kiitävää tuokiota, ennen auttamatonta
mailleen-menoaan. Apenninien lumisilla korkeuksilla. Nousi kuu, Suuri,
komea, klassillinen kuu, valava hopeista valkeutta yli aution maiseman,
jota vain Pincion piinjat tuolla Tiberin toisellapuolen rajoittivat.

Ei mitään hajanaista, terävää, ylöspäin pyrkivää tai taivasta
väkivallalla tavoittelevaa, kuten pohjoismaisessa, kuten tyypillisesti
goottilaisessa maisemassa. Kaikki eheää, ijäistä ja täyteläistä.

Johannes uneksi.

Oli niin paljon valoa ilmassa kuin konsanaan Suomen talvi-yössä
maaliskuulla. Tuossa ihmeellisessä yössä, jossa tähdet tuikkivat
suurina ja pyhinä, hanget kautta silmänkantaman kimaltelevat ja
huurteiset koivun-oksat ojentuvat kohti jumalia kuin rukoukseen, kuin
kevään ensimmäiseen, aavistelevaan hartauteen.

Paljon valoa, paljon taivasta, paljon suurta, korkeaa ja salaperäistä.

Täällä oli kuitenkin tunnelma toinen. Ei ollut niin läheistä, niin
sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa.
Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia
jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta.

Carmela puhui. Tällainen ilta vei hänen ajatuksensa vielä kauemmas
etelään, Sisilian salaperäiseen saareen, Messinan salmen rannalle,
missä olivat olleet hänen lapsuutensa leikkitantereet, ja missä hän
kerran eräänä kauhun-yönä oli kaikkensa kadottanut.

Hän puhui siitä tyyneesti ja matalalla äänellä, ilman mitään
tunnepurkauksia, kuin jotakin ulkoaopittua läksyä tai uskonnollista
manausta, josta oli joka sana muistettava. Puhui, puhui, ja näytti
lopuksi kokonaan unohtavan ympäristönsä.

Siinä oli hänelle tapahtunut se suuri, se käsittämätön, joka oli
leikannut poikki hänen elämänsä, joka oli katkaissut kaikki sillat
entisyyden ja nykyisyyden väliltä ja pakottanut hänen tummat
silmäteränsä maailman järjettömään, tarkoituksettomaan menoon suurina
ja kummastelevina tuijottamaan. Ja siitä johtui, että Johannes tällä
hetkellä tunsi itsensä melkein nuoreksi ja rikkaaksi hänen rinnallaan.

Hän oli aluksi vain puolella korvalla kuunnellut. Mutta pian oli hän
kokonaan mukana, seuraten koneellisesti tuon matalan, yksitoikkoisen
äänen ilmiloihtimia kauhunkuvia, tai pikemmin, kuvaa maailman
hävityksestä.

–Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä
meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri
sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys,
jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia
tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en
voinut käsittää mitään.

Vaistomaisesti hän kuitenkin oli hypännyt vuoteensa laidalta ja
tuntenut työntyvänsä seinää vasten.

Uusia räjähdyksiä. Huumaavaa pauketta ja jyrinää.

Hän oli juossut heidän talonsa parvekkeelle. Ikkunat tulleet helisten
alas joka taholta. Hän pistänyt päänsä ulos ja nähnyt heidän talonsa
horjuvan sinne tänne, toisten ympärillä olevien sortuessa pauhinalla.

–Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli
painajainen.

Uusi järistys.

Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden
sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa
suunniltaan.

Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa
sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi
sysäys! Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän
huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut
liitoksistaan.

Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään.

–Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka
ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä
ja jano. Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä
joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske.
Luulin joutuneeni helvettiin.

Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan.

Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat
toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman
kuilun syvyydestä. Kaikki ikä-ero, kaikki sukupuoliero, kaikki eri
kehitys-asteiden, kansallisuuksien ja outojen olojen luomat raja-aidat
tuntuivat heidän väliltään rauenneen.

Tuska, elämäntuska, entisyyden ahdistus ja nykyisyyden käsittämättömyys
oli heidät hetkeksi yhdistänyt.

He lähestyivät jo kaupunkia. Kun paistoi pitkin tasaisia kattoja ja
heitti pitkiä, välkkyviä valojuovia kauniiden kaarisiltojensa alitse
tyynesti virtailevaan Tiberiin.

Eikä Johannes voinut poistaa mielestään ajatusta, kuinka voi elää, kun
on kaikki kadottanut, ja kuinka voi tulla toimeen maailmassa, kun on
yksin, ypö yksin keskellä yötä, ilman ainoaakaan rakastavaa sielua
lähellään.

Tuo tyttö oli häntä voimakkaampi.

 

10.

Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista,
jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen
minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa.

Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo
onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan
entistään onnettomammaksi.

Mikä jalo mies minä olen kuitenkin! olisi hän jo miltei ollut valmis
tuon tunteensa vallassa huudahtamaan.

Pian huomasi hän kuitenkin, että sekin oli itsepetosta. Itsensä
vuoksi hän oli sen tehnyt eikä suinkaan Carmelan. Hänen oma
itsesäilytys-viettinsä oli hänelle sanonut, että siltä taholta voi
vaara uhata hänen nykyistä onneaan.

Onneaan? Voiko hän sitä siksi sanoa?

Hän saattoi itsekin hymähtää tuolle ajatukselle.

Kaunista onnea todellakin! Yksin kylmässä, kolkossa, autiossa
huoneustossa, joka oli kamala kuin kellari ja tyhjä kuin maailman
avaruus.

Mutta olihan hänellä vapaus! Vapaus mihin?

Vapaus jälleen joka suuntaan, ylöspäin ja alaspäin, itään ja länteen,
nousta tai painua, samota tuulispäänä eteenpäin tai pysyä hiiren-hiljaa
paikallaan. Vapaus ääretön, mittaamaton, tehdä itsensä suhteen, mitä
tahtoi, ja oma elämänsä oman seikkailuhalunsa ja mielijohteittensa
mukaan suunnitella!

Vapaus sellainen, jota hänellä ei ollut sitten nuoruutensa tulvehtivien
päivien, jolloin se oli tuonut jokahetki sylin täydet uutta tuskaa ja
uutta iloa hänelle.

Olihan se onni. Olihan hänellä nyt kaikki syy pitää kiinni siitä ja
olla onnellinen.

Ainakin koetti Johannes rehellisesti noin itselleen uskottaa.

Olihan hän juuri tuota onneaan säilyttääkseen myös Carmelasta
etääntynyt. Hän oli peljännyt vapauttaan. Hän ei ollut uskaltanut panna
sitä alttiiksi enää, sillä hän oli tuntenut vaistomaisesti, että niiden
kahleiden rinnalla, joilla tuon hoikan, tumman, maurilaista
muistuttavan tytön rakkaus voisi sitoa hänet, olisivat lastenleikkiä
kaikki hänen ennen kantamansa naiskahleet.

Joka kerran oli noin nuorella ijällä noin voimakas kärsimisessä, kuinka
voimakas hän olisikaan ilossa, nautinnossa ja intohimossa?

Ei, eihän hänellä ollut varaa siihen. Olihan hän jo vanha mies. Ja
sehän olisi ollut kuin alottaa uudestaan elämänsä.

Ei, se ei käynyt päinsä enää! Ja mitä oli elämä, oikea elämisen
arvoinen elämä nimittäin, muuta kuin alituista vapautumista, alituista
nousua pienemmästä, ahtaammasta suurempaan ja avarampaan.

Nyt hänellä oli vapaus. Hänen oli se siis myöskin turvattava ja
säilytettävä.

Mutta tämähän on ukon, tämähän on ehdottoman vanhanpojan ajatustapaa!
pälkähti äkkiä itseivallinen pisto hänen aivoihinsa. Näin mahtavat
juuri tuumia nuo parantumattomat keski-ikäiset poikamiehet, silloin kun
kaikkivaltias Amor uhkaa ruusuköysin vangita heidät.

Olkoon vanhanpojan ajatustapaa! Se on kaikissa tapauksissa viisasta ja
järjellistä ja sen avulla voi suojata itsensä turhilta kärsimyksiltä.

Niin hän säilytti vapautensa.

Mutta hän ei tiennyt, mihin käyttää sitten vapauttaan. Kaikkeen siihen,
mihin hän sitä nyt yksin käytti, hän oli käyttänyt sitä ollen kaksinkin
rouva Rabbingin kanssa. Oli vain tyhjempää ja autiompaa kuin ennen.
Miksi tällaiseen itsensä tuomita vain turhan yksinäisyysteorian vuoksi,
kun hänellä oli kaksin ollut paljon hauskempaa, valoisampaa ja
keveämpää?

Vapauden vuoksi? Hiiteen koko vapaus, ellei sen avulla voinut ja
tahtonut tehdä tuhmuuksia!

Hänen teki jo mieli kirjoittaa vaimolleen, lyödä asia leikiksi, pyytää,
että tämä tulisi takaisin eikä enää hassuttelisi. Myöskin teki hänen
mielensä matkustaa Caprille ja ilmestyä onnettomana vaivaisena
syntisenä, mutta veitikan hymy suupielessä, vaimonsa eteen.

Mutta eihän hän voinut kumpaakaan. Eihän hän ollut vielä tavannut
Liisaa eikä myöskään saanut hänen kuvaansa mielestään haihtumaan. Asia
oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen
mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan.

Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse
sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan.

Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä
maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun
suorittaa.

Hänen täytyi tavata Liisa! Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta
missä ja milloin? Sattuma sai ratkaista? Olihan hän luvannut
vaimolleen, että hän ei siinä asiassa tikkua ristiin panisi.

Mutta juuri siksi oli tämä sielullisesti toimeton odotus kahta
hermostuttavampaa.

Johannes eli alituisessa jännityksessä. Saattoihan Liisa tulla vastaan
missä kadunkulmassa hyvänsä, istua missä trattoriassa tahansa, johon
hänkin pistäisi päänsä sisälle. Varsinkin nyt, kun hän söi kaikki
ateriansa ulkona, oli tuon kohtauksen, tuon mielenliikutuksen
mahdollisuus aina vaaniva, aina uhkaava ja läsnä-oleva.

Välistä pelkäsi, välistä toivoi hän kiihkeästi sitä. Mutta se oli
muuttumassa jo hänen päähänpistokseen, jonka ympärille kaikki kiertyi
ja joka imi elämänmehun ympäriltään kaikilta muilta ajatuksilta.

Johannes tiesi vanhasta kokemuksestaan, että sattuma oli sangen viisas
jumalatar, mutta vielä viisaampi, jos sitä hellävaroen ohjattiin.

Hän rupesi siksi myöskin hiukan ja aivan huomaamatta ohjailemaan
sattumaa, etsimään paikkoja, missä hän tiesi matkailijain ja etenkin
suomalaisten käyvän sekä heidän kauttaan ikäänkuin pyydystettävän
otuksen jälkiä tiedustelemaan. Hän sai varmuuden, että Muttila ja Liisa
edelleenkin oleskelivat kaupungissa. Mutta hän kuuli, ettei heitä
näkynyt juuri missään, ei skandinavilaisten tavallisissa viinituvissa
eikä yhteisillä huviretkilläkään.

He näkyivät viihtyvän parhaiten kahden kesken.

Tuo olisi Johanneksen pitänyt arvatakin. Ketä Liisa rakasti kerran, sen
hän eristi muusta maailmasta. Niinhän oli kerran käynyt Johanneksen,
samoin oli nähtävästi nyt Muttilankin laita.

Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista!
Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään
käsittämätöntä.

Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta
povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan
Muttilaa.

Niin tapasi hän vihdoin Liisan.

Hän oli kerran eräänä aamupäivänä pistäytynyt Borghesen palatsin
kokoelmilla sieluaan virkistämään. Kuinka monetta kertaa, sitä hän ei
muistanut enää. Hän kävi usein täällä, tänne oli niin vaivaton tulla,
kävellä kauniissa puistossa ja saada joku kaunis taidevaikutus kuin
leikillään.

Mutta melkein enemmän kuin tauluista ja taideteoksista hän piti itse
palatsista, joka sellaisenaan jo oli taideteos.

Mikä museo! Kerrankin sellainen kuin kaikkien tulisi olla, mutta joita
on niin ani harvoja olemassa. Yksityis-asunto, jossa arkkitehtuuri ja
koko ympäristö sulaa täydellisesti yhteen sisällyksen kanssa, jossa
taide-esineet eivät vaikuta sikin sokin ja vain jonkun tietoperäisen
järjestelmän mukaan kasatuilta ja kaikilta maailman ääriltä rahalla
haalituilta, vaan suorastaan itse seinistä elimellisesti kasvavilta
kaunistuksilta.

Siellä hän erään salin perältä ovea kohti kääntyessään näki äkkiä
Liisan ja Muttilan tulevan vastaansa rinnakkain.

Johannes tunsi sydämensä seisahtuvan. Mutta hän pysyi samalla aivan
tyynenä, aivan täsmällisenä, jokainen hermo vireessä, jokainen
vastaan-ottamisen, tarkkaamisen ja toteamisen vaisto äärimmilleen
jännitettynä.

Muttila näytti hiukan hätkähtävän.

Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä,
silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä,
aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja
mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä.

Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti
enää vain pari askelta heidät toisistaan.

–Terve, sanoi Liisa, hyväilevä, alistuva, miltei mielittelevä sointu
äänessään. Tiesin, että tapaisin täällä sinut.

–Mistä sen voit tietää? kuuli Johannes kysyvänsä, samalla kuin hän
ojensi kätensä hänelle.

–Tunsin sen heti tänä aamuna herätessäni! Ja olen ollut siitä saakka
niin iloinen ja onnellinen.

–Niinkö? kuuli Johannes jälleen miltei hellästi kysyvänsä. Mistä
iloinen? Mistä onnellinen?

–Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä,
kuinka minulla on ollut ikävä sinua.

Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti
häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista.
Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka
hiukan hämillään seisoi taempana.

Kun hän kääntyi takaisin Liisaan, kohtasi sama katse häntä. Eikä Liisa
ollut muistanut päästää irti edes hänen kättään, vaan piteli sitä yhä
vieläkin kädessään.

–Niin ikävä, niin ikävä, toisteli hän hiljaa hivellen sitä. Minä olen
kärsinyt tällä aikaa niin paljon. Mutta nyt jaksan minä taas elää
kuinka kauan tahansa, kun olen nähnyt sinut.

Ja ennen kuin Johannes oli ehtinyt aavistaa, vielä vähemmän temmata
kättään pois, oli Liisa Muttilasta ja kaikista ohikulkevista ihmisistä
välittämättä kumartunut ja suudellut sitä salamannopeasti.

Sitten hän ikäänkuin itsekin säikähti tekoaan ja päästi käden.

–Oletko vihainen? hän kysyi katsoen lapsellisesti Johannekseen.

–Tuhmuuksia! vastasi tämä samalla ankarasti ja isällisesti hänelle. Et
sinä ole nähtävästi ollenkaan viisastunut sitten viime näkemän.

Kahdeksaan pitkään vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan, ja
kuitenkin oli heistä aivan kuin he olisivat vain jatkaneet siitä, mihin
he olivat eilen lopettaneet.

Johanneksesta ainakin tuntui tällä hetkellä niin.

Olihan se Liisa, Liisa itse, _hänen_ Liisansa eikä kenenkään muun.
Ilmi-elävänä, tuossa hänen edessään! Kaikki, mitä välillä oli, oli
ollut pahaa unta.

He kaksi kuuluivat yhteen. Eikä hän voinut käsittää ollenkaan, mitä
Muttilalla saattoi siinä heidän joukossaan olla tekemistä.

Sitten muisti hän sen, ja tunsi jälleen kipeän, tuskallisen piston
sydämessään.

Mutta sehän oli jotakin tilapäistä! Senhän täytyi olla jotakin
ohimenevää. Eihän sitä voinut kestää kauan, ei tästälähtien hetkeäkään,
kunhan he vain pääsisivät kahdenkesken ja saisivat selittäytyä.

He seisoivat kaikki kolme hetkisen noloina siinä.

Sitten rupesivat Johannes ja Muttila vaihtelemaan merkityksettömiä
sanoja ympärillä olevista taideteoksista ja niiden mestareista.
Tizianin, Rubensin, van Dyckin, Coreggion, Botticellin, Vincin,
Rafaelin nimet lentelivät ilmassa, Kun ne loppuivat, tuli vuoro
palatsin porfyyripylväiden, korkokuvien, mosaiikkien ja
kattomaalauksien.

–Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista.
Kaikki kuuluu taloon.

–Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen
taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa.

–Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen
keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa
päässyt muiden seuraan pujahtamaan.

–Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin
miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä
tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko
varjo tämän rinnalla.

He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko
ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla
ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo
lopettaa.

Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa
tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista,
tekemistä ja toimittamista?

Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo.

Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi.

Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä
tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin
särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi:

–Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan?

Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen
haihtuvan käsistään!

–Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt
heti!

Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä.

–Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti
Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita
typeriä taideteoksia.

Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa
siltaa Muttilan kanssa.

Muttila seisoi synkkänä ja vakavana. Vasta nyt huomasi Johannes, kuinka
paljon tuo mies oli vanhentunut näinä vuosina, vanhentunut ilmeisesti
vielä heidän viime näkemästäänkin. Otsassa syviä juovia, hapset jo
hopeissa korvallisilta!

Ja vasta nyt pälkähti hänen päähänsä, että tuo toinen, jos hän todella
Liisaa rakasti, mahtoi kärsiä suunnattomasti tästä kohtauksesta.

Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata
mitään.

–Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja
tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät.

Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja
puoliväkisin ovesta ulos.

Portailla hän katsahti Johanneksen silmiin vallattomasti ilakoiden ja
ikäänkuin pyytäen tunnustusta tälle urotyölleen. Hän näytti vieläkin
olevan oikein ylpeä saaliistaan.

–Eikö hän suutu? kysyi Johannes viitaten päällään palatsiin.

–Hän! Mitä vielä! hymyili Liisa. Tietäähän hän, että rakastan sinua.
Olen aina rakastanut enkä tule koskaan tässä elämässä ketään muuta
rakastamaan.

Johanneksen päätä huimasi.

Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota
sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä!

Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä!

Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi
myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko
olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei
väkivaltaisesti puristaen:

–Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää
toisistamme.

Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle.

Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla.
Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi
hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä.
Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa
kiireestä kantapäähän.

Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen
nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä,
sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään.

He melkein juoksivat pitkin puiston polkua.

Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja
onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan.

Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He
olivat kaksin maailmassa.

 

11.

Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä.

Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti
ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa
juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon
enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen.

Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä
onnentunne.

He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza
Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois,
ilman että he olivat niihin edes koskeneet.

Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat
kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät
ja alkoivat kumpikin yht’aikaa laverrella.

Välillä kysyi Liisa kuin leikillään:

–Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa?

Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti.
Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan
totisesti:

–Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun
vaimoni, kuten tiedät ehkä.

–Onko hän hyvä sinulle?

–Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja
itseltään.

–Hän rakastaa sinua?

–Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole
mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle.

Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä
häneen.

–Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän.

–Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun
ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille.

Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä.

–Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein
voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan
miellyttävästi Johannekseen.

Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan.

Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen. Ehk’ei se
ollutkaan ollut mitään rakkautta, jota he kaksi, rouva Rabbing ja hän,
olivat keskenään tunteneet. Ehkä se oli ollut vain ystävyyttä, henkistä
sukulaisuutta ja toveruutta.

Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein
todenteolla synkistyi.

–Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla,
katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella
saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu
yksinomaan minulle.

Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi
hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan.

–Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi,
että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja
minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit
minusta.

Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten
lasiaan.

–Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en
jätä sinua milloinkaan.

Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes
päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa
rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi
oli ijäksi erottava.

Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa.
Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa.

Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa.

Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä
oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä
suvainnut mitään tinkimisiä.

Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi
todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten
hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa
pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa.

Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja
puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin
vapaus oli aina vallinnut heidän välillään.

Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta
kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen
jälkeen.

Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään
eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka
pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin.

–Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran
minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin
päätimme vielä kerran tavata.

–Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin.

–Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti
matkustaa vain jouluksi kotiin.

–Niin, niin. Se on totta.

–Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että
minulla oli niin ikävä sinua.

–Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua
ollenkaan.

–Minä?

–Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt.

–Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä
matkustitkin Muttilan kanssa.

Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän
rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin
kajota siihen.

Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita
Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana.

Niin jatkui päivällinen.

Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa
tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra.

He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat
olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä
Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa,
tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja
ikävöiviksi.

Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat.

Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen
tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea
ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään
tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken
haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä.

Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui
sen valtaan kokonaan.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun
loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi
hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle.

–Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes!
Voisi kuulla koko yön tuota.

Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen
aivan toiset suunnitelmat.

Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin,
siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora
vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka
usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt
kammoksuttaa mennä sinne.

Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä
yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti
asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan.

”_O, Sole mio_”, lauloi ukko Liisalle kiitokseksi.

Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni
ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin,
joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella
kunnioituksella.

Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi,
että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt
mieluimmin mennyt kotiin.

Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa.

Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen
nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa
tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti.

Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan.

–Joko mennään? hän kysyi.

Liisa oli heti valmis lähtemään.

Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä.
Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille
tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi
oman osotteensa hänelle.

 

12.

Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia,
ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään.

Hänen tuli heti hyvä olla tuosta.

Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen
ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla
siis vähintään 11.

Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti:

–Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle.

Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi
päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen.

Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä
iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava
kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja
mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija.

Liisa heittelehti vuoteellaan.

Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan
kasvoille paistamaan.

Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla
oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään
nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan
päänkivistykseen.

Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua
eilisestä viininjuonnistakin.

Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän
tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit.
Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa.

–Liisa! kuiskasi hän.

Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä.

Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan.
Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle
siitä.

Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan.

Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat
edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään.

Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää
itseltään.

Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä.
Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he
tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua.

Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut
kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää
täältä erkaneisi.

Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän
sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun.
Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot,
äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt
yksin- ja kaksinpuhelut.

Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina,
leikkivinä lapsina loruilemaan.

Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt
risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa
oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti
suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä
tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin
päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen.

Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin
käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä.

Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti
laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli
heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti
ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle.
Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella
itkunpurkauksella.

Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen
vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti.

Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä
enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja
päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa
itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin
valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine
toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta.

Sitten oli hänkin nukahtanut.

Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin
hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt
viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän
ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää
oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä.

Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli
huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja
tukassaan.

Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat
yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se
oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta.
Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa
aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan
rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan
unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri
naiselliselle kauneudelle.

Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen
kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin
suloisesti uinahtaneet.

Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin.

Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa
tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin
keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua
tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta.

Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä
mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja
totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen
haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru
sydämessään.

Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman
sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti
ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois
kokonaan.

Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai
ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua!

Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa.

Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli
merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja.

Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta
ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin
maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen
tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan
vuoden pari eri palveluspaikoissa!

Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä
asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa
saksalainen sananparsi: ”Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.”

Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman
oli saanut heidän eilinen kohtauksensa.

Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan
arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei
missään tapauksessa ollut enää mahdollinen.

Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs
kirje!

Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla
istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen
ajatus hänen päänsä läpi.

Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle?
Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä?

Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä,
joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin
kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset!

Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti
pukeutumaan.

Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi.

Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi
harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä
oli.

–Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi
pesuvadissa.

–Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä.

Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden.

Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut
housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa
kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina.

Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan.

Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi
käsivarsiensa avulla istumaan.

–Me olemme sinun luonasi? hän kysyi.

Johannes nauroi.

–Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä
vähän kuin toisessa maailmassa.

Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen
häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen.

–Mitä kello on?

–Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin!

–Olen, vastasi Liisa hajamielisesti.

Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti
miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa
jälleen Johannekseen.

–Mitä _hän_ nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi
silmiin häntä.

–Kuka? Muttilako?

–Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi
mitenkään oikeissa ajoin kotiin!

Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista.

–Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi.
Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä.

–Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille?

Hän mainitsi osotteensa.

–Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti
Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta.

Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella.

–Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän
myöhästynkin.

Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut
ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän
eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän
ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä.

Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja
siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan
kirjettä vaimolleen.

Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan!
Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä
koristeluista.

Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin
kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista.

–Tuletko toimeen siellä? hän kysyi.

–Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on?

Johannes nousi sen hänelle ojentamaan.

–Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa.

Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka
ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella.

Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista,
että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi.

–Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan
silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa
peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän.

Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä
hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä
kaunistanut.

–Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat!
Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle!

Johannes huomasi erehdyksensä.

–Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi
kasvoiltasi, sanoi hän.

Liisa leppyi heti.

–Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen
poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä.

Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja
täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet
entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla
myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi.

Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes.

Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut
hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi
kipeän piston sydämessään.

Ei ollut hyvä niin eikä näin.

Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä
nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos
tuijottamaan.

Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja
hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos
lähtemään.

–No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä
hyvästelemään.

–Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo
aamupäivä.

–Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen
parempi.

–Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti.

Hän on niin hirveän mustasukkainen.

–Mitä aiot sanoa hänelle?

–Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta
semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin.

–Luuletko, että hän uskoo sinua?

Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen.

–Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan
mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä.

–Milloin me tapaamme sitten?

–Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii.

–Minulle sopii aina.

–Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi.

Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä
kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että
hänen teki mieli itkuun purskahtaa.

 

13.

Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää.

Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa
tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta,
jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta
tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään.

Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui.

Hän päätti jättää Liisan kokonaan.

Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta
silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi
Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman
Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa
entistä perinpohjaisemmin petetyksi.

Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän
rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua
niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi
sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt
kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.

Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse
kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään
hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa
hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan!

Tuota ei Johannes voinut ymmärtää.

Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan
pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä
jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille
synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen
nauttikin siitä sanomattomasti!

Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset.

Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto
Liisaa kohtaan.

Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin
vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on
suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia
hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa.

Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa
tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava.
Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi
ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä
lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän
ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä
päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti
antautuneena.

Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista
uskonut itsestään.

Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen.
Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista
hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan!

Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen
keralla kyynillisesti hymähtämään.

Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti
hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset
hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan,
inhoamaan ja ylenkatsomaan.

Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa.

Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa.
Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin
vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa
teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi
samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi.

Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja
hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin.

Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään.

Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan.
Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä
alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo
Muttilasta.

Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin
keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen.

Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma.

Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa
ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka
hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi
selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia
oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen
kysymykseksi.

Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä
hänkään enää juuri Liisaan luottanut!

Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja
Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata,
onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan.

Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden
kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja
heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja
sopusointuista.

Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä
halventamaan.

Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse
sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin
toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti
päinvastaisesti.

Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla
hän hävitti kenties enimmän juuri itseään.

Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa.

Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina
keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä
toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin
luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä.

Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku
rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi.

Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle,
kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia
mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he
kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta
pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän
tomppeleina.

Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli
Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti
poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli
hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä
voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi
terveisensä.

Kerran hän teki oikein konnanteon.

Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi
hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai
tietää asiasta.

Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti
häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen.

Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan.

Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet
hänet eräänä ’corso’-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia
ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli
kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin
suoranaisesti Liisaan ihastunut.

Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila
ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri
iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme.

Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain
molemmat Oikarisen hotellin ovelle.

Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli
jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän
oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen,
nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään
erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut,
ettei asia sen merkillisempi ollutkaan.

Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että
jotakin kuitenkin oli tapahtunut.

Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme
näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan
tapahtunut.

Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän
ei voinut enää mennä etemmäksi.

Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä
kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää
koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen
kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut
Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty,
herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen.

Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään.
Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin
tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin.

Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli
uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen
jälleen-tapaamisesta.

Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään
hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja
anteeksi-annettavaksi.

Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja
kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla
kunnialla mahdottomuuksien kanssa.

Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis?

Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää
alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä
ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut
yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö
hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma
itsekkäisyytensä ja ylpeytensä?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi
päivän valkeuteen.

Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen
tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta.

Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen!

Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut
edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen
maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina
ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli
myöntänyt oikeaksi.

Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja
anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö
hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä
ilmoitettua totuutta olemassa.

Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja
voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin,
että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä.

 

14.

Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus
turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.

Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle
kappale Jerusalemia.

Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen
vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat
elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet
olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen
leimanneet.

Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä
olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä
ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja
hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis
täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen
ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo
silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut
hänestä olevan oikeassa ympäristössään.

Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää
ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti
sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja
kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina
paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja
orjantappuroineen.

Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle,
ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja
harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen
ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian
oppisaleissa.

Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.

Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä
sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman
valtiaaksi.

Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi
kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian
tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin,
arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle
paikka Lateranin edustalla.

Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän
torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat
San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään
myöskentelemään.

Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi
Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja
Sabinan vuoret.

Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat
tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö
istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä
juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin
ett’eivät he ikinä enää janonneet?

Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena
aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja
vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai
nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa
pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan
ajatukset.

Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä.

Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon
ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut
mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt
kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset
neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty
tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja
hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine
palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin.

Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen
rakentanut. Siksi oli se ”kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen
äiti ja pää”. Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka
kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa _Urbi et 0rbi_
jakaneet.

Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä
pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen
ehtoollisensa.

Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi
paikka.

Se oli Scala santa, se oli _Sancta Sanctorum_, jota paavit olivat
kotikappelinaan käyttäneet.

Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma
verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä
vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta.
Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan.

Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen
ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan.
Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi
synnin-ane.

Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa
siihen.

Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän
vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta
löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin
kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan
noita ryömijöitä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa
niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna.

Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan
myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen?

Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun,
ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta,
kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen
maailmankatsomuksensa.

Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten
metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit
yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut.

Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja
raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin.

Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu
säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja
pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle.
Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään
pääsemässä!

Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla
rukouksilla.

Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja
kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne
ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi
kiinnittänyt.

Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko
lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää
pystympänäkin.

Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä
ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna.
Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa
laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita.

Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin ”Pudels Kern”? Olisihan hänen
pitänyt aavistaakin.

Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan
lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen,
nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon
hyväksi.

Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria!

Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa,
jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli!

Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. ”_Pyhempää
paikkaa ei maanpiiri tunne._” Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko
kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon
eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän?

Hän syöksyy ulos kirkosta.

Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän
saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan
rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa
säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa
ja ristin otsaketaulua.

Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän
todellakin seisoo Jerusalemin mullalla!

Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän
naisen toimesta.

On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja
kaikille kansakunnille kuuluttaa: ’Ei ole tarvis enää tehdä
toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen
juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä
kuin missään muualla maailmassa.’

Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka
matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän,
intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien
sisälle?

Johannes tutkii kirjoja ja historioita.

Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt
kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi,
synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan
arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä
nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia
ikävöitsemään.

Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä
aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä
murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa!

Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston
ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa,
hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen
ihantelija!

Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli
Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja
naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle,
liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä,
kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin.

Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon
kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta,
oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy
kielletty naiselliselta sukupuolelta!

Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen.

Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin
kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi.

Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja
hiukenevaan tunnelmaherkutteluun.

Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä
Carmelan? Ehkä Liisan?

Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin
ajatellessaan.

Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi
tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin
köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan
jotakin kannatettavaa.

Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan,
onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois
juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain
uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin.

Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla
saanut sijansa ’Barberinisen Junon’ kuva, vain vähän toisenlaiseksi
muovaeltuna!

Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan
vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.

Entä itse kirkko sitten?

Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka
kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi
mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski
monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä
seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös
muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.

Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan
tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän
tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset
viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren
luonnon laupiaille antimille.

Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa
jälkimmäisiin.

Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset
Palatinumilla ja Neron ’Kultaisen talon’ freskojätteet Ludovisi
Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella,
hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän
päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi
asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla
lepytettävissä.

Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne
vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä
jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan,
joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.

 

15.

Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse
kauhistui.

Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika
tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen
vaskihärjän kupuun?

Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä
suojelemaan.

Carmela tuli hänen pelastajakseen.

Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari
kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen
enemmän hänen kanssaan seurustelemaan.

Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja
kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan
tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle,
kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran
säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi
tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi.

Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja
sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään.

Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi
ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään,
lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo
nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta
huoneesen.

Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi
hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa.

Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta.

–Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra
kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän?

–Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle.

–Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran?

–Jälleen myöntävän, vastasi Carmela.

–Ja kolmannen kerran?

–Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta!

Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen.

Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan.
Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä
puolta nuoremmaksi.

Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä.

Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään
pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka
hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän
oli katsellut terävällä silmällä maailmaa.

Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin
kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän
oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman
mielensä mukaan.

Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään
hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa,
tervettä, keskeistä ja täyteläistä.

Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi,
hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin
varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi
keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki
Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi.

Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen,
niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua,
vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut
pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti.

Sellainen oli Carmela.

Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden
yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin
häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi
raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan.

Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä.

Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät
kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla
yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti.

Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään.
Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti
oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että
Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa.

Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi
täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea
kämmenellään.

Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa.

Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut
valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei
tullut kysymykseen!

Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö
hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa
kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä
Liisana esiintyisi.

Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä
elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat
yhteentörmäyksensä.

Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä
aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut
hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä
ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena,
kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät
kyyneleet silmissään.

Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran.

Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi:

–Opettaja on taas itkenyt? Miksi?

–Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja
painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.

–Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.

–Hän ei välitä minusta vähääkään.

Johannes itki ääneen.

Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela
tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan.

–Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä
menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä…

–Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän
rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti.

Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä.

–No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin?

–Ei, ei, hän pettää?

–Pettää?

–Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa.

Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä.

Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi
kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen
pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla
äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen:

–_Sitten minä tappaisin hänet_.

Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä.

–Sinä?

–Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti
ja kiinteästi häneen.

–Tappaisit?

–Niin. Eihän _ole_ mitään muuta keinoa.

Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen.

–Minä _olen_ jo tappanut hänet.

–Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta
rakkaus ei kuollut hänen kerallaan.

–Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle
tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän
kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen:

–Kuinka? Hän nousi haudastaan?

Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi.

Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän
vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan.

 

16.

Veren ajatus virkisti Johannesta.

Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä
yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta,
kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää.

Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän
jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää
taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja
ylevämmäksi.

Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden
kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä.

Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen,
suuren rakkautensa.

Hän esiintyisi Herran lähettiläänä.

Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki
miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi
mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi
naurettavaksi koko juhlallisuuden.

Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin.
Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia
kuolevaisia.

Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja
voimakkaampi.

Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli
pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin.

Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa.
Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla,
jossa mustat joutsenet joutelevat.

Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka
varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän
valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse
ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat.

He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken
jumalan kasvojen alla.

Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta
nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin
puupuhaltimesta.

Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat.

Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja
soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään
yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä
vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten
puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat
yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä
muistoista ja tunnelmista.

Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki
loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään.
Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä
viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin
autuaiden hyvästi-jättö.

Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän
kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan.

Mutta jos se olisi _niin_ kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa
toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä
viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka
takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes
sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen?

Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä
olisi voimaa heidän kahdenkin edestä.

Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän
itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi
vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä.

Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan,
ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä?

Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana,
leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti.

Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti,
niin sen oli pakko tapahtua.

Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää,
täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä
pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta.

Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana
Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti
Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä
hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään
yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon.

Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään.

Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi
lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua
nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan
eteiseen.

Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään!

Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä,
päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että
Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja
eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä.

Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun.

Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä
revolveri.

Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti
kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen.

–Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän
sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et
ole suvainnut olla kotona.

Johannes katsoi häneen epäluuloisesti.

–Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona.

–Et laske sisälle sitten?

–Sinä et ole käynytkään minua hakemassa.

Liisa nauroi helakasti.

–Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla
leikillisesti kädestä Muttilaa.

–Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina,
tieten taikka tietämättäsi.

–Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti.

Liisa nauroi äskeistä makeammin.

–Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta
sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin.

–Miksi?

–Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi
Liisa.

–Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti.

–Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain
Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta
toisillemme.

–Minä tiedän, vastasi Muttila.

Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen
teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa?
Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen
suhteen hän ainakin erehtyisi.

–Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun
kerran olet minusta niin huvitettu.

–En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin
hirveästi.

–Mikä?

Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat
ajatuksensa?

Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan.

–Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun,
joka pistäisi minut tikarilla!

–Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila.

–Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa.
Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin
epäedullista hänen ulkomuodostaan.

–Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus
sinulle niin vastenmielinen?

Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään.

–Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin.

–Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään.

–Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa
miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi!

Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle,
samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina
kohti Johannesta.

–Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää
ihmisen kuoliaaksi?

–Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän
on todellakin kovin kaunis.

–Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois!
Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin
mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan!

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti,
hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan.

Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi
sen.

Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli
tuhlata ruutia kokonaan harakoille.

Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä
kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli
tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla
totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa.

Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan
olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut!

–Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan
permanto-aitioonsa.

–Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin?
Mitä pidit heistä?

–Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela.

–Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies?
Mitä hänestä sanot?

–Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela.

Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen
aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja
miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin.

Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa
kilpailussa.

Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä
tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä.

Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä
heidän ylitseen.

Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa.

Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen
heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli
kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo,
liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja.

Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse
näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia.

Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva,
nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa
suuruudessaan.

Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne,
vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä
naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia
ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa,
sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä
lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon
pirullisuus.

Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen
lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois
häneltä!

Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa.

Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä
koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin
elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin
korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä
riemuntunteella se oli suoritettava.

Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään
voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää.

 

17.

Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa
hermojännityksessä.

Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää
ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää
ihmisen näköinenkään.

Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla,
hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi
ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä
loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta.

Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen,
kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja
himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä
vielä voisi tarjota hänelle.

Silloin sattuma tuli hänen avukseen.

Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä
katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja
lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä
oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla
mitä ihanin huvimatka.

Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin
kuolinkello.

Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa,
mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja
päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan
uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.

Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman
Herran edessä.

Kirje päättyi sanoilla: ”Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.” Ja siihen
oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: ”Myöskin Carmela näkisi sen hyvin
mielellään.”

Carmela! Mitä tämä merkitsi?

Johanneksen silmät pimenivät.

Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela
käytti Liisaa sanansaattajanaan?

Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää
Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia,
valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin
ärsyttää Johanneksen?

Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana?
Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes
puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela
itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli
jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta
kanssapuhetta.

Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion
päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää.

Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja
Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli
ehdotuksesta.

Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa.

Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi
parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään.

Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi
täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian
agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden
kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden.

Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata
täällä.

Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä
vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku
käsikirjoitus kustantajalleen.

Mutta sitten hän muisti taas ja hymähti surumielisesti. Sehän oli
totta, hänenhän täytyi huomenna tappaa eräs nainen! Eihän ollut
sanottu, että hän koskaan palajaisi enää Englantiin.

Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä
alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin
suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt.
Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta
asiasta noinkin järkevästi ajatella!

Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa.

Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen.
”Ei taantumusta eikä vallankumousta.” Tuolla ohjelmalla ajaa
Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon.

–Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti
rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy!

–Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa
soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy?

Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on.

–Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden
kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä
maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita.

Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee:

–Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn
tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta?
Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut
vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat.

–Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään.

–Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja
haavoitettuja! Sehän on vallankumousta.

Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään
kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran
epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään.

–Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan!
Milloin sinä olet saapunut Napolista?

–Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti
häneen. Tulen juuri junalta.

–Kuinka pääsit sisälle?

–Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi.
Säikähditkö?

–Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja
riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua.

Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen
koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai
hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen
verkkaiset ja varovaiset.

Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena.
Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin!

–Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta
minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni.

Johannes tahtoo saattaa hänet istumaan ja auttaa häntä hatun
riisunnassa. Vasta silloin hän huomaa, että hänen vaimonsa on
surupuvussa.

–Mitä tuo on? hän kysyy, hitaasti huntua sormellaan osoittaen. Sinä
suret?

–Niin, vastaa rouva Rabbing, katsoen suoraan silmiin häntä. Minä tulen
kuolinvuoteelta.

Johannes säpsähtää.

–Kenen? Oletko sinäkin tappanut jonkun? kysyy hän kummallisesti
hymyillen.

–Tauti tappoi. Hänhän olikin jo niin kauan kärsinyt osittaisesta
halvauksestaan.

–Kuka? kysyy Johannes kiinteästi.

–Rabbing. Sinun entinen suurin vihollisesi, lisää rouva Rabbing
surumielisesti hymyillen.

Johannes saattaa hänet nojatuoliin ja istuu itse toiseen häntä
vastapäätä.

–Vai kuoli Rabbing? sanoo hän sitten välinpitämättömästi niinkuin
olisi koira tai kissa kuollut. Kerro jotakin siitä!

Rouva Rabbing kertoo, miten hän tietämättään oli tullut samaan
hotelliin asumaan, missä hänen entinen miehensä sairasti. Tämä saanut
jostakin tietää hänen tulonsa ja lähettänyt heti häntä hakemaan.

He sitten tavanneet toisensa joka päivä. Jutelleet paljon keskenään ja
tulleet toisiaan lähemmäksi kuin milloinkaan.

Johannes kuuntelee enää vain puolella korvallaan.

Sitten hän herää hetkiseksi ajatuksistaan, kun hän kuulee rouva
Rabbingin myöskin muista Caprilla kohtaamistaan suomalaisista
mainitsevan.

–Vapaaherra Carp oli siellä, virkkaa rouva Rabbing. Häneen eivät vain
näytä vuodet pystyvän. Niin, ja sitten tapasin minä myös sinun entisen
vaimosi siellä.

Hän virkkaa tuon ikäänkuin viivytellen.

Johannes koettaa päätään.

–Signen? sanoo hän sitten.

–Ei, Irenehän hänen nimensä oli. Mutta kyllä hänen serkkunsa Signe oli
myös siellä. Me tulimme oikein hyviksi tuttaviksi.

–Niinkö? kysyy Johannes koneellisesti.

Mutta muuten etsii hän aivoistaan: Signe? Signe? Kuka se nyt sitten
oli?

Rouva Rabbing huomaa, että hän on sairas eikä voi seurata enää
keskustelua. Säikähtää ja kutsuttaa lääkärin, joka toteaa hänessä
olevan kuumeen ja määrää hänet heti paikalla pitkäkseen.

Rouva Rabbing valvoo myöhään hänen vuoteensa vierellä.

 

18.

Johannes ei voinut koskaan jälkeenpäin itsekään sanoa oikein, kuinka se
oli tapahtunut. Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut
ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä,
jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua.

Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut
huomannut mitään erinomaista hänessä.

Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi
ja puheliaampi.

Kun oli tultu ”_Domine quo vadis_?” kappelin kohdalle, hän oli
pysäyttänyt hevoset ja pitänyt vielä pienen, innostuneen luennonkin
siihen liittyvästä naivista legendasta.

–Onko mitään ihanampaa, hän oli huudahtanut, kuin tuo aamuhämäräinen
kohtaus tällä autiolla maantiellä? Enkeli taivaasta astuu yöllä alas
Mamertinin vankilaan ja johdattaa Pyhän Pietarin nukkuvien vartioiden
ohitse vapauteen. Tämä tahtoo lähteä pois Roomasta, paeta pois koko
kaupungista. Tänne saakka hän pääsee, niin tuleekin vastaan Vapahtaja
itse.

Pietari tuntee hänet hyvin, vaikka aurinko ei ole noussut vielä. Hän
kysyy hämmästyen: ”Herra, kuhun kuljet?” Ja Kristus luo syvän,
nuhtelevan katseen häneen ja vastaa: ”Roomaan, tullakseni toisen kerran
ristiin-naulituksi.”

–Mitkä klassilliset viivat! hän oli lisännyt vielä. Mikä tyylitelty,
arkaistinen kauneus tuossa kohtauksessa Mestarin ja opetuslapsen
välillä!

Sitten hän oli seonnut hiukan, ruvennut fantisoimaan jotakin
kummallista tarinan syvemmästä, vertauskuvallisesta merkityksestä.

Kuinka muka oli ulkonaista vapautta ja sisällistä vapautta. Kuinka Pyhä
Pietari tässä lengendassa oli kuin ihminen ylimalkaan, kuinka ihminen
aina on pyrkimässä ulkonaiseen vapauteen, mutta silloin tuleekin
vastaan hänen oikea vapauttajansa, hänen rakkain aivokuvansa, ja
johdattaa hänet ulkonaisesti takaisin vankilaan, mutta samalla yhä
suurempaan sisäiseen selvyyteen ja…

–Nyt en minä jaksa seurata enää! Liisa korvia pidellen sanonut, ja
kaikki, Johanneskin, silloin purskahtaneet nauramaan.

Siinä olivatkin Pyhän Calixtuksen katakombit olleet heidän edessään.

He olivat saaneet hetken odottaa aurinkoisella pihamaalla, ennen kuin
heidän vuoronsa oli tullut. Päivä äkkiä pimennyt heiltä. Kukin heistä
saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan
munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan.

He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela,
sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi
mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista
levyisiä.

Tunnelma alussa ollut juhlallinen, miltei kammottava. Liisakaan ei
ollut uskaltanut nauraa ollenkaan. He olivat pysähtyneet marttyyrien
tomun eteen ja kristillisen seurakunnan ensimmäisiin rukousholveihin.
Jostakin sivukäytävästä kaukaa, monien sokkeloiden takaa, vilahtaneet
toisen samanlaisen matkueen aaveentapaiset kynttilätulet.

Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen
neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat?

Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät
hiljaisen, salaperäisen virren huminalla?

Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen
messuta jotakin säveltä kämmentorveensa. Kun häntä oli kielletty siitä,
hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen
tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut.

–Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli
Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina
kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa? Ei
ollut ihme, että Rooma vainosi heitä, sillä olivathan nuo kalpean
Natsaretilaisen palvelijat pahimpia sosialisteja, anarkisteja ja
nihilistejä, mitä maailma milloinkaan oli nähnyt.

He kielsivät nimittäin elämän. Julistivat tomuksi ja tuhkaksi kaiken
tämän ajallisen, kaiken rikkauden, rakkauden, nautinnon tästä-päivästä
ja huolen huomisesta. Heillä oli huoli vain ijäisyydestä, omasta
ijäisimmästä itsestään.

Hän itse ollut kalpea kuin kuolema noin puhuessaan.

Liisaa äkkiä ruvennut hermostuneesti juuri juhlallisimmalla hetkellä
naurattamaan. Kuin pikkulasta, kuin koulutyttöä. Silloin se oli
tapahtunut, silloin se oli ilmi purkautunut.

Johannes karjaissut ja syöksynyt hänen kimppuunsa koettaen tavata häntä
kaulasta ja hänet kuristaa. Liisa kiljahtanut, pudottanut kynttilänsä
ja paennut. Myöskin Johanneksen kynttilä sammunut ja hän syöksynyt
jälestä. Alkanut hirvittävä, kuolon-kamala ajojahti kautta
pilkkopimeiden, matalien uurnakammioiden.

Edellä otus, edellä naaras, pelkäävä henkeään. Takana järkensä
menettänyt metsästäjä, villi-ihminen aarnikorpien ajoilta, joka oli
tuntenut verenhajun sieraimissaan ja samosi ryskinällä, kaikki nälän,
surman, hekkuman ja väkivallan vietit tulikerinä kiiluvissa silmissään.

Muut kaikki jääneet tyrmistyneinä siihen seisomaan.

Munkille tullut hätä käteen. Hän johdattanut heidät nopeasti ja
suorinta tietä maanpinnalle ja hälyyttänyt väkeä. Lähdetty miesvoimalla
etsimään kadonneita. Kuin hukkuneita heitä oli saatu monta tuntia
harata, vihdoin löydetty heidät jonkun ristikäytävän nurkkauksesta.

Johannes tullut heitä vastaan yltäpäältä verissä, kuin petolinnun
raatelemana. Liisa levännyt hänen käsivarsillaan taintuneena, mustana,
nokisena, vaatteet rikkirevittyinä, mutta kuitenkin elossa vielä.

Johannes ollut aivan tyyni ja sanonut:

–Minä olen hullu. Viekää minut sairaalaan!

Liisa vironnut heti, kun oli päässyt ulko-ilmaan. Johannes viety
hourulaan, jossa häntä oli pitkät ajat hoidettu. Sieltä päästyään hän
oli muuttanut Rooman lähistölle Albano-vuoristoon asumaan.

Tuon tapauksen jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan.

 

19.

Vuosia oli edellisestä vierähtänyt.

Astuu varhaisena aamuhetkenä eräästä Rooman portista ulos pitkä,
valkotukkainen, valkopartainen mies, toivioretkeläisen käyrä sauva
kourassaan. Hänen otsansa on uurtunut, hän käy sangen kumarassa, mutta
kuitenkin reippain askelin ja pää keveästi keinahdellen.

Se on Johannes. Hänen on hyvä olla nyt.

Hän on yksin. Hän elää erakkona. Hän asuu Monte Cavolla, Albano-vuorten
korkeimmalla kukkulalla, noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Hän
ei tapaa ketään, hän ei seurustele kenenkään kanssa. Mikään ei häiritse
hänen onneaan.

Joskus täytyy hänen käydä kuitenkin Roomassa ruoka-ostoksilla tai
postiaan hoitamassa. Mutta muuten hän pysyttelee vain yksinäisessä
vuoristokylässään tai tekee lyhyen kävelyretken Rocca di Papaan, sen
alapuolella olevaan pieneen kaupunkiin.

Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti
palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja
valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen.

Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten
pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa.

Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja
jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta
nyppylältä.

Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän
liikutuksen kyynelistä vettyneinä.

Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut
tuskaa hänelle.

Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan.
Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen.

Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa,
ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä,
säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja
ainekokoelmiensa järjestämistä.

Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös,
että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää
koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan.

Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää,
mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja
pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen
vaaralliseksi.

Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen.

Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä
kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin
lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää,
että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten
kuorman ihmislapsen hartioille.

Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää
entisiin rahkeisiinsa.

Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä
vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat
pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien.
Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä
ehtoolla nähdä senkin välkähtävän.

Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on
oikea onnen orja.

Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren,
maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia
luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi
nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin
hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin
kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi
lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei
hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään.

Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän
tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on
kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa.

Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä?
Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti?

Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että
ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne
kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä
kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle.

Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä
omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja
niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat
voitettavanaan.

Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin
syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo
hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös
kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää.

Ja tällaisena raikkaana, rauhallisena talviaamuna, jolloin ilmassa oli
heräävän tuoreuden tuntua ja hopeinen auer vielä mailla ja teillä ja
talojen katoilla karkeloi, oli kaikki, maa ja taivas, luonto ja
ihmiset, elämä ja kuolema, yhtä suurta, yhtä kaunista ja korkeata
hänelle.

Tällaisena aamuna hän istahtaa tavallista suuremmalla ilolla
raitiotie-vaunuun, joka pikajunan nopeudella kiidättää hänet kohti
hänen yksinäistä vuoristomajaansa. Ja tällaisena aamuna näyttävät
ihmiset hänestä tavallista paremmilta ja Monte Cavo kahta korkeammalta.

Tällaisena aamuna täyttää onni koko hänen olentonsa. Hänellä on varaa
kiintyä kaikkeen ja kuitenkin olla kaiken ulkopuolella. Toivoa ihmisiä
paremmiksi, rehellisemmiksi ja kauniimmiksi ja kuitenkin iloita
heistä semmoisina kuin he ovat, myöskin vastapäätään istuvasta
viekkaan-näköisestä maalaisukosta, joka herttaisella nautinnolla juuri
kertoo viime kaupunkiretkellään suorittamastaan tullipetoksesta.

Hänellä oli ollut hanhi myötävänään, josta olisi ollut veroraha
kaupungin portilla suoritettava. Mutta hän olikin pistänyt sen
yksinkertaisesti eukkonsa hameiden alle.

Hän nauraa, eukko nauraa, Johannes nauraa kaikkein enimmän. Sillä
olisihan ukolla, jos hän olisi tullut ilmi, ollut siinä kaksi hanhea
tullattavanaan!

Silloin nauraa koko vaunun väki. Mutta Johannes kääntyy
vaunun-ikkunasta ulos katselemaan.

Tällaisena aamuna on hänestä kuin hän näkisi ensi kerran noiden
kunnioitusta herättävien Acqueductien muurit, Appius Claudiuksen
aikahiset. Ja vanhan Rooman voima puhuu jälleen niiden paasista
hänelle.

Oli ne sentään poikia ne vanhan Rooman ukot! hän ajattelee mielihyvällä
valkeaa partaansa pujoen.

Kun ne tekivät tien, ne tekivät sellaisen, että se kesti ja kestää
vuosituhansia. Kun oli kysymys vesijohdoista, ei ruvettu mitään
pikkurännejä rakentelemaan, vaan ohjattiin valtaisat virrat kautta
kaariholvien, ijäisten kuin maa-emo itse.

Kääpiöitä me nykyajan pojat olemme heidän rinnallaan, ajattelee hän
sitten, tuntematta kuitenkaan mitään kateutta noita jättiläisiä, noita
paasijärkäleiden heittelijöitä, noita hiidenkirkkojen rakentajia
kohtaan.

Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun.
Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten
viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja
erivaaleat vivahdukset.

Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä
vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa.

Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi
hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista
ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat,
lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat.

Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden
tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia
hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu
onnellisia ihmisiä.

Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta
sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä
ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta
vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä
murkinallaan.

Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin
elämänmuodolla!

Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten
mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä,
pyhätunnelmaisena edelleen.

Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi,
joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut
hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä
lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin
jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen
huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun.

Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi
taulut toistaan komeammat vilahtelevat.

Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa
niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle.

Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut
Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä
kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja
jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata.

Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko
eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki.

Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä
hänen jalkojensa alle. _Via sacra_, vanhojen roomalaisten pyhä tie se
on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle.

Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen
kirkkotiensä.

Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on
siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla
paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit.
Joka taholla ihanat ilmanrannat.

Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes
hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua,
miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko
Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin
elänyt!

Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi
jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä
jumalanpalveluksensa.

Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa
mahtavuudessaan.

Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan,
vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne
sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä
erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka
mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä
kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret
aina Napolin edustalta.

Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän
kohottaa kätensä siunaten sinnepäin.

Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta,
joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi.

Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma?
Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon
kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään
rakennusmestareita!

Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen
satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet,
ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia,
Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien,
kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut.
Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi,
sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen
ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä,
tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen.

Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten
kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.

Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta
vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa
ihailemaan.

Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet.
Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä.

Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput,
joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä,
hävitystä ja kuolemaa ennustavan.

Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.