Eino Leino – Kootut teokset XII

Eino Leinon ’Kootut teokset XII’ on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 60.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.


Projekti Lönnrot kotisivu

http://www.lonnrot.net/

Projekti Gutenberg kotisivu

http://www.gutenberg.org/


KOOTUT TEOKSET XII

Eino Leino

 

Otava, Helsinki, 1936.


SISÄLLYS:

SEIKKAILIJATAR. Romaani

MESIKÄMMEN. Tarina

PANKKIHERROJA. Romaani

PAAVO KONTIO. Romaani

 

 

SEIKKAILIJATAR

Venäläinen kertomus

(1913)

 

1.

Troikat kiitävät, kulkuset kilisevät… Arojen tuuli tunkee luihin ja
ytimiin.

Siellä kasvoi Zaida isän korkean kodissa, jo lapsena muita hiljaisempi
ja miettivämpi. Mutta välistä voi hänet vallata myös hurja raivo, hän
istuu raisun ratsun selkään ja karauttaa yli kotikylänsä teiden ja
ketojen kuin tuuliaispää.

Hänen suurin surunsa oli, että hänellä oli hameet ja ettei häntä
päästetty leikkimään kylän poikien kanssa.

Toiset vielä suuremmat surut odottivat häntä. Hänen täytyi mennä
maakunnan etevimpään naislukioon.

Zaida itki ja potki vastaan. Mutta hänen isänsä, vanha ruhtinas Rurik,
pysyi järkähtämättömänä. Hänen tyttärensä täytyi, maksoi mitä maksoi,
oppia ja saada sivistystä. Ja hänellä oli omat pätevät syynsä siihen.

Vaikka hänen oma sukunsa, jonka päämies hän oli, oli Venäjän vanhimpia,
hän oli kuitenkin vain maa-aatelia. Ennen hän oli pitänyt sitä
kunnianaan. Mutta viime aikoina oli tuonne lähikaupunkiin muuttanut
paljon uutta aatelia, kaupunki-aatelia Moskovasta, Pietarista ja
Varssovasta, jotka olivat kohottavinaan olkapäitään heille, vanhalle
aatelille, muka heidän yksinkertaisten ja karkeiden tapojensa vuoksi.

Nousukas-aatelia! Vanha ukko Rurik tiesi hyvin, etteivät noiden
heitukkojen sukujuuret ulottuneet useimpien edes Katarinan, saati
sitten Pietari Suuren ajoille, mutta sentään ne häntä monella muotoa
närkästyttivät.

Ne pilkkasivat heidän vanhoja kansallispukujaan. Ne anastivat vallan
itselleen tanssisaleissa ja seuraelämässä. Ne pitivät itseään muka
heitä parempina ja kertoilivat kovalla äänellä uutisia hovista ja
ulkomaiden politiikasta.

Mutta myöskin ukko Rurik osasi pitää puoliaan.

Missä tilaisuudessa hyvänsä hän antoi noiden uusien tulokkaiden
ymmärtää, että hän halveksi heitä ja että he olivat vain tuulentuomaa
roskaa hänen mielestään. Eikä hän enää käynyt heidän pidoissaan eikä
itse ottanut vastaan heitä.

Niin sukeutui verinen vihamielisyys heidän välilleen. Mutta verisin
kuitenkin ukko Rurikin ja kaupunki-aateliston ylhäisimmän ja rikkaimman
edustajan kreivi Iljanskin välillä.

Koko maa-aateli piti ukko Rurikin puolta ja kokoutui usein hänen
luokseen kemuihin, joissa juotiin paljon ja enimmäkseen viinaa,
tanssittiin vanhoja kansantansseja ja laulettiin surumielisiä
kasakkalauluja balalaikan säestyksellä…

Lankesi himmeä hämärä yli sydämien … mielet kävivät hyviksi,
ikävöiviksi ja uskollisiksi…

Myöskin kreivi Iljanskin luona pidettiin kemuja, tanssittiin ja
laulettiin. Mutta siellä juotiin kalliita ulkomaisia viinejä ja
liköörejä, karkeloitiin Wienin ja Parisin muodin mukaan ja laulettiin
hienoja ranskalaisia ja italialaisia lauluja, joiden sävel ja sanat
olivat oudot jokaiselle tosi venäläiselle.

Ukko Rurik ei voinut olla oikein sylkäisemättä mokomasta menosta
puhuessaan.

— Kreivi Iljanski on maanpetturi, oli hänen tapansa sanoa. Saattepas
nähdä, että hän vielä joutuu Siperiaan.

Ja sitten oli hänen tapansa lisätä vielä:

— Tsaarilla ei ole uskollisempia alammaisia kuin me, maa-aateli. Se
nähdään kyllä sodan syttyessä.

Hän itse oli taistellut nuoruudessaan hurjia kaukasialaisia
vuoriheimoja vastaan ja tullut siellä myös olkapäähän haavoitetuksi.
Kreivi Iljanski, pietarilaisen paashikoulun kasvatti, taas ei ollut
nähnyt ruutia milloinkaan.

Mutta tuon kaiken ohella ukko Rurik kuitenkin salaisesti kadehti noita
kaupungin riikinkukkoja. Ne tiesivät niin paljon, mitä hän ei itse
tiennyt, ne taisivat niin paljon, mistä hänellä ja heikäläisillä, jotka
ikänsä olivat kotitiloillaan eläneet, ei ollut aavistustakaan.

Itse hän oli liian vanha oppimaan. Mutta hänen tyttärensä…

Niin, Zaida saisi oppia kaikki nuo ulkomaiset kielet, kaikki nuo
ulkomaiset tanssit ja laulut, joilla toiset niin kopeilivat. Oppia ne
hyvin, paremmin kuin kukaan muu, ja palata sitten kotikyläänsä isän
iloksi, koko kylän päivänpaisteheksi.

Ukko Rurik oli katsonut hänelle sopivan miehenkin sieltä, ystävänsä
kasakkapäällikön pojan, yksinkertaisen kuin hän itsekin oli ja
maatiluksiltaan yhtä äveriään. Zaidasta, joka jo nyt oli seudun rikkain
perijätär, tulisi naituaan vielä rikkaampi ja mahtavampi.

Se oli ukko Rurikin suunnitelma. Mutta sitä ennen täytyi Zaidan saada
sivistystä, sivistystä.

 

2.

Lukiossa oli Zaida aluksi varsin hiljainen ja oppivainen. Ympäristö oli
siksi uusi, ettei hän tuntenut itseään kyllin varmaksi siinä.

Pian huomasi hän kuitenkin, että ihmiset täällä olivat samanlaisia kuin
hänen kotikylässäänkin, vain ehkä vieläkin tuhmempia ja
yksinkertaisempia. Mutta heillä oli toiset tavat, he osasivat hymyillä,
silloin kun heitä oikeastaan olisi itkettänyt, ja teeskennellä
ystävyyttä, silloin kun heillä olisi ollut halu repiä silmät päästä
toisiltaan.

Heti tuon huomion tehtyään kadotti Zaida kaiken sisällisen
kunnioituksen heitä kohtaan.

Mitä raukkoja, mitä pelkureita nuo ihmiset olivatkaan! Miksi he eivät
uskaltaneet olla niinkuin olivat? Luulivatko he ehkä tuota tietä
tulevansa paremmiksi ja kauniimmiksi?

Zaida ainakin tunsi itsessään voiman olla niinkuin hän oli. Turhaan he
häntä koettaisivat kytkeä typeriin kahleisiinsa.

Siitä saakka muodostui Zaidan suurimmaksi iloksi tehdä skandaaleja.

Lukiossa hän otti itselleen aivan erikois-oikeudet. Hän pyörtyi milloin
hyvänsä opettajiensa suurimmaksi kauhistukseksi ja purskahti jälleen
nauramaan, ystävättäriensä ylimmäksi ihastukseksi. Hän vastasi milloin
hän tahtoi ja usein tuiki toisesta asiasta, mistä kysymys oli.

Jos hän olisi ollut portinvahdin tai tavallisen pikkuporvarin tytär,
häntä olisi rangaistu tai hänet olisi ajettu kokonaan pois lukiosta.
Mutta nyt hän oli ruhtinaan tytär ja siksi sanottiin hänestä vain, että
hän oli hysteerinen.

Jo varhain alkoivat aistilliset pyyteet herätä hänessä.

Itse hän tosin ei ollut vielä koskaan rakastunut, ei edes lapsena,
kuten niin monet muut hänen ikäisensä naislukiolaiset. Mutta häntä
huvitti nähdä miesten intohimoja ja ärsyttää niitä omalla
keskenkasvuisella vartalollaan ja poikamaisilla suloillaan.

Ensimmäinen, joka häneen rakastui, oli hänen musiikki-opettajansa, jo
vanha, harmaantunut mies, jolla oli vaimo ja itsensä kokoisia poikia ja
tyttäriä.

Hänen mielestään Zaida oli suuri säveltaiteellinen kyky, nero
suorastaan. Ja mitä rohkeammin Zaida keimaili hänelle, sitä
korkeammalle kohosi hänen neroutensa äijän silmissä. Zaida teki hänet
hupsuksi suorastaan. Miesparka haki esille nuoruuden-aikaiset
sävellysyrityksensä, soitteli vesissä silmin niitä ja väitti, ettei
kukaan muu kuin Zaida ollut häntä koskaan ymmärtänyt.

— Mutta vaimonne? kysyi virnakko teeskennellyllä kummastuksella.

— Oh, mitä! löi ukko kädellään kuin kärpäistä karkoittaen. Alhainen
sielu! Hän on tappanut minussa suuren taiteilijan.

Zaida nautti. Hän tunsi itsensä ihailluksi ja oli tyytyväinen.

Toinen, joka häneen rakastui, oli eräs mieslukion ylemmän luokan
oppilas. Mutta siitä tuli traagillinen tarina. Zaida oli aluksi hänestä
sangen huvitettu, tapasi häntä, sallipa hänen suudellakin, mutta
kyllästyi pian häneen ja pilkkasi kerran häntä useiden muiden
ystävättäriensä läsnä-ollessa.

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Lukiolainen hävisi silloin
tietymättömiin. Kirjoitti vain surullisen kirjeen ja ilmoitti, että
elämä hänelle tämän jälkeen oli sietämätön.

Vasta viikkoja senjälkeen löydettiin hänen ruumiinsa virrasta, joka
vieri kaupungin lävitse.

Zaida oli sitten jonkun aikaa sangen totinen ja mietiskelevä. Kuolleen
nuorukaisen kuva kohosi usein syyttävänä hänen sielunsa onkaloista.
Mutta samalla hän oli myös ylpeä siitä, että hän oli voinut sytyttää
niin turmiota-tuovan pyyteen, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
arvokkaammaksi ja täyskasvaneemmaksi muistaessaan, miten paljon hän jo
oli näin nuorella ijällä kokenut.

Zaida oli silloin viidentoista vanha.

Sitten se oli eräs luutnantti, sitten eräs proviisori. Zaidalle oli
samantekevää, mistä ihailu tuli, kunhan hän vain tunsi miesten
suitsutuksen sieraimissaan. Ja mitä enemmän hän varmeni alallaan, sitä
rohkeammin hän salli itseään hyväiltävän.

Hän oli puolineitsyt, kuten häntä lukiossa kutsuttiinkin. Ja kun vielä
vuotta pari vierähti, alkoi olla jotakuinkin vähän jäljellä hänen
viattomuudestaan.

Zaida oli heti opinto-aikansa alusta alkaen saanut runsaasti rahaa
isältään. Itse hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut kaikkea kuluttaa.
Hän otti avuksi ystävänsä ja ystävättärensä, joiden kanssa hän välistä
vietti täydellisiä orgioita. Aluksi riitti niissä vain viini, sämpylät
ja yleinen kuherteleminen. Sitten tulivat lisäksi morfini, opiumi ja
cocaini.

Itse hän oli oikeastaan vielä sielunsa sisimmältä paljon
turmeltumattomampi kuin mitä hänen elämänsä muodot olivat. Hänellä oli
vain halu leikkiä, leikkiä! Ja ennen kaikkea leikkiä miesten
intohimoilla, joita hän jo oli aika taituri kiihottamaan.

Hän taisi esim. intialaisen käärmetanssin niin, että moni Parisin
parhailla varieteenäyttämöillä olisi voinut häntä kadehtia.

Hänen ihailijansa tulivat aivan hulluiksi siitä. Mutta hulluin kaikista
oli eräs nuori kreivi Iljanski, joka viime aikoina oli myöskin
hankkinut pääsyn itselleen Zaidan salaisiin juhlatiloihin.

Hän oli saman kreivi Iljanskin poika, jota ukko Rurik piti pahimpana
vihamiehenään. Jo senvuoksi hän herätti Zaidan vilkkainta
mielenkiintoa. Mutta hän oli muutenkin korea poika, tuskin
parissakymmenissä, kiveräviiksi, kiharatukka. Zaidan mielestä hänellä
oli vain ehkä hiukan liian pieni pää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
nuorta kreiviä erikoisesti suosimasta ja hänen tunteitaan
tulistuttamasta.

Niihin aikoihin kuoli vanha kreivi Iljanski ja nuori kreivi sai periä
koko suuren osuutensa pesästä. Toinen osuus meni toiselle veljelle,
joka oli tyhjäntoimittaja niinkuin hänkin. Äiti siirtyi tyttäriensä
keralla sukulaistensa maatilalle Keski-Venäjälle.

Sillon uskalsi nuori kreivi Ilja Iljanski todenteolla kosia Zaidaa.

— Tiedät että rakastan sinua, kuiskasi hän kerran porraskäytävässä,
saatettuaan Zaidan kotiin heidän yhteisistä kekkereistään. Miksi emme
voisi mennä naimisiin?

— Naimisiin?

Sitä ei Zaida ollut tullut ajatelleeksi. Mutta se oli hänestä kovin
mieltäkiinnittävää.

— Juuri niin, naimisiin. Minun isäni on kuollut ja minä hallitsen nyt
itseäni ja omaisuuttani.

— Mutta minun isäni elää, huomautti Zaida järkevästi. Eikä hän ikinä
antaisi suostumustaan meidän liitollemme.

— Miksi ei? kysäisi kreivi ylpeästi vartaloaan ojentaen. Minun sukuni
on yhtä ylhäinen kuin hänen, minun omaisuuteni…

Ei, ei nyt ollut siitä kysymys, selitti Zaida. Oli kysymys sukujen
välisestä vihollisuudesta. Ja niin paljon luuli Zaida ukko Rurikia
tuntevansa, että tämä ennemmin heittäisi hänet vaikka kaivoon kuin
jonkun kreivi Iljanskin syliin.

— Sitäpaitsi hän on määrännyt minut jo toiselle, lisäsi Zaida
surumielisesti. Ei, siitä ei tule mitään. Paras kun lakkaat sellaisia
ajattelemasta!

Nuori kreivi rypisti otsaansa ja vaikeni, mutta ei päästänyt Zaidan
kättä kädestään. Nähtävästi työskentelivät hänen aivonsa
kuumeentapaisesti.

Zaida teetteli jo itkua, kun kreivi äkkiä lausahti päättävästi.

— Siinä tapauksessa meidän ei auta muu kuin karata.

— Karata?

Zaida lakkasi heti itkemästä ja katsoi suurin silmin kosijaansa, joka
hänestä siinä silmänräpäyksessä kasvoi kahta suuremmaksi ja
miehekkäämmäksi.

— Juuri niin, karata. Ei ole mitään muuta keinoa. Sillä sinua en minä
kuitenkaan päästä käsistäni milloinkaan.

Sekin oli Zaidan mielestä miehen tavalla puhuttu.

Karkaamisen ehdotus oli tosin hänelle vielä odottamattomampi kuin
avioliiton ajatus. Mutta se oli sitäkin mieltäkiinnittävämpi.

Kuinka? He karkaisivat kahden? Keskellä yötä, kuten romaaneissa
konsanaan? Ehkä ikkunasta? Ehkä pitkin köysi-tikapuita? Menisivät
vastoin sukujen mieltä avioliittoon kuin Romeo ja Julia? Kuinka
jännittävää!

Ja mitä kaikki muut naislukion oppilaat sitten sanoisivat? Ja mitä
opettajat? Ja mitä koko kaupunki?

Erinomaista! Siitä tulisi skandaali, jonka rinnalla kaikki hänen
entisensä olisivat pelkkää lastenleikkiä.

Zaida taputti ihastuneena käsiään. Mutta sitten hän kävi äkkiä hyvin
vakavaksi ja kysyi:

— Mitä luulet isäni tästä sanovan?

— Oh, sitten hänen ei auta muuta kuin suostua! lohdutti Iljanski. Ellet
sinä tahdo mennä, menen itse hakemaan hänen siunauksensa.

Zaida suuteli tulisesti urhoollista kosijaansa. Juuri tuollaisen piti
miehen olla hänen mielestään.

He päättivät karata vielä samana yönä.

Zaida oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha.

 

3.

He karkasivat. Ja asettuivat Pietariin asumaan, koska myöskin kreivi
Iljanski tahtoi välttää kotikaupunkiaan ja Zaidan isän lähintä
läheisyyttä.

He vihittivät itsensä salaisuudessa. Kreivi Iljanskin suku antoikin
suostumuksensa asialle, mutta ukko Rurikin ovi oli ja pysyi ijäti
suljettuna tyttärelle.

Kreivi Iljanskin kodista, jonne myös hänen veljensä Feodor piakkoin
saapui, tuli pian maailmankaupungin hilpeimpiä seurakeskuksia. Mutta
enimmän huvittelivat he oikeastaan kodin ulkopuolella. Veljeksillä oli
paljon rahaa, he olivat kumpikin jo tuttuja kaikissa yökahviloissa,
jonne Zaida seurasi heitä uteliaana ja mielellään.

Pietarissa sai Zaida tietää, että hänen miehellään oli lapsi erään
entisen rakastajattarensa kanssa. Ja Pietarissa sai kreivi Ilja samoin
nähdä, miten Zaida sylitteli ja suukosteli hänen nuorempaa veljeänsä
Feodoria.

Syntyi kiivaita kohtauksia heidän välillään. Mutta lopuksi he kuitenkin
katsoivat parhaaksi sopia ja tuomita lempeämmin toistensa entisiä ja
nykyisiä hairahduksia.

Kreivi Ilja antautui peittelemättä entisiin elämäntapoihinsa.

Nuoresta kreivittärestä taas ruvettiin kuiskimaan, ettei hänen hyveensä
ollut mahdollisia hyökkäyksiä vastaan aivan järkkymätön. Ja oli monta,
jotka tahtoivat siinä suhteessa koettaa onneaan.

Kreivi Ilja taisteli aluksi eräiden kanssa heistä. Toisinaan haavoittui
hän itse, toisinaan hänen vastustajansa. Sitten he löivät kättä
toverillisen sovinnon merkiksi ja menivät syömään yhdessä illallista.

Myöhemmin hän ei viitsinyt taistellakaan enää. Hän koetti vain hakea
korvausta omalla tahollaan.

Hän saikin sitä siinä määrässä, että kun Zaida eräänä iltana palasi
Oopperasta, jonne hänen miehensä ei ollut viitsinyt saattaa häntä, hän
tapasi kotonaan lauman puolialastomia tanssijattaria. Toisen kerran hän
yllätti miehensä lemmenkohtauksesta kamarineidin kanssa heidän omalla
aviovuoteellaan.

Kumpikaan ei enää toisestaan välittänyt. Kuitenkin he vielä istuivat
ulkona yksissä. Mutta kun erään yökahvilan yleisöstä joku loukkasi
Zaidaa ja tämä vetosi miehensä ritarilliseen puolustukseen, vastasi
kreivi Ilja välinpitämättömästi:

— Soromnoo, ei mitään. Hänen sijassaan olisin minä samoin tehnyt.

Eikä Zaida puolestaan tuntenut enää pienintäkään surua, vaikka hänen
miehensä usein lepäsi kuolemansairaanakin pitkistä yöllisistä
huvituksistaan.

Yksi asia yhdisti kuitenkin aviopuolisoita. Se oli raha.

Eräänä päivänä sanoi kreivi Ilja synkästi vaimolleen tämän astuessa
heidän yhteiseen aamusalonkiinsa.

— Kuulepas kyyhkyläiseni! sanoi hän. Asianajajani ilmoittaa, että minun
perintö-osuuteni alkaa nyt olla lopussa.

— Voi olla, haukotteli Zaida. Mutta mitä se minuun kuuluu? Tiedäthän,
että minä en ymmärrä mitään raha-asioita.

— Tiedän, vastasi kreivi Ilja katkerasti. Se kuuluu sentään sinuunkin
sen verran, että meidän pian täytyy matkustaa pois Pietarista.

— Minne?

Zaida katsoi vilpittömästi hämmästyneenä häneen.

— Minun maatilalleni Etelä-Venäjälle. Onneksi emme ole ehtineet sitä
vielä hurjistella.

— Maatilalle? Maaseudulle? kysyi Zaida säikähtäen. Sehän on mahdotonta!

— Kuitenkin sen täytyy tapahtua. Rahat ovat auttamattomasti lopussa.

— Tee velkaa!

— En saa enää. Kaikki tuntevat aineellisen tilani. Minulla ei ole enää
muuta kuin tuo maatila.

— Suuri maatila?

— Aivan tavallinen. Ehkä siinä elää juuri.

— Mutta sehän on suoranaista kurjuutta! kivahti Zaida.

— Nimitä sitä miksi vain tahdot, vastasi kreivi Ilja, nyt itse
vuorostaan haukotellen. Mutta me voimme vielä elää herroiksi viikon
pari.

Asia antoi Zaidalle paljon miettimistä. Ja hän kieltäytyi joksikin
aikaa myös tavallisista seurahuveistaan.

Sensijaan nähtiin hänen näinä aikoina seurustelevan tavallista enemmän
kreivi Iljan nuoremman veljen Feodorin kanssa.

Kreivi Ilja näki sen kyllä ja aikoi jo joskus varoittaakin veljeään.
Mutta se jäi häneltä aina, sillä hän pelkäsi, että hänen veljensä voisi
väärinkäsittää varoituksen.

Saattaisihan poika luulla esim. että hän oli mustasukkainen!

Hän mustasukkainen! Hän, kreivi Ilja, moisen letukan vuoksi. Ei tullut
kysymykseen.

Ja niin jäi veljellinen varoitus antamatta.

Pari viikkoa yllämainitun keskustelun jälkeen ampui kreivi Feodor
itsensä. Koko hänen suuri perintö-osuutensa lankesi kreivi Iljalle ja
hänen vaimolleen.

Aviopuolisot matkustivat Nizzaan. Ja jälleen oli kaikki jonkun aikaa
hyvin heidän välillään.

 

4.

He vierailivat vuosikauden Nizzassa, Rivieralla ja Monte Carlossa.
Kaikkialla he tapasivat maamiehiään, yhtä rikkaita, yhtä ylhäisiä ja
huikentelevaisia kuin hekin, ilman mitään päämäärää tai
elämäntarkoitusta.

Nizzassa täytyi kreivi Iljan yhteiskunnallisen maineensa vuoksi jälleen
taistella erään vaimonsa rakastajan kanssa.

Zaida tahtoi olla mukana taistopaikalla. Kun ei se käynyt muuten
päinsä, hän piiloutui pensaikkoon ja seurasi sieltä sykkivin sydämin,
posket hohtavina asioiden kehittymistä.

Kaksintaistelun valmistukset vaikuttivat häneen tuiki juhlallisesti.
Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista, ainoastaan kuullut puhuttavan.
Kuinka jännittävää! Ja hän voi tuskin estää itseään ääneen
huudahtamasta, kun kirkkaat miekat aamuruskossa ensikerran vastakkain
risteytyivät.

Kumpi voittaisi noista? Hänen miehensä vai hänen rakastajansa?

Samantekevä! Sillä eihän hän oikeastaan välittänyt heistä
kumpaisestakaan.

Samantekevä, kun vain taisteltiin ja hänen vuoksensa taisteltiin!
Miesparat! Mitä suuria lapsia he olivat! Oliko hänen vikansa, että nuo
poloiset olivat valmiit tottelemaan jokaista hänen pienintä
viittaustaankin?

Mutta sääli oli vain ohimenevä hetken tunnelma hänessä.

Pääasia oli uusi, tavallisuudesta poikkeava aistivaikutus. Nähdä kerran
verta! Verta, joka virtasi hänen vuokseen! Nähdä toisen kaatuvan maahan
kuoliaana ja rientää toista voittajana syleilemään.

Mikä pettymys!

Ei kuollut kumpikaan. Ei tapahtunut mitään suurta eikä tärisyttävää.
Hänen miehensä haavoittui vain hiukan käsivarteen, jonka jälkeen
vastustajat sopivat keskenään ja palasivat kaupunkiin samalla
automobiililla.

— Sonja, sanoi Zaida kamarineidilleen, joka oli seurannut häntä hänen
luvattomalle vakoiluretkelleen. Eikö totta, maailma on pelkkää
harmautta ja ikävyyttä.

— Kreivittären sijasta minä ottaisin itselleni uuden rakastajan,
huomautti Sonja rikkiviisaasti.

— Voit olla oikeassa, myönsi Zaida. Tuosta ei ainakaan ole mihinkään.
Palatkaamme hotelliin.

Niin jatkui hänen elämänsä. Välistä väsyi hän myös rakkauteen. Silloin
valtasi hänet pelihimo. Eivätkä pienet olleet ne summat, jotka pyörivät
heiltä pois Monte Carlon rulettipöydän ääressä.

Eräänä päivänä ilmoitti kreivi Ilja vaimolleen, että myöskin veljen
perintö-osuus oli lopussa.

— Meidän täytyy sittenkin matkustaa maatilallemme Etelä-Venäjälle,
sanoi hän. Ja nyt heti! En ole ennen aikoja tahtonut säikyttää sinua.

Hän odotti suurta kohtausta, myrskyä, itkua ja hammasten kiristystä.
Siksi hän hämmästyi suuresti, kun hänen vaimonsa vastasi vain
yksikantaan:

— Vai niin! Minä olen valmis.

— Niin, lisäsi kreivi Ilja kyynillisesti. Sillä eihän minulla ole
ketään muuta veljeä, jonka voisin periä enää.

Sekään myrkytetty pisto ei vaikuttanut mitään. Zaida katsoi häneen
aivan lempeästi ja rauhallisesti.

— Jumalan kiitos! sanoi hän. Jos mikään on minulle nyt tervetullut, on
juuri maaseudun hiljaisuus.

Kreivi Ilja ei tahtonut uskoa korviaan.

Zaidako noin puhui? Zaida, joka ei koskaan saanut kylläkseen
huvituksista?

Hän oli luullut ilmoittavansa surusanoman. Ja toinen ilmoittikin
iloitsevansa siitä!

Jos koskaan, tunsi kreivi Ilja itsensä nyt jotakuinkin
yksinkertaiseksi.

Pah! ajatteli hän itsekseen. Tuo teeskentelee! Mutta hämärä aavistus
sanoi hänelle kuitenkin, että tuossa naisessa saattoi piillä voimia,
joita hän ei ikinä ollut ymmärtänyt.

Kaikki selvisi kuitenkin siinä silmänräpäyksessä.

— Niin, armaani, jatkoi Zaida samaan vienoon, hiljaiseen äänilajiin.
Sinä ihmettelet, näen minä?

— Kyllä. En luullut sinun maa-elämää rakastavan.

— Unohdat, että olen itse kotoisin maalta. Mutta se seikka nyt ei tällä
kertaa suinkaan ole määräävä mielialalleni.

— Mikä siis?

— Olen odottanut tilaisuutta sanoa sen sinulle. Niin, olen tulemassa
äidiksi, rakas Ilja.

Oli kuin olisi katto pudonnut kreivin päälakeen. Mikään ei olisi tällä
hetkellä voinut enemmän hänen aivojansa tärähyttää.

— Sinä? Äidiksi? osasi hän vain änkyttää.

— Niin, jatkoi, kreivitär äskeisellä äänellään, joka oli niin uusi
hänen miehelleen. Onko se sinun mielestäsi niin ihmeellistä?

— Äidiksi? kertoi kreivi. Nyt, kahden vuoden avio-elämän jälkeen?
Kyllä! Se on mielestäni sangen ihmeellistä.

— Unohdat, että minäkin olen nainen. Toivon, ettei äitiys ole rumentava
minua sinun silmissäsi.

Äitiys? Nainen? Zaida voisi synnyttää?

Niin, sen oli kreivi Ilja todellakin unohtanut.

Aluksi hän oli sitä kyllä ajatellut. Mutta ei nyt enää pitkiin
aikoihin. Eihän Zaida ollut muutenkaan niinkuin muut naiset. Kaikkein
vähimmän hän oli niinkuin puolisot ylimalkaan ovat.

Mikä oli Zaida siis nämä kaksi vuotta ollut hänelle?

Kreivi Ilja oli pakotettu tuonkin nyt itselleen määrittelemään.

Ei, ei Zaida ollut ollut mikään vaimo hänelle. Pikemmin toveri,
pikemmin hyvä juomaveikko, yhtä irstaileva kuin hän itsekin, mutta
nähtävästi juuri senvuoksi puoleensa kiinnittävä, koska he kaikesta
huolimatta olivat yhdessä pysyneet.

Varsinkin senjälkeen kuin he olivat kokonaan lakanneet toisilleen
mitään velvollisuuksia asettamasta, he olivat tulleet oikein hyviksi
ystäviksi.

Ja nytkö oli juopa aukeava heidän välillään? Nytkö oli tuo outo, tuo
salaperäinen, tuo ikinaisellinen jälleen rikkova heidän hyvän
toveruutensa?

Kreivi Iljalle oli tuo ajatus tuiki sietämätön.

Mahdollinen äitiys siirsi Zaidan hänelle tuntemattomiin maan-osiin. Ja
hän olisi kuitenkin tahtonut säilyttää hänet lähellään. Sillä eihän
kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin Zaida. Eikä kukaan voinut olla niin
hauska ja huvittava, kun vain oli paljon rahaa ja voi antaa vallan
jokaiselle päähänpistolleen.

Kreivi Iljan hämmästys vaihtui vaistomaiseksi suuttumukseksi. Hän kävi
kiivaasti kiinni Zaidan käsivarteen ja kysyi töykeästi:

— Kenen lapsi se on?

Zaida loi häneen suuret, tummansiniset silmäteränsä.

— Kenen muiden kuin sinun! virkahti hän sitten kuin ihmetellen niin
lapsellista ja yksinkertaista kysymystä. Vai tahdotko laskea leikkiä
minun kanssani?

— Sinä tahdot laskea leikkiä minun kanssani, ärjäisi Ilja. Uskotko
minua todella niin naiviksi? Tietysti se on joku sinun lukemattomista
rakastajistasi!

Zaida ei joutunut ollenkaan hämilleen. Hän vain pusersi hiljaa miehensä
kättä ja kuiskasi:

— Myöskin sinulla on ollut lukemattomia rakastajattaria. Mutta olisitko
sinä tahtonut ketään heistä vaimoksesi ja puolisoksesi nimittää?

Kreivi Ilja mietti.

— En, se on totta, vastasi hän sitten yksinkertaisesti.

— Siinäpä se, huomautti Zaida. Myöskin minulla on voinut olla monta
ihastusta. Mutta lapseni isäksi en minä olisi voinut valita ketään
muuta kuin sinut, sinut yksin koko avarasta maailmasta.

Hän puhui vielä paljon samaan suuntaan. Ja kreivi Ilja kuunteli häntä
mielellään.

Lopuksi hänen onnistui kokonaan vakuuttaa miehensä ja poistaa tämän
onnettomat epäluulot. Kreivi Ilja itki. Itki ensikertaa heidän
kaksivuotisen avioliittonsa aikana, painoi päänsä hänen syliinsä ja
sopersi:

— Zaida, rakas Zaida! Nyt vasta meistä tulee oikein mies ja vaimo.

Zaida katsoi häneen ihmetellen.

Mitä lapsia nuo miehet olivatkaan! Sanalla sai heidät itkemään, sanalla
nauramaan. Ja kahdella voi heidät vakuuttaa mistä seikasta hyvänsä. Tuo
kaikki oli hänestä erittäin mieltäkiinnittävää.

 

5.

Kreivi Iljan hyvät aikomukset, niin vilpittömiä kuin ne ehkä olivatkin,
eivät kestäneet edes niin kauan kuin hänen vaimonsa raskaus. Heti kun
he olivat tuolle etelä-venäläiselle maatilalle todellakin saapuneet,
valtasi vastustamaton ikävä hänet ja hän koetti käyttää hyväkseen
kaikkia niitä huvituskeinoja, joita hänen köyhtynyt asemansa vielä
salli hänelle.

Maatila oli lähellä Kijeviä. Kreivi Ilja matkusti sinne usein ja palasi
joskus takaisin maaten juopuneena kuin kuollut reen perässä.

Kartanon monet sievät palvelustytöt hän piti itse-oikeutettuna
saaliinaan.

Zaida näki kaikki, ymmärsi kaikki, mutta ihmeekseen hän huomasi
olevansa kaiken tuon suhteen sangen välinpitämätön. Siitä hän päätti
ettei hän todellakaan rakastanut miestään, ei edes sen vertaa, että
olisi viitsinyt olla hänen käytöksestään loukkautunut.

Kreivin mielestä oli Zaida taas käynyt niin merkillisen ikäväksi ja
mitättömäksi, senjälkeen kuin tämä oli menettänyt kaiken viehätyksensä
nautintovälikappaleena. Joskus hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle,
mutta hän ei suorastaan voinut. Pieninkin äidillinen ilme Zaidan
kasvoilla oli hänelle perinjuurin inhoittava.

Zaida synnytti pojan.

— Olisi voinut olla tyttö, huomautti kreivi Ilja heti synnytyksen
jälkeen hänelle töykeästi.

Sekään ei ollut omiaan aviopuolisoiden väliä juuri lähentämään.

Heti lapsivuoteesta parannuttuaan rupesi Zaida ottamaan osaa
paikkakunnan seura-elämään.

Jumala oli täyttänyt hänen toivonsa: äitiys ei todellakaan ollut häntä
rumentanut. Se oli päinvastoin lisännyt hänen naisellisia sulojaan,
pyöristänyt sopivasti hänen pitkän solakan vartalonsa, syventänyt hänen
silmänsä ja antanut hänen koko olennolleen lempeän arvokkuuden, joka
missä seurassa hyvänsä vaati huomiota osakseen.

Hänen nenänsä oli vain edelleen hiukan liian paksu. Se oli lapsesta
asti ollut Zaidan suurin suru, mutta sille hän ei mahtanut mitään.

Paikkakunnan tilanhaltijat keskustelivat usein keskenään tuosta
uudesta, nuoresta fasaanista, joka äkkiarvaamatta oli heidän
kanatarhaansa pudonnut. Eivätkä he väsyneet iltakausiin pohtimasta,
mikä tuon merkillisen naisen pääasiallinen vetovoima mahtoi olla.

— Mikään kaunotar hän ei ole, oli nuoren parooni von Hellerin tapa
sanoa. Mutta hän on viehättävä, kovin viehättävä. Hänen käyntinsä on
aaltoileva kuin tähkä tuulessa.

— Siinä nyt ei mitään merkillistä ole, väitti entinen kaartinluutnantti
Jurjev, eräs häntä hiukan vanhempi aatelismies. Mutta katso hänen
kasvojaan!

— Ne ovat kylmät ja liikkumattomat! kiisti parooni.

— Juuri siinäpä onkin niiden omituinen sulo, huokasi Jurjev. Sillä tuo
kylmyys ei ole kuitenkaan kuollutta, tuo liikkumattomuus ei
tunteettomuutta. Se on vain siveän, kainon sielun luontaista
koskemattomuutta. Ja kun hän hymyilee…

— Oli miten oli! Voisin kuolla hänen viittauksestaan.

— Myöskin minä. Tappaa tai tulla tapetuksi.

He, kuten kaikki muutkin, olivat mielipuolisesti Zaidaan rakastuneet.
Ja kaikki he olivat yksimielisiä siitä, ettei kreivi Ilja ansainnut
häntä niin nimeksikään.

Kukin tekivät he hänelle vuorostaan myös rakkaudentunnustuksiaan.

Zaida kuunteli heitä kaikkia, hymyili, ei evännyt eikä myöntänyt, vaan
jätti heidät jokaisen toivon ja epätoivon vaihteille, joka oli omiaan
heidän ihailuaan äärimmilleen kiihoittamaan.

— Hän on sfinksi!

— Hän on arvoitus!

— Hän on hyvän ja pahan tiedon puu!

Tuollaiset huudahdukset tulkitsivat paikkakunnan herrojen mielipidettä
hänestä.

Kiihkein kaikista oli entinen kaartinluutnantti Jurjev. Hän ei saanut
enää rauhaa päivällä eikä yöllä. Zaidan salaperäiset kasvot väikkyivät
alati hänen sielunsilmiensä edessä.

Eräänä päivänä he olivat kaikki vieraisilla paikkakunnan rauhantuomarin
luona. Huviteltiin ampumalla pilkkaan pistoolilla. Varsinkin naiset
olivat tähän urheiluun tuiki ihastuneet.

Myöskin Zaida oli siellä.

Luutnantti Jurjev seuraili häntä kaikkialle ja kuiskaili hänen
korvaansa entistä epätoivoisemmin ääretöntä rakkauttaan ja intohimoaan.

— Te laskette leikkiä, hymyili Zaida.

— Jumal’auta, en! intoili Jurjev. Ajattelen teitä, uneksin teistä.
Tulen hulluksi, jumal’auta, jos työnnätte luotanne minut.

— Niin kaikki sanovat, hymyili Zaida. Miksi minun pitäisi uskoa
erikoisesti juuri teitä? Näyttäkää, todistakaa rakkautenne!

— Saatte nähdä, virkahti Jurjev matalalla äänellä.

Talon rouvan oli vuoro ampua juuri. Hän piti jo pistoolia ylhäällä ja
tähtäsi, sormi liipaisimella. Ennen kuin kukaan ehti estää tai talon
rouva huomata edes, mistä kysymys oli, oli luutnantti Jurjev pistänyt
kätensä pistoolinsuun eteen.

Laukaus pamahti. Käsi vaipui alas verisenä ja läpiammuttuna.

Nyt uskoi Zaida.

Yleisen hämmingin kestäessä, sillä aikaa kun Jurjevia hoidettiin ja
sidottiin, hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen etsivin, tutkivin
silmin häneen, koettaen arvata hänen sielunliikkeitään ja eritellen
yhtä tarkasti omiaan.

Siis tuohon saakka hän voi miehet ajaa! Siis tuohon saakka oli hänellä,
vaikka hän ei ollut vielä antautunutkaan, valta häntä rakastavien
miessydänten yli!

Tuo oli enempi kuin kaksintaistelu.

Luutnantti Jurjevista tuli hänen rakastajansa. Heidän suhteensa kesti
ummelleen kuusi kuukautta eli juuri niinkauan kuin Zaida viitsi
ylläpitää sitä.

Hän väsyi siihen. Jurjev vaivasi häntä alituisella
mustasukkaisuudellaan. Se oli taas ominaisuus, jota Zaida ei voinut
sietää ollenkaan. Hän ei itse ollut koskaan tuntenut sitä eikä
senvuoksi voinut sitä myöskään muissa ymmärtää.

Hän päätti vapautua Jurjevista. Mutta miten?

Ottamalla toisen rakastajan? Sehän olisi ollut helppoa hänelle, mutta
tuskin vienyt tarkoitettuun tulokseen. Miehet olivat niin kummallisia!
He surivat, kärsivät, riitelivät, uhkasivat eivätkä kuitenkaan
luopuneet rakkautensa esineestä.

Matkustamalla pois? Siihen hänellä ei ollut varaa taas.

Zaidaa päätti antaa kohtalon ratkaista.

Ja kohtalo oli hänelle tällaisissa tapauksissa aina kaksintaistelu.

Itse asia oli hänelle tosin jo kadottanut kaiken romantisen
jännityksensä. Mutta sen tulokset saattoivat kuitenkin joskus olla
hyvinkin kunnioitusta herättäviä.

Varsinkin senjälkeen kun Kijevissä eräs upseeri oli surmannut toisen
kaksintaistelussa, suuntautuivat Zaidan ajatukset yhä enemmän tuohon
keinoon. Mutta se olikin tapahtunut pistooleilla. Siinä ase! Miekka ei
itse asiassa kelvannut mihinkään.

Mutta mitä jos Jurjev, joka oli tunnettu pistoolinkäyttäjä, sensijaan
että antaisi sulasta rakkaudesta häneen ampua itsensä, surmaisikin
hänen miehensä?

Yhdentekevää!

Kun Zaida oikein tuumi asiaa, hän huomasi että hän ehkä vielä
mieluummin tahtoi vapautua kreivi Iljasta.

Mitä iloa hänellä oikeastaan oli miehestään? Ja mitä hyötyä? Ei mitään,
ei kerrassa mitään. Maatilan hän saisi joka tapauksessa periä.

Kohtalo sai ratkaista. Pääasia, että toinen noista miehistä häviäisi
elämän näyttämöltä.

 

6.

Zaidalle oli hyvin helppo järjestää asiat niin, että kreivi Ilja
loukkasi Jurjevia. Hänen yllytyksestään lähetti jälkimmäinen kreiville
kaksintaistelu vaatimuksensa.

Mutta kreivi Ilja ei ottanut vastaan sitä.

Hän ei todellakaan ottanut vastaan. Mikä eläin!

Hän vain nauroi ja selitti, että hän ja Jurjev olivat parhaita ystäviä
ja jos Jurjevilla oli jotakin valittamista häntä vastaan, hän oli heti
valmis pyytämään anteeksi niin monta kertaa kuin toinen halusi vain.

Sekundantit menivät tyhjin toimin matkoihinsa. Mutta Zaida kihisi
vihasta. Näinkö täytyi siis raueta koko hänen suunnitelmansa?

Jurjev ja kreivi Ilja sopivat todellakin, näyttipä heidän ystävyytensä
tästä tilapäisestä välikohtauksesta vain lämmenneen ja lujittuneen.

Zaida tunsi hetkisen itsensä melkein kuin syrjäytetyksi noiden kahden
lähestyessä toisiaan, joita hän juuri oli tahtonut toisistaan
etäännyttää ja saada vihamiehinä, surma-ase kädessä, toisiaan vastaan
seisomaan.

Tuokin oli uusi kokemus Zaidalle.

Miehet voivat siis tuollaisiakin olla! Lyödä kättä keskenään ja jättää
turvattoman naisen epäritarillisesti siihen sivuun seisomaan! Tämän
opetuksen muistaisi hän kyllä. Toistakertaa ei hänelle tämäntapaista
erehdystä enää saisi tapahtua.

Murhatkoon siis jompikumpi heistä toisen, jos kerran on mahdotonta
pakottaa heitä kaksintaisteluun!

Tuo ajatus liiti lintuna Zaidan aivojen yli.

Ensi kerralla hän sitä kauhistui. Mutta se tuli takaisin ja silloin se
oli jo paljon vähemmän kauhistuttava hänen mielestään. Murha tai
kaksintaistelu! Olihan se oikeastaan sama asia. Ja siten hänen ehkä
onnistuisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja vapautua samalla
kertaa heistä molemmista.

Toinen lautoihin, toinen rautoihin! Se olisi oikein noille kummallekin.

Zaida oli nyt joka tapauksessa päättänyt kostaa heille.

Hän kyseli vain itseltään: kumpi? Kummassa olisi kyllin miestä
lähettämään hänen tähtenä murhaisan luodin toisen sydämeen?

Pian hän huomasi, ettei hänellä tässä suhteessa voinut olla paljon
toiveita Jurjevista. Tämä oli ritarillinen luonne, joka tosin rakasti
silmittömästi Zaidaa, mutta ei olisi edes rakastetun naisen vuoksi
ollut valmis mihinkään alhaiseen.

Entä hänen miehensä kreivi Ilja sitten?

Zaida tarkasteli ensi kertaa tällä silmällä häntä. Ei, ei ollut
tuostakaan! Nautiskelija, irstailija, juoppolalli tosin, mutta ei
murhamies. Eikö hänessä siis piillyt mitään väkivaltaisia voimia, joita
olisi voinut ärsyttää ja pienestä idusta suureksi kasvattaa…?

Kyllä, pilli! Kun hän oli juonut kylliksi, hän voi olla hyvinkin
väkivaltainen. Kerran hän oli sellaisessa tilassa esim. lyönyt Zaidaa
ja uhannut ampua hänet.

Siinä oli kohta! Siinä oli aukko muurissa, josta hän ehkä voisi
sisiliskona sisälle tunkeutua.

Mutta täytyi saada hänet juomaan, paljon juomaan. Ja sitten valmistaa
sopiva tilaisuus.

Myöskin oli tarpeellista rakastuttaa hänet jälleen nuoruutensa
morsiameen hurjasti, mielenvikaisesti, kuten kerran entisinä aikoina,
jolloin hän oli ollut valmis ryöstämään hänet ja hänen kanssaan
maailman ääriin pakenemaan.

Zaida päätti koettaa, onnistuisiko se vielä hänelle.

Se kävi helpommin kuin hän oli odottanutkaan.

Hän oli vain muutamia päiviä hellempi ja huomaavaisempi miehelleen kuin
milloinkaan. Hän pukeutui koulutyttömäisesti ja palautti taitavasti
toisen mieleen vanhoja muistoja, vanhoja lemmenkohtauksia. Hän ärsytti
kreivi Iljan itserakkautta ja oli ihailevinaan hänen jokaista sanaansa
ja tekoaan, vieläpä hänen sangen tuulentupaisia suunnitelmiaan maatilan
parantamiseksi ja heidän aineellisen asemansa kohottamiseksi.

Luonnollisesti hän samalla antautui tavallista suuremmalla
taituruudella miehensä rajuille hyväilyille, joista hän itse asiassa ei
ollut koskaan kieltäytynytkään.

Hänen onnistui. Kreivi Ilja uskoi jo olevansa aika mies mielestään.

Nyt hän on kypsä, ajatteli Zaida. Nyt hän ei salli enää kenen tomppelin
hyvänsä rakastella vaimoaan. Nyt hän ampuu. Mutta nyt on myös
käytettävä tilaisuutta.

Hän valmisti kotiinsa kestit ja kutsui Jurjevin ynnä koko seudun
aateliston niihin.

Hän oli mitä ihastuttavin emäntä, jota vieraitten silmät mielellään
seurasivat. Ihastunein kaikista oli kuitenkin Jurjev, joka katsoi
yleisesti aavistetun rakastaja-asemansa sallivan hänelle eräänlaisia
etuoikeuksia muiden rinnalla talon emännän julkiseenkin suosioon,
kädenpuristuksiin ja silmän-iskuihin nähden.

Zaida laittoi aina niin, että kreivi Ilja saattoi havaita ne. Ja
samalla ikäänkuin ilmiantoi miehelleen tämän tunkeilevan ja hänelle
epätervetulleen kosiskelijan.

Kreivi Ilja ei sanonut mitään, vaan joi kovasti, tyhjentäen lasinsa
aina pohjaan ja kehoittaen vieraita samoin tekemään.

Tunnelma nousi. Harva oli selvä enää. Silloin ehdotti joku, että
lähdettäisiin välillä ajelemaan kauniissa talvi-illassa, kukin naisensa
keralla ja palattaisiin sitten takaisin pitoja jatkamaan.

Ehdotus saavutti yleisen suosion myrskyn.

Zaidankin mielestä se oli hyvin onnistunut ajatus. Mutta hän heitti
paljonpuhuvan katseen mieheensä, kun Jurjev eteisessä ilman muuta
ojensi käsivartensa ja pyysi saattaa rekeen hänet.

Tällä kertaa näytti kreivi Ilja hänet ymmärtävän.

Joku herroista keksi kantaa naisensa portailta rekeen. Toinen seurasi
hänen esimerkkiään. Myöskin Jurjev kantoi Zaidan käsivarsillaan. Mutta
ennen kuin hän päästi hänet taljojen alle, hän kumartui äkkiä ja
suuteli häntä.

Samassa silmänräpäyksessä kuului laukaus ja hän vaipui maahan sanaa
päästämättä.

Kreivi Ilja seisoi portailla silmät verestävinä, pistooli kädessään.
Hän oli ampunut selkään häntä.

— Ruumis syrjään! hän huusi hurjasti. Minä ammuin hänet. Minä ammuin
kuin koiran hänet. Te näitte, että hän suuteli vaimoani.

Sitten hän heittäysi itse vaimonsa vierelle rekeen, ärjäsi kuskille ja
valjakko vieri kalpeaan kuutamoon.

Jurjev eli vielä. Häntä lähdettiin kotiinsa kuljettamaan, mutta hän
kuoli matkalla. Herroista asettuivat useimmat jyrkästi kreivi Iljan
puolelle.

— Se oli miehen työ, kuului reestä rekeen yleinen mielipide. Samoin
olisin minä tehnyt hänen sijassaan.

Kaikki he olivat olleet sydämessään kateellisia Jurjeville tämän
nauttiman suosion vuoksi. Siksi oli kreivi Ilja äkkiä kohonnut miltei
sankariksi heidän silmissään.

— Mutta sehän oli leikkiä, pelkkää viatonta leikkiä, itkivät naiset.
Pieni suudelma.

— Ei suudella rankaisematta toisten vaimoja, vastasivat miehet
vakavasti. Sitäpaitsi sinä tiedät hyvin, kultaseni, ettei se niinkään
viatonta ollut.

Useat heistä palasivat vielä juominkia jatkamaan.

Asiasta syntyi luonnollisesti oikeusjuttu. Mutta korkea oikeus oli
samaa mieltä kuin seudun kavaljeerit. Se katsoi, että kreivi Iljalla
oli ollut pätevät syyt tekoonsa.

Hänet vapautettiin.

Zaida oli siis vain puoleksi onnistunut. Ja nyt hän oli ilman
rakastajaa.

 

7.

Jurjev jätti jälkeensä suuren omaisuuden, joka luonnollisesti siirtyi
hänen lähimmille sukulaisilleen.

Nyt vasta sai Zaida silmänsä auki. Kuinka typerä, kuinka sanomattoman,
kuinka kuvailemattoman vajajärkinen hän oli ollutkin! Miksi ei hän
ennen suunnittelemaansa tapausta ollut pakottanut Jurjevia
testamentteeraamaan ainakin osan omaisuudestaan hänelle? Jos hän oikein
tunsi miehensä, ei tälläkään tarkemmin ajatellen olisi ollut mitään
sitä vastaan.

Pakottanut? Tietysti ei minkäänlainen pakotus hänen puolestaan olisi
voinut eikä saanut tulla kysymykseen.

Niin tyhmä ei hän luonnollisesti ollut, niin yksinkertaisesti hän ei
olisi suinkaan menetellyt. Hän olisi ainoastaan laittanut niin, että
Jurjev itse olisi tarjonnut testamenttia hänelle.

Tarjonnut, ja kun hän olisi torjunut, tyrkyttänyt, pyytänyt, rukoillut
polvillaan ja _vaatinut_ hänen sitä vastaan-ottamaan…

Mutta aika nyt enää kuvitella, kuinka viisaasti hän olisi voinut kaikki
yksityisseikat hoitaa, kun hän kerran oli ollut niin ymmärtämätön itse
pääasiassa!

Aika nyt enää lipoa kieltään! Hyvä herkkupala oli nyt joka tapauksessa
tällä kertaa sivu suun tipahtanut.

Tällä kertaa, mutta ei toiste.

Sen ainakin päätti Zaida lujasti mielessään. Toista kertaa ei hän enää
näin tyhmä olisi. Kyllä hän vasta osaisi paremmin varailla itsensä,
ennen kuin hän päästäisi ihailijansa toisiaan kuoliaaksi ampumaan.

Miehestään hän ei tuon tapauksen jälkeen enää sen enempää välittänyt.
Mies oli tehnyt tehtävänsä, mies sai mennä. Ja kreivi Ilja lohduttausi
entiseen tapaansa, suoden kaiken vapauden vaimolleen, kun tämä vain
salli hänelle saman.

Zaida rupesi nyt katselemaan ympäriltään uutta rakastajaa itselleen.

Eihän hän voinut elää ilman rakastajaa. Täytyihän hänellä olla mies. Ja
tuon miehen täytyi olla rikas, sillä Zaidan teki mieli jälleen suureen
maailmaan, ja hän tiesi, ettei se ollut mahdollista muuten kuin miehen
avulla.

Hänen silmänsä kulkivat mies mieheltä, rivi riviltä, pysähtyen vihdoin
nuoreen parooni von Helleriin.

Tosin tämä ei ollut kovin rikas, ei ainakaan tarpeellisen rikas, mutta
voisihan hän henkivakuuttaa itsensä. Kaikkien mahdollisuuksien varalta.
Eihän koskaan tiennyt, mitä voisi tapahtua…

Zaida yllätti itsensä hymyilemästä yksinään omalle kuvalleen peilissä,
kun hän noin ajatteli.

Siinä silmänräpäyksessä hänen hymyilynsä hyytyi ja hän tunsi omantunnon
vaivoja. Olihan julmaa, olihan epäinhimillistä ajatella noin. Hyi, mikä
hirviö hänestä oli jo mahtanut tullakaan!

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi sama salaperäinen hymy
jälleen hänen kapeille huulilleen.

Mitä julmaa? Miksi epäinhimillistä? Eihän hän tehnyt mitään. Miehet
tekivät. Oliko hän syypää esim. siihen, että kreivi Iljan veli Feodor
oli hänen vuokseen surmannut itsensä?

Ei, totisesti ei! Hän oli vain pitänyt paljon tuosta kunnon
nuorukaisesta ja tämä puolestaan oli vannonut häntä rakastavansa.
Kaikesta päättäen hän oli puhunut totta. Ja silloin oli Zaida uskonut
sen ja hänelle mielellään antautunut.

Oliko hänen syynsä, että poika tuosta pikkuseikasta oli saanut ankaria
omantunnon vaivoja? Tai hänen syynsä, että hän oli koettanut ymmärtää
nuorukaista, tunkeutua hänen ajatusjuoksuunsa ja säestää hänen
tuskallisia mielialojaan? Oliko ehkä hänen syynsä sekin, että ne täten
olivat kasvaneet kymmenkertaisiksi?

Naurettavaa! Sittenhän ei uskaltaisi koskaan olla yhtämieltä ihmisten
kanssa.

Mitä hän mahtoi sille, että ihmiset olivat hulluja?

Vai olisiko hänen ehkä pitänyt sekin aavistaa, että kreivi Feodorin
hulluus päättyisi itsemurhalla?

Ei! Sitä ei kukaan minkään oikeuden eikä kohtuuden nimessä voinut
vaatia häneltä.

Taikka pitäisikö hänen ehkä soimata itseään siitä, että kreivi Feodorin
perintö-osuus oli langennut tämän vanhemmalle veljelle ja että hänellä
täten oli ollut välillistä hyötyä hänen kuolemastaan?

Zaida hymyili…

Sääli kuitenkin kunnon nuorukaista…

Paras, että parooni Heller jo ajoissa henkivakuuttaisi itsensä. Kun
oikein ajatteli, oli häntä paljon vähemmän sääli.

 

8.

Parooni Heller oli naimisissa. Hänellä oli vaimo, yhtä nuori kuin hän
itsekin, ja tämän kanssa kaksoiset, joista hän piti kovasti.

Zaida naisellisella vaistollaan ymmärsi, että jos hänen mieli päästä
johonkin lopputulokseen, oli parooni Heller ensin perheestään
eristettävä.

Mutta miten?

Siten että hän, Zaida, ja hänen miehensä muuttaisivat ensi talveksi
kaupunkiin, parooni Heller seuraisi heitä eikä enää ollenkaan palajaisi
kotiin. Suunnitelma oli selvä. Muu seuraisi kyllä sitten itsestään.

Niin tapahtui. Eräänä syyskesän päivänä sanoi Zaida nimittäin
miehelleen:

— Armaani, eikö totta, me menehdymme täällä maalla? Emmehän me voi
täällä ijäti asua. Mielestäni sinunkin suuret lahjasi vaativat
liikuntaa, käytäntöä.

— Aivan oikein, myönsi kreivi Ilja flegmaattisesti. Minäkin
matkustaisin mielelläni jonnekin. Mutta mihin? Ja miten?

— Olen ajatellut, että muuttaisimme ensi aluksi kaupunkiin. Pitkä talvi
on tulossa taas. Me emme mitenkään jaksa sitä enää täällä maalla.

— Olet aivan oikeassa, myönsi kreivi jälleen yhtä flegmaattisesti ja
filosofisesti. Mutta mitä me kaupungissa tekisimme? Ja ennen kaikkea,
millä me eläisimme?

Zaidalla oli siihenkin heti vastaus valmiiksi mietittynä.

— Mielestäni sinä voisit hankkia jonkun viran siellä, huomautti hän,
aivan kuin se ajatus olisi juuri sillä hetkellä hänen päähänsä
pälkähtänyt.

Kreivi Ilja hämmästyi.

— Viran? toisti hän koneellisesti. Viran? Sitä en tosiaankaan ole
tullut ajatelleeksi. Mitä virkaa minä voisin hakea mielestäsi?

— Mitä hyvänsä, selitti Zaida. Mies sinun lahjoillasi! Jotakin
kuvernöörinsihteerin virkaa ensi aluksi. Niin pian kuin ilmoittaudut,
saat sinä sen luonnollisesti.

— Luonnollisesti, myönsi kreivi. Mutta luuletko, että se on sopivaa
minun aatelis-arvolleni?

Zaida kohautti olkapäitään.

— Hyvä Jumala, kuka sen niin tarkkaan tietää. Mutta virka-uralla voi
päästä sangen pitkälle, vaikka ministeriksi.

— Minä puolestani, selitti kreivi vilpittömästi, en ole koskaan
sellaista mahdollisuutta ajatellut.

— Ystäväni, virkahti Zaida huolestuneena, sinulta puuttuu kunnianhimoa.
Sinusta voisi tulla mitä hyvänsä. Ah, jospa minä olisin sinun
sijassasi!

— Sinusta tulisi ministeri, myönsi kreivi Ilja melkein ihaillen. Mutta
minusta? Mitä hittoa voisi minusta tulla? Enempää kuin olen, tarkoitan?

— Ainakin rikas, sanoi Zaida silmää räpäyttämättä. Minä en puhu
virkamiehen tuloista, sillä ne ovat mitättömät, vaan hänen
sivutuloistaan. Ne voivat onnellisissa tapauksissa nousta
suunnattomiin.

— Täytyy miettiä asiaa, tuumi kreivi. Eikä hullumpi olisikaan vielä
kerran ennen kuolemaansa tuntea rikkaaksi itseään.

Siemen oli kylvetty, ja Zaida tiesi sen kasvavan ja tuleentuvan.

Kreivi Ilja ilmoittautui kuvernöörille ja sai viran luonnollisesti.
Yhtä luonnollista oli, että hän ei sitä hoitanut juuri nimeksikään.
Mutta Zaida oli päässyt tarkoituksensa perille. He muuttivat talveksi
kaupunkiin.

Myöskin parooni Heller sai äkkiä paljon äärettömän tärkeätä
toimittamista kaupungissa. Liikeasioita! selitti hän perheelleen.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä liikeasioita hänellä, rauhallisella
maanviljelijällä, saattoi kaupungissa olla. Mutta hänen perheensä uskoi
sen, ja myöskin hänen ystävissään tilanhaltijoissa herätti tuo sana
taika-uskoista kunnioitusta.

Hän seurusteli alituisesti Zaidan kanssa. Ja jo uudenvuoden korvissa
hän oli niin pitkällä, että hän kirjoitti seuraavan kirjeen
lemmitylleen:

”Kunniasanallani ja kaiken nimessä, mikä minussa vielä on lujaa ja
turmeltumatonta, lupaan minä, Pjotr Nikolai von Heller, täyttäväni
kaiken, mitä Zaida Andrejevna Rurik minulta Kijevissä oloaikanani
suvaitsee vaatia. Vannon sitäpaitsi, että tämä ei ole mikään uhri minun
puoleltani ja etten vaadi mitään vastalahjaa. Olen aina toimiva sen
puhtaan rakkauden nimessä, joka on ottanut haltuunsa koko elämäni.

P. N. von Heller.”

Toukokuussa oli juttu valmis. Silloin kirjoitti hän Zaidalle viimeisen
kirjeensä, joka kuului sanasta sanaan näin:

”Rakas Zaida Andrejevna!

Klo 6:n sijasta olen minä klo 9 saapunut anatomiseen luentosaliin. Elän
vielä neljäkymmentä minuuttia. Kaikki on lopussa. Vielä Sinun vuoksesi
elän minä, siinä ainoassa toivossa, että näkisin Sinun ajavan ohitse
vaunuissasi. Suutelen Sinua ja kuolen.

P. N. von Heller.

P. S. Kirjoitan tämän Nestenskaja- ja Tundossikatujen kulmauksessa.”

Parooni Heller piti sanansa. Hän kuoli todellakin neljänkymmenen
minuutin perästä.

Zaida oli itsekin hämmästynyt hänen tavallista ritarillisemmasta
sankaruudestaan. Hän istutti kauniita kukkasia hänen haudalleen eikä
lakannut koskaan häntä kyynelsilmin muistelemasta.

 

9.

Seurasi sitten eräitä vaellusvuosia Zaidan elämässä.

Heti parooni Hellerin kuoleman kautta varoihin päästyään hän lähti
matkoille, ensin Moskovaan ja Pietariin, sitten Länsi-Europaan.
Kierteli aikansa, solmi uusia suhteita ja tuttavuuksia ja palasi aina
jälleen takaisin kreivi Iljan maatilalle, pääasiallisesti poikaansa
katsomaan, mutta myöskin levähtämään ja voimistumaan uusiin
seikkailuihin.

Näille matkoille hän ei koskaan enää ottanut miestään. Hänen oli
hauskempi yksin, ja sitäpaitsi alkoi tämä olla jo jotenkin tylsistynyt.

Usein toi hän miehensä maatilalle myös jonkun rakastajan tullessaan.
Kreivi Ilja ei pitänyt sitä minään merkillisenä seikkana.

— Soromnoo, sanoi hän vain. Pääasia, että hän jaksaa myös juoda. Siten
on hänestä jotakin huvia minullekin.

Zaida oli nyt oikeastaan kunniansa kukkuloilla. Hänen valtansa miesten
yli oli rajaton, ainakin hänen omasta mielestään. Hän käsitteli heitä
kaikkia kuin luontaisia orjia ja alustalaisiaan.

Eräs katkera kokemus herätti hänet kuitenkin tästä harhaluulosta.

Hän oli silloin matkalla Varssovasta Pietariin. Hänen vaunu-osastoonsa
astui nuori, kaunis puolalainen husaarikornetti, joka nähtävästi oli
matkalla Pietariin tuhlaamaan uuden, upean kaarti-univormunsa kunniaksi
liikoja rahojaan, Zaidan tottunut silmä kiintyi heti häneen.

Nuori mies miellytti häntä ensi silmäyksellä. Omaa viehätysvoimaansa
hänen ei taas pistänyt päähänsäkään epäillä.

Asia kulki tavallista kulkuaan.

Nuori mies piti häntä nähtävästi englannittarena. Katsoi häneen,
ällisteli häntä, teki hänelle pieniä palveluksia, lausui vaivaloisesti
pari englanninkielistä sanaa, joihin Zaida yhtä vaivaloisesti vastasi
samalla kielellä.

Seurasi sitten pitkä, syvä hiljaisuus.

Zaidaa huvitti äärettömästi tuon miespoloisen pula. Nähtävästi tämä oli
ensi kertaa ominpäin maailmalla.

Äkkiä ryhtyi nuori mies päättävästi puhuttelemaan ranskankielellä
häntä.

Tätä kieltä hän tuntui osaavan jonkun verran paremmin. Mutta Zaida
vastasi puhtaimmalla parisin-murteella.

Jonkun ajan nuorta miestä kiusattuaan hän kuitenkin käänsi puheen
venäjäksi. Nyt vasta vilkastui keskustelu. He tulivat pian hyviksi
tuttaviksi.

Pietarissa he asettuivat asumaan samaan hotelliin. Ja vasta täällä
uskoi Zaida uudelle ihailijalleen, että hän oli naimisissa.

— Naimisissa?

Nuori mies näytti oikein murtuvan tästä tiedonannosta.

— Niin, onni teille! nauroi Zaida. Sillä muuten olisitte te itse ehkä
ollut pakotettu menemään naimisiin kanssani.

— Mikä onni! huokasi nuori mies. Suoraan sanoen, olin sitä alkanut
toivoa jo.

Zaidan kasvojen yli kulki äidillinen ilme ja hän katsoi nuoreen
kornettiin melkoisella sisällisellä kunnioituksella.

— Te olette vakava nuorukainen, hän sanoi.

— Kyllä, myönsi toinen. Kotona sanovat kaikki, että otan elämän
liiankin vakavasti.

— Ja rakkauden?

— Minä en ole koskaan ennen rakastanut, selitti nuori mies
vilpittömästi. Olen vain lukenut ja uneksinut siitä! Mutta nyt kun
tunnen, mitä se on…

— Te tunnette sen nyt?

— Kyllä. Nyt on se minusta vakavin asia koko maailmassa.

Zaida katsoi ja katsoi häneen. Hänen silmänsä hämärtyivät kyyneliin.

Kelpo poika! ajatteli hän. Tuo on uusi tyyppi. Tuollaista ei ole vielä
koskaan ennen minun tielleni sattunut.

— Mutta te eroatte! huudahti nuori mies samassa. Te eroatte
luonnollisesti. Ja sitten te menette naimisiin minun kanssani. Eikö
totta? Oikein jo palan halusta esittää teidät isälleni ja äidilleni.

— Te tahtoisitte siis mennä niin mielellänne naimisiin minun kanssani?
hymyili Zaida.

— Kyllä, huokasi kornetti. Minä en voi elää teitä ilman. En voi
käsittää, kuinka olen voinut elää hetkeäkään…

— Vaikka olette vasta pari päivää tuntenut minut?

— Vaikka!

_Tuo_ on rakkautta, ajatteli Zaida.

Samalla tuumi hän itsekseen, mihin hän voisi käyttää nuorukaista. Tällä
hetkellä ei tosin mihinkään. Mutta kuka tietää … ehkä joskus
vastaisuudessa…

— Te eroatte? kuiskasi kornetti kiihkeästi.

Zaida selitti hänelle, ettei hän suinkaan ollut sellaista ajatellut.

Nuori mies synkistyi.

— Teidän miehenne mahtaa olla sitten verraton, sanoi hän katkerasti.
Minä en vain siinä tapauksessa ymmärrä…

— Ymmärrä? Mitä?

— Miksi te sitten olette tahtonut minun kanssani leikitellä.

Oi pyhä viattomuus! ajatteli Zaida. Mutta tuo nuorukainen huvitti häntä
juuri siksi. Ja hän selitti toimessaan, ettei hän suinkaan ollut
leikkinyt hänen kanssaan ja että hän, sivumennen sanoen, oli naimisissa
täydellisen hulttion kanssa.

Nuori mies katsoi häneen ällistyneenä.

— Mutta siinä tapauksessa minä en taas ymmärrä, virkahti hän, kuinka te
voitte olla hetkeäkään naimisissa hänen kanssaan. Te, joka olette niin
puhdas, niin ylevä, niin korkea…!

Vähempi riittäisi, ajatteli Zaida.

— Te olette lapsi, hän vastasi, tällä kertaa sangen vilpittömästi. Te
ette ymmärrä näitä seikkoja. Ei mennä naimisiin aina sen oikean
kanssa…

Nyt näytti valo syttyvän nuoren miehen aivokopassa.

— Teidän vanhempanne ovat pakottaneet teidät menemään vasten mieltä
miehelään.

Tuo on auttamaton, ajatteli Zaida. Mutta ääneen hän virkahti vain
yksinkertaisesti:

— Niin, he ovat pakottaneet. Sitäpaitsi te olette tilaisuudessa
näkemään mieheni. Seuratkaa minua meidän maatilallemme!

Tämä oli uusi hämmästys kunnon kornetille.

— Kuinka? Voinko minä tulla sinne? kysyi hän suurin silmin.

— Kyllä. Miksi te ette voisi sinne tulla?

— Senjälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut?

— Tuhmuuksia! Te tulette ja sillä hyvä. Olen varma, että mieheni tulee
teistä paljon pitämään.

Nuori mies mietti asiaa. Aluksi tuntui koko ehdotus hänestä tuiki
oudolta ja sopimattomalta. Mutta kenties se oli tapa sellainen? Kenties
ne elivät näin suuressa maailmassa?

Hänen teki mielensä seikkailla eikä hän sitäpaitsi tahtonut jättää
Zaidaa. Hän suostui.

He matkustivat kreivi Iljan maatilalle. Talon kynnyksellä otti kreivi
itse vastaan heidät.

— Minun uusin rakastajani, esitteli Zaida.

Kornetti oli vaipua maan alle.

— Soromnoo, sanoi kreivi filosofin tyyneydellä ja taputtaen häntä
ystävällisesti olalle. Ei tee mitään. Astukaa sisälle ja olkaa niinkuin
kotonanne.

Nuori husaarikornetti ei ollut ikinä voinut tällaista ympäristöä
kuvitella.

Hän vietti jonkun viikon siellä. Mutta sitten sai hän kylläkseen, hänen
tervettä, turmeltumatonta luontoaan rupesi koko tämä pohjaton
saastaisuus inhoittamaan ja eräänä päivänä hän oli hävinnyt. Jättänyt
vain jälkeensä kirjeen, jossa hän vielä kerran vannoi rakkauttaan
Zaidalle, mutta ilmoitti samalla, ettei hän voinut jäädä tämän
rakastajaksi näissä olosuhteissa.

Hän oli matkustanut takaisin Puolaan vanhempiensa luo.

Zaida oli kuin puulla päähän lyöty. Tämä tapahtui ensi kerran hänelle.
Mies jätti hänet! Ja juuri mies, jota hän oli pitänyt ennen muita
kunnollisena ja luotettavana.

Kunnottomatko häntä siis etupäässä rakastivatkin? kysyi hän katkerasti
itseltään.

Mutta hän päätti ottaa opiksi tämänkin. Oli olemassa muunkinlaisia
miehiä siis kuin juuri niitä, joita hän oli tuntenut tähän saakka.
Niihin ei hänen valtansa ulottunut eikä hän voinut käyttää niitä
mihinkään.

Niitä oli siis kaikin mokomin kartettava!

Tästälähtien jakoi Zaida miehet kahteen osaan: hyödyllisiin ja
hyödyttömiin. Ja hän tottui pian jo ensi silmänräpäyksellä erottamaan,
kumman kategorian kanssa hän oli milloinkin tekemisissä.

 

10.

Vierähti jälleen joku vuosi. Zaida oli käynnillä Moskovassa, jonne eräs
monimiljonääri oli kutsunut hänet vieraakseen.

Shampanja virtaili. Pitoja pidettiin aamusta iltaan ja illasta aamuun,
koskaan väsähtymättömällä nautinnonhalulla. Tämä oli oikein elämää
Zaidan mielen mukaan.

Eräänä iltana piti miljonääri puheen, joka päättyi muutamiin
kaihomielisiin huokauksiin naisten uskottomuudesta.

Zaida otti sen jostakin syystä itseensä. Ja hän vastasi muutamilla
leimuavilla lauselmilla mieslurjuksista, jotka pitivät naista
kauppatavarana.

Heti senjälkeen hän pyysi sanoa jäähyväisensä ja poistua hotelliinsa.

Hänen saattajakseen ehätti tarjoutumaan eräs tohtori Werner, jo noin
neljän- viidenkymmenen korvissa oleva mies, juristi ja asianajaja
ammatiltaan, jota ei ollut ennen miljonäärin vieraspidoissa näkynyt.
Zaida oli tuntenut pitkin iltaa tämän tarkastelevan katseen
kasvoillaan.

Nyt vasta hän vilkaisi tarkemmin häneen nähdäkseen, mikä tuo nyt taas
oli miehiään.

Hyödytön vaiko hyödyllinen? Siitä kysymys.

Ensi silmäys ei vaikuttanut häneen edullisesti. Tuota miestä hän ei
varmaankaan voisi käyttää mihinkään. Korkea otsa, ylöspäin kohotetut
kulmakarvat, tanakka leuka, koko ruumis raskas ja jykevätekoinen.

Ei, tuo mies ei ollut naisten narri.

Entä silmät? Ehkäpä niistä voisi päättää jotakin.

Nekin puhuivat samaan suuntaan. Tosin oli niissä jonkun verran
ajattelijan kummastelua ja hyvän sydämen surumielisyyttä, mutta ei
mitään välitöntä, ei hetken ihmistä, tuokiotunnelmaa, kaikkein vähemmän
eroottista.

Hyödytön mies! Zaida aikoi jo evätä hänen saattamistarjouksensa ja
valita jonkun toisen tunkeilevista kavaljeereistaan, kun hänen
katseensa äkkiä kiintyi tohtori Wernerin huuliin. Ne olivat paksut,
kömpelöt ja aistilliset.

Ahaa, ajatteli hän. Kenties hänestä sittenkin voi olla jotakin hyötyä.
Tuon miehen intohimot voivat olla sitä väkevämmät, mitä enemmän hän
kokee vallita niitä korkealla otsallaan.

— Tulkaa, sanoi hän lyhyesti, nyykäyttäen päätään hänelle.

He laskeutuivat kadulle. Tohtori Werner tahtoi kutsua ajurin.

— Ei, epäsi Zaida. Kävelkäämme!

Hän tunsi itsensä vielä liian kiihtyneeksi, selitti hän. Raitis ilma
olisi paras rauhoittava lääke hänen hermoilleen.

— Niin, miksi te kiihdyitte oikeastaan? kysyi tohtori Werner.

— Te kysytte! ihmetteli Zaida. Ettekö kuullut, mitä hän sanoi naisista?

Tohtori Werner väitti, ettei hän ollut mitään merkillistä kuullut,
paitsi tuota arkipäiväistä totuutta, että kaikki naiset olivat
uskottomia.

— Ja miehet, kysyi Zaida terävästi. Mikä on teidän ajatuksenne heistä?

— En ole koskaan voinut keksiä heissä mitään mieltäkiinnittävää,
hymyili tohtori Werner.

Oli jotakin ärsyttävää hänen äänessään. Zaida olisi voinut vastata,
mutta hän ei viitsinyt. Hän vain kohautti välinpitämättömästi
olkapäitään.

Seurasi hetken vaitiolo.

— Oletteko hysteerinen? kysyi tohtori Werner äkkiä.

Hävytön mies, ajatteli Zaida. Ja hän päätti vastata samalla mitalla.

— Oletteko lääkäri? kysyi hän takaisin.

— En. Minä olen lakimies.

— Vai niin. Olin niin varma siitä, että olisitte lääkäri.

— Kuinka niin?

— En tiedä. Teissä on ehkä jotakin, joka muistuttaa sairashuonetta.

Zaida huomasi syrjäsilmällä, että hän oli hyvin tähdännyt iskunsa.
Tohtori Werner säpsähti, joku kärsivä hermonykäys kulki hänen
kasvojensa ylitse ja hän vaikeni loukkautuneena.

— Niin, minä olen sairas, sanoi hän sitten hetken perästä matalalla
äänellä. Sairas samoin kuin tekin.

— Minä? Ei minua mikään vaivaa.

— Kyllä. Tekään ette näe elämällänne olevan mitään tarkoitusta.

Tuopa oli omituista puhetta. Zaida oikein pysähtyi ihmeissään.

— Tarkoitusta? Te olette filosofi?

— En, vastasi tohtori Werner hiljaisesti. Minä olen tavallinen ihminen
vain. Mutta se ei estä minua syvästi tuntemasta olemassa-oloni
ääretöntä tyhjyyttä ja mitättömyyttä.

Tuo oli uutta kieltä Zaidalle. Noin ei kukaan hänen ihailijoistaan
ollut vielä jutellut hänelle.

Sitäpaitsi tuo mies puhui totta.

Olihan Zaida itse usein samaa tuntenut. Tuntenut ikävystymisen ja
sisällisen haukotuksen tunteen kohoavan sydämestään keskellä
hilpeimpien kemujen hälinää ja aution, riuduttavan surumielisyyden
hiipivän koko olentoonsa.

— Te olette oikeassa, hän sanoi ja ojensi kätensä hänelle. Meitä on
paljon sairaita sieluja tähän aikaan.

— Sanokaa ’kuolleita sieluja’, virkahti tohtori Werner, kunnioittavasti
hänen kättään puristaen. Niitä me olemme nimittäin.

Zaida katsoi synkin silmin häneen. Hän oli äkkiä tullut hirvittävän
vakavaksi.

— Tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte? hän kysyi kiinteästi.

— Kyllä, vastasi tohtori Werner. Eikä olisikaan mikään erikoinen tuska
olla kuollut sielu, ellei muistaisi, että kerran on ollut eläväkin ja
ellei tuo muisto olisi jäänyt ijäti vaivaamaan.

He seisoivat vastatusten katukäytävällä. Lyhdyn valo lankesi heidän
kasvoilleen.

He olivat aivan kalpeat. He eivät huomanneet, että he yhä pitivät
kädestä kiinni toisiaan ja että ohikulkevat ihmiset katsoivat
kummastuneina heihin. He vain tuijottivat toistensa silmiin niinkuin
aaveet, ikäänkuin he olisivat niiden tuntemattomasta syvyydestä
tahtoneet etsiä elämänsä puuttuvaa tarkoitusta.

Zaida heräsi heistä ensiksi tietoisuuteen ulkomaailmasta. Hän veti
kätensä pois ja virkahti hymyillen:

— Myöskin pessimisteillä voi olla nälkä. Mitä jos pistäytyisimme vielä
jonnekin ravintolaan? Voisimme samalla paremmin jutella siellä.

Tohtori Werner oli heti valmis suostumaan ehdotukseen.

 

11.

He menivät ravintolaan ja ottivat yksityishuoneen. Ja he istuivat
siellä myöhään yöhön shampanjan ja kaviarin ääressä jutellen keskenään
kuin vanhat tuttavat ynnä itsekin ihmetellen, kuinka kaksi outoa
ihmistä saattoi näin helposti toisiaan lähestyä.

Enimmän ihmetteli Zaida. Monta ihailijaa oli hänellä ollut, mutta ei
ketään tämäntapaista. Kukaan ei niistä ollut häntä ymmärtänyt. Hänen
oli aina ollut asiansa vain muita ymmärtää.

Tämä ymmärsi. Ja tämän kanssa saattoi todella keskustella.

Sekin oli uutta hänelle. Ja hän kun oli luullut, ettei elämä voisi
tarjota hänelle enää mitään tuntematonta!

Zaida totesi tuntevansa merkillistä vetovoimaa tuota miestä kohtaan.
Eikä hän voinut olla jo toivomatta sydämensä syvyydessä, että toinen
samaa tuntisi ja nauttisi yhtä paljon hänen seurastaan kuin hän tuon
miehen seurasta.

— Mistä johtuu, etten ole ennen tavannut teitä? katkaisi hän äkkiä.

— Käyn niin harvoin missään, selitti Werner.

— Työnne pidättää teitä?

— Kyllä. Teen työtä usein läpi yönkin ja päivällä on minulla konttorini
ja vastaanottoni.

— Ja ansaitsette paljon rahaa? hymyili Zaida.

— Ei sovi valittaa. Keskimäärin neljäkymmentätuhatta ruplaa vuodessa.

Se kävi laatuun Zaidankin mielestä.

— Teidän pitäisi tehdä hiukan vähemmän työtä, virkahti hän keveästi. Ja
ottaa enemmän osaa seura-elämään. Varmaan se olisi omiaan haihduttamaan
teidän luontaista raskasmielisyyttänne.

— Minun ei tee mieli, vastasi Werner. Seura-elämä ei tarjoa minulle
mitään, ei ehdottomasti mitään. Sitäpaitsi minulla on vaimo ja lapset.

— Ah, te olette naimisissa.

— Kyllä. Olen ollut jo kaksitoista vuotta.

— No niin, sittenhän teillä on perhe-elämänne.

Zaida virkahti sen melkein kateellisesti, sillä hän ei voinut samalla
olla omaa onnetonta avioliittoaan ajattelematta.

Tuolla miehellä oli tietysti herttainen vaimo ja lauma terveitä,
punaposkisia lapsia, joiden parissa hän viihtyi niin hyvin, ettei
joutanut edes seuraelämään osaa ottamaan. Mitä hän valitti sitten?

Tietysti vain tuollaista hetkellistä hentomielisyyttä, kun oli
sattumalta vieraan naisen seuraan joutunut, jonka myötätuntoon oli niin
mukava vedota ja jonka avulla voi niin vaarattomasti hankkia itselleen
pienen aistimuksen suuren mailman seikkailuista!

Tietysti tavallinen, rauhallinen poroporvari. Zaidaa jo oikein
pistätti, että hän oli ollenkaan lähtenyt mokoman kanssa iltaa
viettämään.

Mutta tohtori Werner vastasi raskaasti ja yksivakaisesti:

— Teeskentelen perhe-elämää. En tiedä, ehkä minussa on joku vika. Mutta
minä tunnen senkin keskellä hiipivän olentooni tappavan, jäytävän
välinpitämättömyyden.

Zaida vaikeni hetkiseksi iloiten vilpittömästi hänen vastauksestaan.

— Tänä iltana te kuitenkin lähditte ulos! lausahti hän sitten,
reippaasti shampanjalasiaan kohottaen.

— Kyllä, vastasi Werner, hänen kanssaan yhtä reippaasti kilistäen. Olin
utelias teitä näkemään.

— Minua? nauroi Zaida. Ei, mutta mitä te sanotte, herra tohtori! Nyt te
varmaan syötätte pajunköyttä minulle.

— Kuten sanoin. Olin kuullut teistä niin paljon.

— Niinkö? oli Zaida ihmettelevinään. Puhutaanko minusta todellakin niin
hirveästi?

— Aivan varmaan, hymyili Werner. Teidän monet seikkailunne…

— Minun seikkailun?

— Ovat luonnollisesti antaneet aihetta täydelliseen legendaan. Tarun ja
todellisuuden sädekehä ympäröi teidän päätänne…

— Minä vakuutan, ettei se ole ainakaan todellisuuden!

— Historia ratkaiskoon. Voitte ymmärtää kaikissa tapauksissa, että olin
hyvin utelias teitä näkemään.

He nauroivat kumpikin ja kilistivät. Zaida oli kuin huomaamattaan
aukaissut rannerenkaansa eikä ollut saavinaan sitä kiinni. Tohtori
Werner pyysi kohteliaasti saada auttaa häntä.

Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi Zaidaa.

Heidän polvensa koskettivat toisiinsa, mutta he eivät olleet sitä
huomaavinaan. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä vetänyt pois polveaan.

— No, ja nyt kun olette nähnyt minut? kysyi Zaida keimailevasti. Mikä
on teidän vaikutuksenne minusta? Edullinen, vai mitä?

— Sitä tuskin voi sanoa, naljaili Werner. Mutta te olette harvinaisen
mieltäkiinnittävä.

— Siinäkö kaikki!

Zaida oli mutristavinaan suutaan harmistuneesti ja ylenkatseellisesti.

— Eikö se riitä ehkä? kiisti tohtori kamppaillen turhaan rannerenkaan
kanssa. Se on mielestäni parasta, mitä ylimalkaan voi sanoa kenestäkään
ihmisestä, ainakin parempaa kuin mitä heistä voi sanoa useimmista.

— Olette oikeassa jälleen, myönsi Zaida hetken mietittyään. No, ja
miksi minä sitten muka teistä olen niin harvinaisen mieltäkiinnittävä?

Tohtori Werner oli vihdoinkin onnistunut saamaan kiinni renkaan. Hän
katsoi Zaidaa silmiin, suuteli hänen valkeaa käsivarttaan kyynärpään
taitteeseen ja virkahti äänellä, josta ei voinut erehtyä:

— Siksi, että te vaikutatte niin yksinäiseltä. Ja siksi, että te
vaikutatte niin etäiseltä. Ja siksi, että te olette vieras koko sille
ympäristölle, jossa te elätte, mutta kenties vierain sentään itse
itsellenne…

Zaida sulki silmänsä.

— Puhukaa enemmän minusta, kuiskasi hän.

— Te olette outo koko tässä ajassa ja tässä aikakaudessa, jatkoi
tohtori Werner matalalla äänellä. Ei kukaan ole teidän kaltaisenne.
Siksi ei kukaan myöskään ymmärrä teitä. Ettekä te ole ikinä
rakastanut…

— Mitä te sanotte? huudahti Zalda hiljaa, mutta ei avannut silmiään.

— Ette, jatkoi toinen järkähtämättömästi. Te ette ole ikinä vastannut
rakkauteen rakkaudella. Sillä aikaa kuin intohimot ovat teidän
ympärillänne leimunneet, te olette pysynyt kylmänä ja empivänä.

— Se ei ole totta, se ei ole totta! kuiski Zaida.

— Kyllä. Te ette ole koskaan lahjoittanut pois itseänne. Siinä on
teidän olemuksenne salaisuus. Te olette jäänyt aina oudoksi
tenhottareksi niille miehille, jotka teidän tähtenne ovat itsensä
uhranneet, sillä te olette ottanut ettekä antanut milloinkaan.

— Enemmän! Enemmän! kuiski Zaida.

— Juuri siksi te olette aina menestynyt, jatkoi toinen kylmästi ja
kirkkaasti kuin tikarin terä. Te olette osannut vietellä miehiä
niinkuin tottunut mestari osaa ammattiansa. Usein te olette
harjoittanut ammattianne myös ilman mitään tarkoitusta niinkuin
taidetta tai niinkuin miekkailija, joka lyö ilmaan vaikeimpia
terssejään, ettei kadottaisi taituruuttaan…

— Juuri niin, juuri niin! Älkää vaietko, älkää jumalan tähden vaietko!
Jatkakaa!

— Te olette tahtonut hallita ja te olette hallinnut. Te olette tahtonut
sukeltaa miesten ihailuun kuin suloiseen, hyväilevään kylpyyn, mutta te
ette ole koskaan jättänyt sinne sydäntänne. Te olette rakastanut
maailmassa vain yhtä asiaa ja sen nimi on _valta_.

— Lisää, lisää! huohotti Zaida. Tahdon kuulla, kuka olen. Miksi te
vaikenette? Ah, kuinka te kiusaatte minua!

— Te hymyilette, jatkoi armahtamaton tikarinterä, mutta teidän hymynne
ei tule sydämestä. Se väikähtää vain varjontapaisesti kuin naamio
teidän kasvojenne yli. Te itkette usein, varsinkin muiden seurassa,
mutta silloin te aina ajattelette kuvastinta…

— Mistä te tiedätte? soinnahti heikosti Zaidan huulilta. Kuinka hirveä,
kuinka julma te olette! Mistä te tiedätte kaikki?

— Sekä hymy että kyyneleet ovat teidän aseitanne, jatkoi toinen,
välittämättä vastata hänen kysymyksiinsä. Te käytätte niitä taitavasti.
Te säästätte, te ette tuhlaa niitä. Te käytätte niitä aina oikeaan
aikaan. Te ette käy suoraan vihollisenne kimppuun…

— Lakatkaa!

— Te vaanitte, te väijytte, te yllätätte hänet. Te olette nerokas
sotapäällikkö. Seikkailut, joihin te antaudutte, eivät ole teille
mitään seikkailuja. Ne ovat pienimpiäkin yksityiskohtia myöten
punnittuja, laskettuja, edeltäpäin määrättyjä, kuten ainakin
sotasuunnitelmat…

Zaida oli heittänyt päänsä taapäin sohvan selkänojan päälle ollen nyt
miltei lepäävässä asennossa. Silmiään hän ei ollut avannut vieläkään.

Hän hengitti raskaasti. Hänen kapeat punaiset huulensa olivat
puoli-avoimet, niin että pienten, terävien hampaiden hohtava päärlyrivi
pilkisti esiin niiden alta. Hänen valkea kurkkunsa kaartui
joutsenkaulana taaksepäin. Hänen povensa kävi kuin myrskyssä ja hänen
syvälle-uurretun juhlapukunsa harvan pitsiverkon alla näkyivät hänen
kypsät rintansa nousevan ja laskevan kuin kaksi kultaista omenaa, joita
tuuli huojuttaa.

Hän puristi tohtori Wernerin kättä suonenvedontapaisesti kädessään. Ja
silloin tällöin pudistuttivat lyhyet, hillityt hermoväristykset hänen
ruumistaan kiireestä kantapäähän.

Hän ei ollut vielä koskaan tavannut noin säälimätöntä miestä. Eikä hän
ollut vielä koskaan tuntenut moista hekkumaa.

Myöskään tohtori Werner ei ollut voinut aivan säilyttää alkuperäistä
mielentyyneyttään. Hänkin tunsi oudon vavahtelun sydämessään ja äänensä
tukahtuvan kurkkuun.

Hänen täytyi vaieta pakostakin.

— Tulkaa! virkahti Zaida äkkiä ja nousi ylös.

He lähtivät kiireesti tuskin ehtien päällysvaippoja ylleen pukemaan.

 

12.

Zaida antautui samana yönä tohtori Wernerille.

Tämä, joka oli väittänyt, ettei Zaida vielä koskaan ollut vastannut
rakkauteen rakkaudella, oli nyt ainakin itseensä nähden valmis
väitteensä kokonaan ja perinpohjaisesti peruuttamaan.

Tohtori Werner oli nyt auttamattomasti hukassa. Eikä Zalda voinut sanoa
paljon muuta myöskään itsestään.

Hän, joka lemmenhaluisten ihailijainsa keskellä oli tähän saakka voinut
säilyttää ehdottoman ylemmyytensä, oli nyt kerrankin tavannut
vertaisensa.

Tohtori Werner ei alistunut hänen oikuilleen. Tohtori Werner ei ollut
mikään leikkikalu hänen kädessään, kuten olivat olleet kaikki hänen
entiset rakastajansa. Hän alistui vain omalle intohimolleen. Hän oli
leikkikalu vain omien lemmenjanoisten alkuvaistojensa käsissä, jotka
nyt häntä sokeasti, lupaa kysymättä lennättivät.

He matkustivat heti pois Moskovasta. Tohtori Werner jätti
asianajo-konttorinsa erään apulaisensa hoidettavaksi ja ilmoitti
perheelleen, että tärkeät asiat vaativat siinä silmänräpäyksessä hänen
läsnä-olonsa Parisissa.

He eivät kuitenkaan matkustaneet Parisiin, vaan noin vaan ylimalkaan ja
umpimähkää maailmalle.

Alkoivat heidän vaellusvuotensa.

Parisista Roomaan ja Roomasta Wieniin! Wienistä Moskovaan ja Moskovasta
Kijeviin! Kijevistä Varssovaan ja Varssovasta jälleen Parisiin!

Heillä ei ollut rauhaa missään. He olivat tuomitut ikuisesti
kiertämään. Aina vain läpi samojen hotellien ja kylpypaikkojen. Aina
vain saman intohimon orjina, kiroten, siunaten ja sadatellen sitä.

Tohtori Werner koetti joskus vapautua Zaidasta. Hän ei voinut enää.

Liian lujilla ja sitkeillä säikeillä oli tuo nainen ehtinyt jo vangita
hänet. Hän jätti vaimonsa ja lapsensa, yhteiskunnallisen asemansa ja
kukoistavan asianajo-liikkeensä, kavalsipa kerran Moskovassa käydessään
vielä viimeisten klientiensä varoja noin 80,000 ruplaa.

Kaikki tuon Molokin kitaan, kaikki tuon rajattoman intohimon
alttarille.

Samalla hän kärsi itse sanomattomasti omasta alennustilastaan. Mutta
hänellä ei ollut enää voimaa nousta siitä. Kerran hän karkasi. Mutta
hän palasi jälleen takaisin, madellen maassa kuin koira ja anoen
anteeksi rikostaan.

Hän sai anteeksi. Ja jälleen jatkui eräitä kuukausia heidän hirvittävä,
sielun-surmainen yhteiselämänsä.

He vihasivat, he herjasivat, he halveksivat ja häväisivät toisiaan,
mutta he eivät voineet erota toisistaan. He olivat toisilleen
tarpeelliset, välttämättömät.

He täydensivät toisiaan. Jos toinen oli poissa, tunsi toinen heti
puuttuvan jotakin. Mutta kun tämä taas oli läsnä, alkoi sama kuluttava,
kiduttava taistelo uudelleen.

Aluksi oli Werner voitolla.

Se olikin ehkä heidän rakkautensa onnellisin aika, ainoa onnellinen,
toisin sanoen. Zaidan salainen intohimo oli nimittäin tulla
pahoinpidellyksi. Kun Wernerin oli juuri vastakkainen, nimittäin tehdä
väkivaltaa, sopivat he mainiosti yhteen kuin miekka tuppeen.

Mutta Werner ei jaksanut kauan ylemmyyttään säilyttää. Hän voi olla
tosin hetkellisesti Zaidaa voimakkaampi, mutta Zaida oli kestävämpi ja
sitkeämpi. Hän joutui allepäin. Ja silloin olivat osat vaihtuneet niin,
että ne eivät mitenkään vastanneet heidän luontaista olemustaan ja
pyyteitään.

Zaida alkoi väsyä ensin tähän mielettömään suhteeseen ja etääntyä
Werneristä, joka voimattomassa intohimossaan koetti turhaan läähättäen
pitää kiinni häntä. Hän alkoi yksinkertaisesti katsella ympärilleen
etsien uutta rakastajaa.

Sellaisia olikin kosolta tarjona.

Toistaiseksi hän kuitenkin säilytti suhteensa myös Werneriin. Sillä se
oli tottumus, joka oli muuttunut toiseksi luonnoksi hänellä.

Pahinta kaikista oli, että heidän rahavaransa alkoivat ehtyä jälleen.
Siitä tuli ainainen riitakapula heidän välillään.

Werner syytti tuhlaavaisuudesta Zaidaa ja Zaida Werneriä. Kyllin
riideltyään he sopivat jälleen ja jatkoivat edelleen yhtä tuhlaavaista
elämää, hyvin nähden kumpikin uhkaavan perikatonsa.

Wernerillä oli 50,000 ruplan henkivakuutus.

— Ampuisit edes itsesi, sanoi Zaida kerran vihapäissään hänelle.
Ampuisit ja jättäisit minulle perinnöksi omaisuutesi.

— Älä luule, ärjäisi Werner.

— Sen sinä tekisit, jos rakastaisit minua, ärsytti Zaida edelleen. Etkö
usko, että paremmatkin miehet ovat tehneet samoin minun edukseni?

— Tiedän. Mutta sitä saat sinä kyllä turhaan minulta odottaa.

Zaida näki, että Werner puhui totta.

Mihin hän sitten voisi tuota miestä käyttää? Ehkä muita murhaamaan?

Tuskin siihenkään. Werner oli siinä suhteessa samanlainen kuin hän
itsekin. Hän ei voinut itse tehdä mitään. Hän voi vain seisoa takana,
väijyä ja suunnitella.

Hyvä! Niinpä voisi häntä käyttää siis siihen.

Zaida olikin kaivannut jo kauan tuollaista salaista rikostoveria, jonka
seurassa voisi ajatella ääneen, punoa ja kehittää suunnitelmiaan.

Hänen kamarineitinsä Sonja oli ollut ennen hänelle siinä asemassa.
Sonja seurasi yhä vieläkin uskollisesti häntä. Mutta Sonja oli tuhma
eikä hän oikeastaan osannut muuta kuin säilyttää salaisuuksia.

Hyvä niinkin. Oli väärin vaatia häneltä enempää.

Toista oli Wernerin laita. Hän oli hyväpäinen ja sitäpaitsi lakimies.
Sellaisesta saattoi olla paljon hyötyä yhteisissä juonissa ja
väijytyksissä.

Ja hän päätti säilyttää Wernerin neuvottelevana, vehkeilevänä
ritarinaan.

 

13.

Werner joutui yhä kiinteämmin Zaidan kahleisiin. Nyt hän ei enää
pyrkinytkään pois. Hän tiesi kohtalonsa.

Zaida teetti hänellä mitä hyvänsä. Kerran teatterissa hän pakotti tuon
jo ijäkkään miehen hyppäämään heidän aitiostaan alanäyttämölle. Hyppy
ei tosin ollut hengenvaarallinen, mutta sitä hullunkurisempi, sillä
Werner teki alas pudotessaan aika kuperkeikan yleisön suurimmaksi
iloksi ja näyttelijäin kauhistukseksi.

Zaida aitiossaan nauroi täyttä kurkkua kamarineitinsä keralla.

Kerran kävi tämä elämä jo liian raskaaksi Wernerille. Hän otti myrkkyä.
Mutta hän parani sairaalassa ja oli itse sangen iloinen siitä.

Muuten koetti hän huumata itseään niin paljon kuin mahdollista
nikotinilla ja alkoholilla.

Zaida käytti toisenlaisia keinoja. Hänen nuoruutensa lapsellisista
orgia-yrityksistä oli cocaini pysyväisesti jäänyt hänen
elämäntoverikseen. Hän nautti nyt jo hirvittävät määrät sitä, noin 30
cgr. päivässä. Muutenkin oli hänen hermostonsa järkytetty erään vaikean
naistaudin vuoksi.

He alkoivat rappeutua kumpikin. Zaidalle sanoi sen hänen peilinsä ja
Wernerille hänen omatuntonsa. Vavisten katsoivat he kumpikin
leppymättömän vanhuuden lähenemistä.

Heillä oli usein hyvinkin synkkiä hetkiä, jolloin he maalasivat
sysimustiksi itseään ja toisiaan. Ottivat vuoroin kaiken syyn
päällensä, vuoroin vierittivät taas kaikki toisen niskoille.

Eräänä sellaisena, juuri ennen heidän maatamenoaan, puhui Werner, joka
tylsistyneenäkin tahtoi aina katsella asioita jotakin laajempaa taustaa
vasten:

— Enkö sanonut ensi kerta tavatessamme? ’Kuolleita sieluja’ me olemme.
Gogol voisi meistä kauniin kirjan kirjoittaa. Mutta syy ei ole meidän,
vaan yhteiskunnan, venäläisen yhteiskunnan.

— Älä Venäjää syytä! keskeytti Zaida. Siinä ei ole mitään vikaa. Mutta
me emme kestä länsimaita. Länsimainen myrkky on meihin tunkeutunut.

— Siinäpä se, selitti Werner. Kuinka meitä on kasvatettu? Kuinka
opetettu? Viinalla ja samppanjalla roomalaista oikeutta päähän ajettu.
Myöskin minä olen hyvä patriootti, vieläpä imperialisti
mielipiteiltäni. Mutta minullakin oli ranskalainen kotiopettaja, joka
luetti minulla kevytmielisiä kirjoja ja tärveli niillä puhtaan
mielikuvitukseni.

— Ja minut lähetti isäni naislukioon, mutisi Zaida. Miksi? Saamaan
sivistystä muka. Kaunista sivistystä! Maailmannainen minusta piti
tulla, loistaa tanssijaisissa ja seura-elämässä. No niin, minä olen
maailmannainen! Ja kuitenkin minä olisin ollut onnellisempi
kotikylässäni.

— ’Kuolleita sieluja’ me olemme, vaikeroitsi Werner. ’Kuolleita
sieluja’ on koko Venäjä täynnä. ’Kuolleita sieluja’ ovat poroporvarit,
nuo, jotka ahmivat ja juopottelevat, puhuvat roskaa ja tuhlaavat
elämänsä lohduttomassa henkisessä köyhyydessä. ’Kuolleita sieluja’ on
aatelisto, joka tekee velkaa ja löytää elämäntarkoituksensa
lemmenjuonista ja irstailuista. ’Kuollut sielu’ sinäkin Zaida olet.

— Entä sinä sitten! ärähti Zaida hänelle vihaisesti. Lakkaa jo tuosta!
Juo mieluummin! Eihän tuota viitsi kuulla mokomaa ruumissaarnaa.

— En voi lakata, en voi lakata, voihki Werner, joka olikin jo sangen
juovuksissa. Isänmaani kohtalo lepää raudanraskaana hartioillani. Voi
minua ja voi sinua! Ja voi meitä kaikkia, sillä tuomion päivä
lähestyy…!

Kauan ei hänkään yksinomaan itseään ja isänmaataan voivotella jaksanut.
Pian alkoi hän tapansa mukaan syyttää Zaidaa, ja silloin selkeni aina
jonkun verran hänen hentomielinen lallatuksensa, hänen älynsä terästyi,
hän kävi ilkeäksi, myrkylliseksi ja haavoittavaksi.

— Kaunis nainen sinä olet, hän saattoi sanoa esim. asettuen
ärsyttävästi kyynärpäittensä varaan toista tuijottamaan. Sydämetön ja
ilman omaatuntoa niinkuin Lady Macbeth, taidat kaikki viettelytemput
niinkuin Kleopatra, teet kaikki miehet sioiksi niinkuin Kirke ja
karkeloit heidät kuolemaan niinkuin Salome Johanneksen…

Zaida oli kuullut tuon jo niin usein, ettei hän viitsinyt vastata enää,
vaan koetti ajatella omia asioitaan. Kuitenkaan hän ei voinut olla
kuuntelematta toisella korvallaan, tulisiko sieltä jotakin uutta.

— Jokainen mies, joka sinua lähestyy, jatkoi juopunut, miettii vain
rikosta, murhaa tai itsemurhaa. Kuitenkin kannat sinä elämäsi
seikkailut otsasi ympärillä ylpeänä kuin diadeemin. Sinun rakastajasi
ovat gladiaattoreita. Heidän täytyy olla aina valmiit kuolemaan. Sinun
mielikuvituksesi miettii ja näkee vain verta! Sinun koko elämäsi on
ruudinsavulla hunnutettu…

Ei, ei! Parempi, että hän jatkoi. Antoi hänen puhua vain. Ei haukku
haavaa tee. Olihan hauska sitäpaitsi, että edes joku viitsi haukkua
häntä.

— Enkä minä ymmärrä, tuumi Werner, miksi miehet, minä niinkuin muutkin,
ylimalkaan olemme sinuun niin ihastuneet. Kaunis sinä et ole. Sinun
suusi on liian suuri, sinun nenäsi liian paksu, sinun korvasi liian
ulospäin pörröttävät. Pörrökorva olet. Mutta sinusta ei pääse irti.
Varmaan on jokainen mies, joka on ollut sinun vankisi, hävennyt
rakkauttaan.

— Hävennyt?

Tuo oli jotakin uutta. Zaida odotti oikein mielenkiinnolla, mitä tuosta
nyt seuraisi.

— Juuri niin, jahkaili Werner. Sinun luoksesi ei tulla vapaaehtoisesti.
Sinun luoksesi tullaan ikäänkuin vedettyinä, sysättyinä. Kuin
orjuutetut ilman ehtoja. Sinun rakkautesi on kuin nyrkki niskassa, joka
painaa polvilleen…

Zaida kuunteli sieraimet levällään. Hän näki mielellään, että Werner
silloin tällöin joi itsensä juovuksiin. Tuolta mieheltä sai aina
sentään kuulla jotakin. Muut eivät olleet senkään arvoisia.

Jospa hänellä vain olisi ollut rahaa! Sitten olisi ehkä tämäkin elämä
ollut siedettävissä.

— Sinun suusi on kylmä ja ivallinen, huomautti Werner. Joskus voi siitä
sataa sanoja, jotka suhisevat ilmassa kuin ruoskan-iskut. Se voi
leperrellä lempeästi, mutta lepertelyn takana voivat piillä vihaiset ja
kovat uhkaukset. Ja sinun vaaniva katseesi sitten, joka joskus
singahtaa puolisuljettujen silmäluomiesi alta! Se on viheriä ja
pistävä. Ihminen kauhistuu, kun kohtaa sen…

Zaida ei viitsi enää kuunnella häntä. Ei se ollutkaan mitään. Sitä
tavallista vain! Tuo oli jo liian vanhaa hänelle.

Ja jälleen hiipi ääretön ikävä, ääretön tyhjyyden ja autiuden tunne
hänen ympärilleen.

 

14.

Mutta hänen ajatuksensa harhailivat omia ratojaan.

Hän muistaa lapsuuttaan ja kuvakirjojaan, jotka hän repi pieniksi
palasiksi, kun ne olivat hänen mielestään niin armottoman ikäviä. Hän
muistaa leikkikalujaan, jotka hän särki usein samasta syystä, ja
vauvojaan, jotka hän heitti pettyneenä pois, kun hän huomasi, että
niiden sielu olikin vain pelkkiä höylänlastuja…

Samoin hän tunnustaa leikkineensä ihmisillä. Leikkineensä ja
kääntäneensä heille selkänsä ylenkatseellisesti, niin pian kuin hän oli
tullut niiden sisällyksen tuntemaan.

Jos se on rikosta, on hän varmaan maailman suurimpia rikoksentekijöitä.

Mutta miksi ei kukaan mies sitten ole ollut kyllin voimakas häntä
vastustaakseen? Miksi he eivät ole kuulleet kunniantuntoaan enemmän
kuin häntä? Hän on tahtonut vain koettaa, kuinka laajalle hänen
valtansa ulottui.

Wernerissä hän oli kerran tavannut vertaisensa. Mutta miksi hän ei
ollut koskaan tavannut vankempaansa?

Olisi hänkin voinut tarun viisas ja kaunis prinsessa olla, joka vaati
kosijoiltaan hirmuisimpia rikostöitä, mutta meni kuitenkin lopuksi
sille ainoalle, joka ei totellut häntä, vaan piti hyvän omantuntonsa
kalliimpana rakkauttaankin.

Oli, oli hän yhden sellaisen tavannut. Kornetin! Mutta kornetti oli
matkustanut pois, eikä varmaankaan enää muistanut edes unissaankaan
satunnaista seikkailuaan.

Zaidan silmät täyttyivät kyynelillä. Kenties juuri siinä oli hänen
onnensa kulkenut hänen ohitseen.

Sitten se oli mennyt niinkuin oli mennyt.

Tosi oli, hän oli temmannut miehet tasapainostaan. Hiljaiset hän oli
tehnyt puheliaiksi, älyniekoilta hän oli kielen lamauttanut.
Hurjimusten voiman hän oli murtanut, sytyttänyt arkojen ja hitaiden
innon korkealle leimuamaan. Saiturit hän oli loihtinut tuhlareiksi ja
saanut varovaiset suurimpiin hullutuksiin.

Tosi oli, että hänen rakkautensa oli vaativainen. Niiden, jotka
tahtoivat sen voittaa, täytyi luopua omasta tahdostaan ja muuttua hänen
tuskin julkilausuttujen toivomustensa mykiksi täyttäjiksi. Hänen
rakkautensa vaati, että sille suitsutettiin.

Tosi oli, että hän ei tyytynyt vain alammaisiin valoihin ja mateleviin
lemmentunnustuksiin. Hän vaati myös tekoja. Mutta mitkä teot olivat
rikoksia valtavammat?

Saattoi olla totta myöskin, että hän käytti ihmisiä vain
välikappaleinaan ja että hän harkitsi kylmäverisesti, mihin he kukin
kelpaisivat. Mutta minkä mahtoi hän sille, että hän näki ihmisten
lävitse ja osasi ohjata heidän pyyteensä ja intohimonsa?

Yhden heikko kohta oli ahneus, toisen kunnianhimo, kolmannen
mustasukkaisuus. Miksi ei tunkeutua siitä sisälle heihin ja asettaa
kukin oikealle paikalleen?

Oli totta epäilemättä, että hänen tähtensä oli vuotanut verta. Mutta
oliko hän itse sitä vuodattanut? Ei milloinkaan! Muut olivat tehneet
sen. Varastettiin, että hän voi tuhlata. Murhattiin hänen vuokseen
niinkuin annettiin muille naisille kukkia. Oliko hänen muka kirottava
turmiollista kauneuttaan, siksi että se antoi hänelle sellaisen vallan
ihmisten yli?

Ei, sitä ei Zalda suinkaan voinut myöntää. Sillä missä oli raja? Missä
alkoi rikos? Eihän hän ollut koskaan ollut muuta kuin miesten syntisten
ajatusten elävä täyttyminen.

Mutta niinhän olivat yleensä kaikki naiset. Kuinka monen kirkkaassa
päivänvalossa rumana ja riettaana esiintyvän rikoksen takana seisoikaan
nainen, kaunis, syytön ja hymyilevä!

Ja naiset, joiden elämä oli vierinyt tasaisesti ja ilman seikkailuja?

Hekin toivoivat salaisissa unelmissaan, joita he eivät olisi tahtoneet
tunnustaa edes itselleen, olevansa niin kauniita että miehet tekisivät
heidän tähtensä rikoksia. Ja monikin nainen piti sitä sievänä ja
ritarillisena huomaavaisuutena, jos joku mies hänen kauttansa kärsi tai
joutui perikatoon, kunhan se vain tapahtui hiljaa, huomaamatta ja häntä
syyttämättä…

Oliko se rikos? Silloin oli yksinkertaisesti rikos olla nainen ja olla
kaunis nainen.

Mutta _jos_ se oli rikos ja _jos_ häntä siitä syytettäisiin, silloin
osaisi hän kyllä pitää oikean puolustuspuheen itselleen.

Ja aivan huolettomana huomisesta ja vakuutettuna omasta
viattomuudestaan valahutti Zaida yöpaidan ylleen ja pujahti hotellin
lämpimien peittojen alle. Sinne hän kohta kehoitti myöskin Werneriä
saapumaan, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään.

Sähkö sammui. He löysivät toisensa parhaiten pimeässä.

 

15.

Mutta se ei käynyt mitenkään ajan pitkään. He tarvitsivat rahaa ja
heidän oli sitä hankittava keinolla millä hyvänsä, elleivät he
tahtoneet aivan maantielle joutua.

Silloin tuli kohtalo heidän avukseen.

Zaida luki eräänä päivänä sanomalehdestä, että muutaman hänen
venäläisen tuttavansa kreivi Rakovskin puoliso oli kuollut jossakin
saksalaisessa kylpypaikassa. Tuo kuolinsanoma vaikutti heti
kummallisesti häneen.

Vainaja oli ollut hänen hyvä ystävättärensä ja luokkatoverinsa
naislukiossa. Kun hänellä oli ollut taipumusta musiikkiin, hän oli
sitten mennyt konservatorioon sellonsoittoa oppimaan. Hänestä olikin
tullut jo aika taituri alallaan.

Hän oli esiintynyt jo julkisissa konserteissakin. Eräässä tällaisessa
oli kreivi Rakovski kuullut ja nähnyt hänet sekä rakastunut heti
silmittömästi häneen.

Niin oli hänestä tullut rikkaan kreivi Rakovskin puoliso, jonka onnea
Zaidakin joskus oli kadehtinut synkkinä hetkinään. Nyt hän oli kuollut.
Kuinka kummallista! Ja rikas kreivi oli nyt leski.

Zaidalla oli heidän molempien kuvatkin.

Hän asetti ne pöydälle eteensä ja tutki otsa rypyssä kauan heidän
silmiensä ilmettä ja kasvojensa juonteita. Ei, nuo kaksi eivät olleet
olleet onnelliset. Ei ainakaan kreivi. Hän tarvitsi toisenlaista
naista.

Zaida tunsi vanhastaan myös kreivi Rakovskin ja oli usein ulkomailla
tavannut hänet puolisoineen.

Hänen sotasuunnitelmansa oli heti valmis. Hän sähkötti kreiville ja
ilmoitti saapuvansa hautajaisiin. Hän sai ystävällisen vastauksen ja
matkustikin heti seuraavana päivänä.

Wernerille hän ei mitään sen enempää selittänyt.

Asemalla oli kreivi Rakovski vastassa häntä. He ajoivat suoraa
suruhuoneeseen.

Siellä lepäsi kreivitär Rakovski palsamoituna kirstussaan, kauniina
kukkiensa ja pitsiensä keskellä. Myöskin hänen äitinsä ja sisarensa
olivat saapuneet. Zaida saapui kreivi Rakovskin kanssa, ei katsonut
voivansa ojentaa kättä heille, tervehti vain kaukaa ja kuiskaili tovin
aikaa kreivin kanssa.

Kuuluisan seikkailijattaren tulo ei näyttänyt muihin
hautajaisvieraisiin yksinomaan miellyttävästi vaikuttavan.

Zaida ei kuitenkaan siitä välittänyt. Hänkin meni kirstun luo, teki
ristinmerkin ja luki lyhyen rukouksen. Sitten hän katseli kuollutta
ystävätärtään ja sanoi ääneen kreiville, joka seisoi hänen vierellään:

— Niin kaunis! Mutta mitä auttaa nyt hänen kauneutensa?

Sitten hän poistui ja kreivi seurasi häntä hotelliin. Sukulaistensa
ihmeeksi hän viipyi siellä koko iltapäivän.

Nämä eivät vielä tietysti voineetkaan kuvitella suhdetta Zaidan ja
kreivi Rakovskin välillä. Eikä sittenkään, kun kreivi heti hautajaisten
jälkeen matkusti Venedigiin, missä Zaida odotti häntä.

Kuitenkin tuli heidän suhteensa vähitellen tunnetuksi.

Kreivi Rakovski oli helppo saalis Zaidalle. Hän oli hyvä, ritarillinen
eikä varsin lahjakas. Zaida ajatteli ensin avioliittoa hänen kanssaan,
mutta sitten hän keksi jotakin parempaa.

Eihän hän kreiviä rakastanut. Miksi sitoa itseään mieheen, joka
sisällisesti oli hänelle kokonaan samantekevä?

Sitäpaitsi hän pelkäsi Wernerin mustasukkaisuutta. Tämä ei nimittäin
ollut silti suinkaan luopunut Zaidasta, vaikka tämä oli kreivi
Rakovskille antautunut. Yhtä vähän oli Zaidankaan tarkoitus oikeastaan
päästä hänestä, sillä hän tarvitsi Werneriä ja piti hänestä myöskin
tavallaan.

Werner seurasi nyt kaikkialle häntä, minne kreivi Rakovskikin. Asui
vain eri hotellissa ja tapasi eri aikoina häntä.

Näin jatkui eräitä kuukausia.

Kreivi Rakovski ei luonnollisesti edes aavistanut, että hänellä oli
kilpailija.

Joskus he kaikki kolme matkustivat samassa junassa, vieläpä samassa
vaunun-osastossa, jolloin Zaidan kaksoispeli heidän kanssaan oli
luonnollisesti vielä jännittävämpi. Mutta hän piti sellaisesta. Hänen
hermonsa vaativat voimakkaita kiihottimia.

Tohtori Wernerin hermot eivät olleet yhtä lujat. Kerran ne loppuivat
siihen määrään, että hän syöksyi epätoivoissaan Zaidan
hotellihuoneeseen ja vaati takaisin rahoja, jotka hän oli tuhlannut
tämän vuoksi.

— Kuinka paljon? kysyi Zaida tyynesti.

Werner mainitsi jonkun summan. Heti sen tehtyään hän purskahti
itkemään.

Zaida meni aina edelleen yhtä tyynesti pöytälaatikolleen, otti sieltä
setelitukon, laski tarkkaan ja heitti rahat vasten silmiä hänelle.

— Siinä on, sanoi hän. Toivon, että nyt olemme kuitit.

Werner sai sitten kauan rukoilla, ennen kuin hän pääsi armoihin taas.

Zaida sai rahaa kreivi Rakovskilta, joka piti häntä jo laillisena
morsiamenaan. Puuttui vain eräitä muodollisuuksia. Ne ainoastaan, vain
toistaiseksi, estivät heitä avioliittoon menemästä.

Täytyihän Zaidan sitä ennen saada ero miehestään. Asia ei ollut aivan
helppo, mutta sekin sentään rahalla järjestettävissä.

Ja kreivi Rakovskilla oli rahaa.

Kerrankin oli Zaida saanut kyllin rikkaan rakastajan.

Kaikki olisi ehkä vielä voinut päättyäkin hyvin, ellei kreivi eräänä
päivänä olisi allekirjoittanut testamenttia, jossa hän julisti Zaidan
ainoaksi perillisekseen. Samalla allekirjoitti hän oman
kuolemantuomionsa.

Sillä siitä saakka ei Zaida miettinyt muuta kuin hänen perikatoaan.

Hänen täytyi vaan löytää sopiva ase, sopiva välikappale, siihen.
Werner, joka olisi ollut lähin, oli nähtävästi kelpaamaton.

Zaida koetti ärsyttää hänen mustasukkaisuuttaan. Ei apua! Hänen
kostonhimoaan. Samalla tuloksella! Turhaan hän huudahti epätoivoissaan:

— Mutta raivaahan toki tieltäsi tuo mies! Etkö näe että hän pitelee
pahoin minua?

Kamarineiti Sonjakin, vaikka ei tiennytkään, mistä kysymys oli, tuli
avuksi hänelle.

— Ettekö näe, että armollinen rouva kärsii? Tehkäähän toki hänen
mielensä mukaan.

Mikään ei auttanut. Tohtori Werner ei ollut rahtuakaan ritarillinen.
Hän vain rakasti ja tahtoi omata rakkautensa esineen, josta moinen
rikos — niin hän laski — juuri olisi hänet erottanut.

Kaikki kilpistyi hänen flegmaattista, passiivista vastarintaansa
vasten.

Zaida tuumi jo itsekin, ensi kerran elämässään, tehdä omin käsin tuon
rikoksen.

Hän hankki narkotisia paperosseja. Hän opetteli ampumaan. Hän hankki
kirjoja, jotka käsittelivät kloroformin vaikutusta, ja tutki myrkkyjen
teoriiaa aina kurasiin, intialaiseen nuolimyrkkyyn asti. Lopuksi hän
huomasi, ettei hänestä kuitenkaan olisi työhön.

Ratkaisevalla hetkellä pettäisi hänet kuitenkin hänen rohkeutensa.

Joku välikappale oli saatava, mutta kuka? Joku mies löydettävä, mutta
mistä?

Zaida etsi ja etsi turhaan mielessään.

Sitten hän matkusti Venäjälle, jonne Werner kavallusjuttunsa vuoksi ei
voinut seurata häntä.

 

16.

Harkovista löysi Zaida etsimänsä.

Se oli aatelismarsalkka Golobovin poika Paul, vasta noin
parissakymmenessä oleva nuorukainen ja luonteeltaan kuin vartavasten
luotu Zaidan sokeaksi välikappaleeksi.

Lapsena hän oli ollut lahjakas ja hyväluontoinen, mutta sairaloisen
herkkä ja melkein liian altis vaikutuksille. Kahdentoista vanhana hän
jo oli kirjoittanut ranskalaisia runoja, sangen säntillisiä, sangen
puhdaskielisiä, mutta aina hyvin pingoitetuista aiheista. Sitten oli
tapahtunut hänelle pari tapaturmaa, toisen kerran hän oli pudonnut
jokeen, toisen kerran kaatunut takaraivolleen katukiveen, josta hänen
aivonsa varmaan olivat tärähtäneet.

Ainakin oli suuri sielullinen muutos hänessä tapahtunut. Hän oli käynyt
araksi, surumieliseksi, jopa synkäksikin.

Toverit koulussa usein pilkanneet ja ärsyttäneet häntä. Hän katsellut
ympärilleen harhailevin silmin kuin armoa rukoileva. Mutta pojat ovat
siinä ijässä aivan säälimättömiä. Hänen täytynyt alistua heidän
tahdolleen, totella heitä, täyttää heidän määräyksiään.

Paul taipunut vastarintaa tekemättä. Oppinut vielä arvaamaankin
toveriensa toivomuksia, ennen kuin ne olivat edes julkilausuttuja,
alammaisesti, orjamaisesti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia
maailmassa.

Se huvittanut suuresti hänen kiusaajiaan.

Koko luokka usein yhtynyt innokkaisiin neuvotteluihin keksimään
Paulille aina vaikeampia ja voimakkaampia tehtäviä. Paul ollut
väsymätön niitä täyttämään. Hänen toveriensa ajatukset muuttuneet hänen
ajatuksikseen, heidän päähänpistonsa häntä hallinneet, pakottaneet
hänet mihin hullutukseen hyvänsä.

Merkillisintä oli, ettei hän itse ollut koskaan huomannut olevansa
vieraan tahdon ikeessä. Hän tahtonut aina yksin kantaa edesvastuun
kaikista teoistaan. Se ollut hänen unelmansa ja ylpeytensä.

Tuonkin viimeisen itsenäisyyden toverit päättäneet särkeä hänessä.

He tienneet, että Paul oli tarkka ja säästi huolellisesti saamansa
ruplat ja kopeekat. Hänen täytynyt sitten koko pienellä omaisuudellaan
ostaa kukkia ja lähettää ne lukion juhlasaliin. Pojat sinne
piiloutuneet.

Paul saapunut sinne. Astellut kukkia kantavan palvelijansa jälessä kuin
kuoropoika papin kantapäillä. Toverit syöksyneet esille kätköistään,
nauraneet ja pilkanneet häntä.

”Kenelle olet nuo kukat ostanut?” sanoneet. ”Katsokaa, Paul tuhlaa! Hän
heittää ruplansa akkunasta ulos.”

Paul katsonut toisesta toiseen ihmetellen. Hieronut otsaansa aivan kuin
hän ei olisi tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa. Mutta pysynyt
itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että hän oli ostanut kukat, koska
häntä oli huvittanut tuhlata koko omaisuutensa, ja että hän oli
noudattanut siinä vain omaa tahtoaan eikä toveriensa.

Siinä mies, joka oli jo ennakolta määrätty naisten saaliiksi joutumaan.

Jo ennen Zaidaa hän oli monta kertaa rakastunut. Jos hänen rakkautensa
oli onneton, hän rupesi juomaan suunnattomasti. Jos pieninkin
toivonsäde taas pilkoitti hänelle, hän oli tulla ilosta hulluksi ja
taipui mihin lemmittynsä oikkuun hyvänsä.

Hän kuului oikeastaan lääkärikirjoihin, joissa hänen lajinsa olisi
määritelty sanalla masokisti. Hän tahtoi, että hänelle tehtäisiin
pahaa. Hänen suurin hekkumansa oli tulla häväistyksi, halvennetuksi,
nöyryytetyksi. Edellisenä talvena oli eräs 17-vuotias tyttö, johon hän
oli ollut rakastunut, kuljettanut häntä aina takanaan kadulla kuin
koiraa.

Paul oli totellut empimättä.

Miksi hän ei olisi totellut? Olihan hänen tavallisia nautintojaan
paremman puutteessa sukia hiuksiaan teräskammalla, jonka piit hän
vartavasten oli hijonut oikein pistäviksi?

Tekihän tämä toki paljon enemmän kipeää ja hankki siis sitä suuremman
nautinnon hänelle.

Zaida huomasi heti alussa, minkälaisen miehen kanssa hän oli
tekemisissä. Kuin sattumalta ja toisen kanssa keskustellen hän eräässä
seurassa ojensi palavan savukkeensa Paulin kättä vasten. Tämä ei
vetänyt pois sitä. Zaida painoi kovemmin, siksi kuin savuke sammui.
Paul näytti kestävän tuskan mitä suurimmalla mielihyvällä.

Paul rakastui silmänräpäyksessä häneen. Zaida pani sen merkille, mutta
ei ollut vielä aivan varma hänestä.

Hän matkusti joksikin aikaa Kijeviin. Mutta hän katsoi kuitenkin
varovaisimmaksi heti sähköttää sieltä Paulille, tosin vain tuon yhden
paljon-puhuvan sanan: ”Rakas.”

Hän sai heti vastauksen. Siinäkään ei seisonut muuta kuin tuo sana:
”Rakas.”

Zaida kuuli sitten, että Paul oli surusta ruvennut juomaan. Hän
sähkötti: ”Et saa juoda.”

Ja Paul vastasi: ”En juo.”

Hän piti todellakin lupauksensa, kuten Zaida kuuli sitten.

”Armaani”, kirjoitti Paul hänelle. ”Rakastan ijäti sinua. En voi elää
ilman sinua. Olet minulle välttämätön niinkuin ilma, jota hengitän.”

Nyt oli hän sillä asteella, että Zaida katsoi voivansa ottaa hänet
todella rakastajakseen. Hän sähkötti: ”Tule!”

Paul saapui siinä silmänräpäyksessä.

Tarvittiin myös jonkun verran hokuspokusta. Zaida johdatti hänet
keski-yöllä kuolleiden rakastajiensa Jurjevin ja von Hellerin
haudoille, kertoi heidän elämäntarinansa ja vaati Paulin vannomaan
hänelle samaa sokeaa, rajatonta uskollisuutta.

Paul vannoi väristen tuskasta, kauhusta ja mielihyvästä.

Vielä varmemmaksi vakuudeksi tatueerasi Zaida hienolla neulalla omat
alkukirjaimensa Paulin sydämen kohdalle. Tämän onni ei tuntenut rajoja.
Vihdoinkin hän oli löytänyt lemmityn, joka ymmärsi häntä.

Näin valmistettuna, näin vihittynä suurtyöhönsä, josta hän ei tiennyt
vielä, hän seurasi Zaidaa Länsi-Europaan.

Zaidalla oli nyt yht’aikaa kolme rakastajaa: Tohtori Werner, kreivi
Rakovski ja Paul Golobov.

Kun Werner, joka ei koskaan tahtonut päästä naurettavasta
mustasukkaisuudestaan, joskus nuhteli häntä siitä, virkahti Zaida
näppärästi:

— Etsin ihannettani.

He asuivat milloin Wienissä, milloin Budapestissä, Münchenissä tai
Venedigissä. Zaidalla oli usein samana päivänä lemmenkohtaukset heidän
kunkin kanssa, eri aikoina eri hotelleissa. Mutta se kävi ajan pitkään
epämukavaksi hänelle.

Hän siirsi heidät kaikki samaan hotelliin asumaan.

Samalla täytyi hänen luonnollisesti myöskin tutustuttaa heidät
toisiinsa. Se kävi aivan erinomaisesti päinsä. Werner oli ainoa, joka
tiesi kaikki. Kreivi Rakovski piti häntä vain Zaidan asianajajana, joka
oli saapunut Venäjältä heidän yhteisten asioittensa vuoksi, ja Paulia
taas tavallisena matkustelevana venäläisenä aatelisnuorukaisena.

Werneristä hän ei näyttänyt pitävän oikein. Paulin kanssa hän sensijaan
tuli hyväksi tuttavaksi.

Paulilla puolestaan oli sama luulo Werneristä kuin kreivilläkin, jota
hän jonkun verran epäili kilpakosijakseen. Mutta hän oli liian varma
Zaidasta, että hänen epäilynsä olisi voinut muuttua minkäänlaiseksi
vihamielisyydeksi kreiviä kohtaan.

Toista oli, kun Zaida kuiskasi hänelle, että kreivi todellakin kosi
häntä, että kreivin läsnäolo oli hänelle kiusallinen ja että tämä usein
suorastaan loukkasi häntä. Paul rupesi siitä saakka tuntemaan syvää
vihaa ja vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.

Mutta vihasta oli vielä pitkä askel murhaan. Ja Zaidan suunnitelmaan
kuului raivata Paulin avulla kreivi tieltään, periä tämän omaisuus ja
saada Paul sitten ilmi-antamaan itsensä yksinsyyllisenä.

Tämän kaiken oli hän tuuminut tuhanteen kertaan Wernerin kanssa, joka
kaikessa oli hänen uskollinen rikostoverinsa.

Werner ei itse keksinyt mitään. Mutta hän oli mainio muokkaamaan,
kehittämään ja kypsyttämään toisen ajatuksia.

Tapahtui sitten niin, että kreivin täytyi matkustaa Berliniin äitiänsä
kohtaamaan. Hänen poissaollessaan toimitti Zaida Paulin käteen väärän
sähkösanoman, joka muka oli kreiviltä Zaidalle ja jonka sanamuodon tämä
oli yhdessä Wernerin kanssa sepittänyt.

Sähkösanoma kuului:

”Minä tiedän kaikki. Teidän Paulinne on suuri lurjus. Valitan
rakkauttani teitä kohtaan. Te olette huono nainen.”

Paul kalpeni sitä lukiessaan:

— Mitä tämä merkitsee? hän kysyi.

— Hän on saanut tietää meidän suhteestamme, huokasi Zaida. Siksi hän
haukkuu meitä. Näetkö, että hän sanoo sinuakin lurjukseksi?

— Minä en välitä siitä, mitä hän minusta sanoo, huusi Paul. Mutta että
hän uskaltaa sanoa sinua huonoksi naiseksi! Mikä alhaisuus!

— Hän on vihanvimmoissaan. Hän tietää, että rakastan sinua, yksinomaan
vain sinua. Juuri siksi minä olen antanut rukkaset hänelle.

— Ja siksi hän purkaa nyt sappensa sinua kohtaan! Oh, minä tapan hänet!
Minä tapan. Minä lähetän heti hänelle kaksintaistelu-vaatimukseni.

Mutta se ei ollut suinkaan Zaidan tarkoitus.

Hän ei luottanut enää kaksintaisteluihin. Niiden tulos oli aina
epävarma. Täytyi saada Paul murhaamaan kreivin ilman mitään
muodollisuuksia.

Se oli hiukan vaikeaa. Paulin koko ritarillinen luonto nousi kapinaan
sitä ajatusta vastaan. Hän aseettoman miehen kimppuun? Ei ikinä!

Zaida pyysi ja rukoili.

Hän selitti, että Paulin henki oli liian kallis hänelle ja että hän ei
mitenkään voinut sallia sen joutuvan vaaranalaiseksi. Hän huomautti,
ettei kreivi viimeisen sähkösanomansa jälkeen ollut gentlemanni, jonka
kanssa voi tapella edes. Hän vakuutti.

Kaikki turhaan. Paul pysyi taipumattomana.

— Oh, jospa Jurjev, oh, jospa von Heller eläisivät! vaikeroi Zaida. He
eivät varmaankaan epäisi minulta tätä.

Se vaikutti. Paul alkoi horjua.

Zaida huomasi sen ja uskalsi jo nyt suorastaan vaatia häneltä
rikostyötä.

— Mene ja murhaa hänet! sanoi hän kylmästi ja päättävästi. Ellet sinä
tee sitä, tekee sen joku toinen.

Ja hän luetteli kymmenkunnan nimeä Venäjän korkeimmasta aatelistosta,
joiden kantajat muka kaikki olivat vannoneet hänelle samanlaista sokeaa
uskollisuutta kuin Paul ja jotka varmaan osaisivat myös pitää sanansa.

— Tämän ainoan kerran minä pyydän sinulta jotakin, jatkoi hän vielä.
Tämän ainoan kerran minä tarvitsen sinua. Ja sinä kiellät! Mitä tulee
minun ajatella sinun rakkaudestasi?

Paul suostui. Hän matkusti ensimmäisellä pikajunalla.

Zaidan aikomus oli ensin matkustaa hänen kerallaan, ollakseen varma,
että kaikki todellakin hänen mielensä mukaan tapahtuisi. Mutta Werner
esti hänet siitä, selittäen, että oli parempi heille jäädä sinne, missä
olivat.

— Tuollaista tapausta seuraa aina poliisitutkinto, sanoi hän. On
turhaa, että me kaksi sekoittaudumme koko juttuun. Sillä silloin voi
paljon vanhaa pölyä tulla päivänvaloon.

Se oli Zaidankin mielestä varsin järkevää puhetta. Hän saattoi
senvuoksi Paulin vain asemalle, otti salaperäiset ja juhlalliset
jäähyväiset häneltä, painoi vielä viimeisen suudelman hänen huulilleen
ja kuiskasi:

— Jumala kanssasi!

Paul matkusti määräpaikkaansa, tapasi kreivin hotellinportaissa, veti
sanaa puhumatta revolverinsa ja ampui selkään häntä.

Kreivi ennätti kääntyä ja katsoa, kuka ampuja oli.

— Miksi tämän minulle teit? hän huusi, kaatuen maahan verissään.

Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei kauhua, ainoastaan kummastelua ja
suurta hämmästystä. Se koski kovasti Pauliin.

— Siksi että te olette loukannut minua! hän koetti huutaa kuolevan
korvaan. Siksi, että te olette loukannut Zaidaa! Siksi, että te olette
huono mies, kuuletteko, huono mies…!

Mutta kreivi ei kuullut häntä enää. Hän vain viittasi kädellään ja
kuiskasi heikosti:

— Pakene! Pakene! He tulevat ja ottavat kiinni sinut.

Silloin oli Paul todellakin tulla hulluksi. Hän tarttui päähänsä ja
katsoi älyttömin silmin ympärilleen.

Kenet hän oli murhannut oikeastaan? Ystävänsäkö? Noin ei vihamies
puhunut!

Hän heitti pois revolverinsa ja juoksi.

Luonnollisesti otettiin pian kiinni hänet. Hän tunnusti heti rikoksensa
ja otti sen yksin niskoilleen.

Taitavasti olivat Zaida ja Werner takoneet suunnitelmansa. Olivatpa he
vielä pitäneet huolta siitäkin mahdollisuudesta, että onni suosisi
Paulia ja hän pääsisi pakoon.

Siltä varalta oli Zaida nimettömällä kirjeellä varoittanut poliisia.

Mutta viranomaiset olivat vielä taitavammat heitä. Heidät vangittiin
epäiltyinä osallisuudesta murhaan ja vedettiin tuomio-istuimen eteen.

Yleinen syyttäjä oli sosialisti, joka saattoi olla onni heille
kaikille. Kuvaillessaan heitä ympäristönsä tuloksiksi hän samalla
pienensi heidän henkilökohtaista syyllisyyttään. Ja tuota ympäristöä,
nykyaikaista taantumuksellista Venäjää, hän kuvaili aivan toisella
taidolla kuin tohtori Werner hutikkaisina hetkinään, sitäpaitsi
leimuavalla kaunopuheisuudella.

— Hyvät herrat, sanoi hän. Rikos, samoin kuin maaperä, josta se on
kasvanut, ovat aitoslaavilaiset. Jos tämä teko olisi tapahtunut ja
tullut ilmi Venäjällä, sitä olisi liian jokapäiväisenä huomattu tuskin.
Vain järjestetyn länsimaisen elämän täsmällistä taustaa vastaan se
esiintyy fantastisena, ylenluonnollisena.

Tietysti oli slaavilaisen maailman ulkopuolellakin seikkailijattaria,
jatkoi hän, kreivitär Iljanskin tapaisia. Myöskin länsimailla he
vaativat miesuhreja, vaikka harvoin sellaisia hekatombeja kuin tämä.
Myöskin sivistyneissä maissa tehtiin murhia rahallisen voiton halusta.
Mutta tälle oikeusjutulle eivät olleetkaan erikoista yksityisten
henkilöiden teot, vaan paljastukset koko sen yhteiskunta-luokan
elämästä, johon kuuluivat jutun osalliset.

— He eivät kiinnitä meidän mieltämme personallisuuksina, sanoi hän,
vaan erään suuren venäläisen yhteiskunta-luokan yleisinä perikuvina.

Luonteenomaista tuolle yhteiskunta-luokalle oli riihaton elämä humussa
ja sumussa, terveen ihmisjärjen ja kaiken vakavamman elämäntarkoituksen
puute, ajan tappaminen hulluuksilla ja hurjuuksilla ynnä puuttuva
kunnioitus itse inhimillistä elämää kohtaan. Siksi kukoistivat siinä
murhat ja itsemurhat. Ne olivat rappeutuneen yhteiskunta-elämän
paiseita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia muualla kuin Venäjällä.

— Siellä, sanoi hän, missä kaiken sosialisen toiminnan ja tarmon
heikoimpiakin ilmiöitä vankilalla ja hirsipuulla uhataan, juuri siellä
täytyy elinvoiman purkautua peliin, juoppouteen ja sukupuolisiin
rajattomuuksiin. Missä niin paljon hirtetään ja ammutaan, siellä ei
ihmiselämän arvo voi olla korkealle noteerattu.

Missään muussa yhteiskunnallisessa elimistössä, selitti hän vielä, ei
moinen hysteerinen nainen olisi voinut kehittyä niin rikolliseksi eikä
voinut vaikuttaa niin hävittävästi ympärilleen. Olihan naisten voimana
yleensä miesten heikkous. Mutta missä muualla olisi rikollisilla
taipumuksilla varustettu nainen voinut koota ympärilleen sellaisen
määrän hentomielisiä miehiä, irstailijoita ja hurjastelijoita?

Luonteenomaista heille kaikille oli masokismi, tuo aitoslaavilainen
pahe.

Vuosisatainen sorto ja toimeton kohtalon-usko olivat kylväneet
slaavilaiseen maailmaan sairaita sielullisia ilmiöitä. Oliko sattuma,
että tämän sukupuoli-vietin kuuluttaja ja nimenantaja, Leopold v.
Sacher-Masoch, oli galitsialainen?

Maaorjuus, kidutus, raipat, solmupiiska ja muut julmuudet olivat
muokanneet sadistis-masokistisille vaistoille hedelmällisen maaperän,
niin että ne Elisabethin, Katarina Suuren, Paavalin ja Nikolai I:sen
aikoina voivat viettää orgioita, joita itse pyhä inkvisitsioni olisi
kadehtinut.

Olihan Iivana Julma, joka samojen viettien alalla oli saanut aikaan
uskomattomia, vielä tänäkin päivänä useiden venäläisten aatelismiesten
ihannekuva.

— Aina, huudahti puhuja, missä valtiollinen ja uskonnollinen sorto
vallitsee, siellä kasvaa myös sukupuoli-elämä hurjimmat kukkasensa.
Missä esivalta estää nuorison politiikasta, siellä syöksee se sen
suorastaan eroottisiin irstailuihin.

Sitten hän esitti seikkaperäisesti kunkin kolmen syytetyn osallisuuden
rikokseen, sikäli kuin se oli käynyt ilmi kuulustelujen kestäessä,
mutta palasi jälleen mieli-aineeseensa:

— Yksityishenkilöt saavat luonnollisesti tuomionsa, sanoi hän, mutta
jää syytös yhteiskuntaluokkaa vastaan, joka on heidät kasvattanut.
Samat miehet, jotka ovat tämän tai hänen tapaistensa naisten orjia,
ovat itse mitä julmimpia tyranneja yhteiskunnan heikkoja ja vähäväkisiä
kohtaan. He ovat itse näivetystautisia ja kieltävät elämän, terveen,
lämpimän elämän. He ovat samojen kuvernöörien ja kenraalien,
virkamiesten ja upseerien hyviä ystäviä ja tuttavia, jotka ovat
toimeenpanneet verisaunoja…

Tässä keskeytti oikeuden puheenjohtaja liian innokkaan lakimiehen ja
varoitti häntä loukkaamasta vieraan maan hallitusta, jonka kanssa hänen
oma hallituksensa oli mitä ystävällisimmissä väleissä. Mutta hänen
puheensa teki mitä syvimmän vaikutuksen yleisöön.

Useat tuumivat vain, tokko tuo kaikki nyt niin yksinomaan
aitovenäläistä oli. Eikö se ollut yhtä paljon luonteenomaista kaikille
maille, missä oli irrallista, toisten työstä elävää ylhäisöä?

Zaida kuunteli äänetönnä. Hänkin olisi voinut sanoa jotakin tuohon.

Hän olisi voinut sanoa, että hän oli nainen ja että hänen suonissaan
virtaili kaikkien naisten veri. Hän olisi voinut sanoa, että kaikki nuo
miehet, jotka hänen kauttaan olivat tulleet onnettomiksi ja
rikollisiksi, olivat vain tykinruokaa vuosituhantisessa taistelussa
miehen ja naisen välillä.

Hyvät herrat, hän olisi voinut huudahtaa, minä olen vain teidän
kättenne työtä. Tällaiseksi ovat minut miehet tahtoneet, juuri
tällaisena minua ihailleet ja rakastaneet. Älkää puhuko vain Venäjästä
ja sen ylimmästä yhteiskunta-luokasta! Heitä kuohuu täynnä teidän
ylpeät parlamenttinne, virastonne ja sanomalehden-toimistonne!

Toiset heistä saavuttavat ministeri-salkkuja, olisi hän vielä voinut
sanoa. Toiset sortuvat katu-ojaan. Mutta kaikkialla he ovat naisten
saaliita ja kaikkialla yhtä halveksuttavia.

Hänkin olisi voinut puhua jotakin Venäjästä ja sen likalammikoista,
joita juuri moiset miehet olivat. Kertoa, miten naiset
prostitueerattiin Moskovan ja Pietarin hotellien yksityishuoneissa,
miten juuri miehet herättivät heissä suunnattoman janon saada valta
miehen yli.

Mutta hän ei sanonut mitään. Hän häpesi. Hän häpesi isänmaansa ja sen
miesten puolesta.

Yhden asian hän tahtoi kuitenkin sanoa. Ja hän nousi kalpeana.

— Hyvät herrat, hän virkahti äänellä, joka soi kuin paisuva
viulunsävel. Minä olen aina halveksinut miehiä, mutta en ole voinut
elää ilman heitä. Eivätkä he ilman minua. Koko tämä murhenäytelmä onkin
syntynyt juuri tuosta miehen ja naisen molemminpuolisesta
halveksumisesta ja siitä, etteivät he kuitenkaan voi tulla toimeen
ilman toisiaan. Mieheni oli tomppeli ja irstailija, rakastajani ovat
olleet joko hermosairaita tai veijareita. Te sanotte: minä itse olen
valinnut heidät. Minä vastaan siihen, ettei minulla ollut parempia
valittavana.

Hän istui alas ja teki voimattoman liikkeen käsillään. Miksi hän oli
ollenkaan puhunut? Eihän hänellä ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta
tehdä itseään ymmärretyksi.

Oikeus langetti tuomionsa. Heidät julistettiin kaikki kolme syyllisiksi
ja tuomittiin kuritushuoneesen, Werner 10:ksi, Zaida 8:ksi ja Paul vain
3:ksi vuotta.

Oli otettu lukuun kunkin mahdollinen syyntakeellisuus.

* * * * *

Vankilan ovet aukesivat vielä kerran Zaidalle. Hän oli vapaa jälleen.

Mutta hänen yhteiskunnallinen asemansa ei ollut sama kuin ennen. Hänen
täytyi viettää huomaamatonta elämää ja välttämättömyyden pakosta luisua
aina alemmaksi.

Nyt heltyi isän sydän. Ja Zaida vietti hänen luonaan eräitä
rauhallisia, mutta surumielisiä kuukausia.

Sitten hän lähti jälleen maailmaa kiertämään.

Lapsuusmuistot olivat liian raskaat. Hän ei kestänyt niitä enää. Hänen
täytyi koettaa huumata itsensä ja unohtaa.

Hän hävisi teille tietymättömille.

 

 

MESIKÄMMEN

Joulutarina vanhoille ja nuorille

(1914)

 

NUORI NALLE.

Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin
lähteneet.

Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin
pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä
paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto ”Eläviin
kuviin”.

Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo
ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta
myöneet. Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo
taattu, eivät he suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.

Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä
kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.

Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.

Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla,
juuri pahimmassa ryteikössä.

Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti,
asetuttiin kehään pesänsuun ympärille.

Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.

Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.

Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän
kuningas heidän edessään.

Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja
keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia
on suoritettu.

Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä
vieläkin kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.

— Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta
osoittaen.

Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle
päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja
sähkölamppu toisessa kädessä.

Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.

— Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.

— Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko
siellä mitä?

— On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä
nurkasta.

— Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?

— Saadaan tämä elävänäkin.

Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio
paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.

Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän
kuninkaalle. Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös
nuoren Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä
makasi suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.

— Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se
silmälasi-päinen herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa
omina iloinaan.

— Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö,
pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.

Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt
saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi
ja että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.

— Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille
toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin
kävisi liian väkivaltaiseksi.

Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.

Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain
hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet
äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.

Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut
syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.

Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.

— Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori,
kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain
makean maistaa.

— Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen
herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.

— Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?

Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja
heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos
ja pyysi lisää.

— Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle
täksi kertaa.

Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.

Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän
oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän
oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän
aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.

Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän
herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa
näytettävä.

Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia
kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä
kuoliaaksi.

Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti
vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi
vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä
hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.

Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.

Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja
puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia
vastaan otettiin ja lähetettiin.

Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi
täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta
pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja
lähtömerkit kuin paras konduktööri.

Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin
asemapäällikön vieressä asemasillalla.

— Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä
Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä
täyttämisestä.

Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja
osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina
laajemmalle.

Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla
esitellyksi.

— Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea
herra, jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti
kumartuneena. Saako nähdä sitä?

— Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.

Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän
juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.

— Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen
hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?

— Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle,
joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin
kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.

— Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien kaksin
käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi minun
kanssani Helsinkiin?

Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä
samassa hänen korvaansa tunkeutua.

— Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy
parhaiten täällä erämaassa.

Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää.
Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä
asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.

Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden
kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat
naurismaasta.

— Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka
hullu karhun kanssa painisille lähtee?

Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen
markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki
naurajat puolelleen.

Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan
hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja
jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.

Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä
kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua
suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan
olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.

Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän
kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen
avaimet olivat.

Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen
vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa
eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä
pääsyä sinne koskaan kiellettykään.

Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei
kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet
särkemään ampiaispesän.

— Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen
vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut.
Mitä se on?

Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä
sisältä epäilyttävää surinaa.

— Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa
vuorilautaa ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.

Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet
esille ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli
huutanut suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.

Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin
kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.

Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli
suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut
kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman miespoloisen
niskaan rysäytetyksi.

Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.

Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla
kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli
uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli
säestänyt vakavasti:

— Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian
isoksi ja väkivaltaiseksi.

Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa
puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.

Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät
heti patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne
järveen, niin että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.

Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt
marjasyltit.

Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin
tärkeitä rahtikuitteja.

Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian
osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman
katolle.

Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain
leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.

Hän tappoi talon kissan.

Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja
jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.

Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä
nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis
jotakin uutta tuhmuutta tekemään.

Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.

Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi
aina uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas
mielenkiinto maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois
juuritettavissa.

Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä
maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille
urille hänen tehtävänsä.

Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä
olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin
rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren
kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.

— Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.

Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi
kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin
keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet
sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän
juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei
toki päähän sattunut!

Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja
saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka
tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli
tarkoittanut.

— Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se
koko talon kohta.

Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea
ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.

Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.

— _Nyt_ se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.

Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa
näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.

— Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta
silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin…

— Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö,
hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta
nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!

Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko
itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta
karkoitti sieltä.

Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa
Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten
alas.

Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja
suuttumuksesta.

— Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun
sattui juuri silmiin paistamaan…

Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti
puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen
telegrafistin pään ylitse.

— On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.

— Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.

Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti
vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:

— Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta
tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä
pelastaneen…

— Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.

— Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut
häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan
korvaisin…

— Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.

Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin
käymään, ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen
nokkansa edessä.

— Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin
maksat pyssyn ja karhun hinnan.

— Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti pullon
taskustaan.

Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi
jälleen nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta
odottaen.

— Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen.
Näetkö, mitä tässä on?

Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.

Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti
lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja
teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja
pistäessä pilojaan.

— On sillä Matilla konstit, sanottiin.

— On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään
ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.

— Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.

— Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.

Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti
tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:

— Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.

Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten
uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa
piintynyttä perisyntiään.

— Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän
takanaan.

— Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta
kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se
kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.

Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja meni
naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi
säikähtäneet.

Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.

 

KUJEELAN MATTI.

Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi
miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.

Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli
tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä
elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin,
eleli vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä
liiaksi rupesi suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle
alapuoleen.

Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin muuhunkaan
vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies niinkuin harvat,
käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen äitinsä ja
joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta mukavuudenhalusta
hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain samalla sananparrella:

— Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.

Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut
kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita,
arvokkaampia.

Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa
tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja
välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin
tuttavallisempaa kunnioitusta.

Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman kuin
ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua
hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran nuorempana hän oli saanutkin
aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta
luojanlahjastaan.

— Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.

Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan,
joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka
tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut
oikeastaan suuttua hänelle.

Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin
alla, niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti
ilkeyksiään jakelemaan.

Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa
sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt, milloin
saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt
lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime aikoina
oli niin auttamattomasti heikentynyt.

Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen
koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin
jäälle, jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi
itsensä, milloin rakensi hän taas ’merta ja maata kulkevan laivan’,
asettaen jalakset veneensä alle.

Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.

Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven
olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös
kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä
oli.

Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti
sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei
itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen
sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.

Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin
luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä
pakoon ja jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa
alle.

Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt
vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan
henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse
rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin
useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!

Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai
varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten
tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.

— Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani,
oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä
perustaisin! Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.

Nyt oli Matti saanut karhun!

Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja
menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut
myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.

Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen kanssa
tupaan työntyi.

— Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin
käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?

— Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren
päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen.
Toin vain uuden rengin tullessani.

— Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on,
oikea karhu!

— Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen
Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä
tänäpäivänä omin silmin nähnyt.

Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.

— Tappaa, tappaa! parkui eukko.

— Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti
silittäen. Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.

Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä
varovaisesti uutta tulokasta.

— Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi
leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu…?

— Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä
vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?

Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen,
katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.

— Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja
eletään. Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja
tuiskullakin.

— Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko
kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään
yötä tässä!

— Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin
renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi?
Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.

— Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni
tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa…

Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.

— Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen,
miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja
molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?

Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti
niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei
tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin
tullessaan.

— Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten
kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta
ammentamaan.

— Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain
vellikuppi Nallenkin nokan eteen.

Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:

— Pitääkö sille lusikkakin olla.

— Eihän lapsi vielä lusikasta…! vastasi Matti järkähtämättömästi.
Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää
veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.

Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.

Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan
mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein
vakavan keskustelun asiasta.

— Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.

— Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten
Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes
renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin
maatöihin olla.

— Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.

— Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli
tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin
kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut.
Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin
sinun huttusikin hämmentää.

Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas
naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä
pankkoon päin omille askareilleen.

— Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin
apua minullekin.

— Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.

Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin
samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.

— Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko
rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä
on… Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!

Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen
päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.

Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin
päältä, josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti
pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.

— Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli
hän toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot
ovat vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua
sattuu kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan.
Aika ja paikka kuin yllä… Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki
on järjestyksessä.

Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota
kummaa katsomaan.

— Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti
täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä,
Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän kuningas,
jota myös Nalleksi kutsutaan.

Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin
hyväntahtoisella avustuksella.

— No, sen minä sanon, nauroi eukko.

— Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee, tuumi
Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen
sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota
sopii kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin
kanssa, jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!

— Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi
kuninkaiden rinnalla paperissa komeilla.

Näin oli Nallesta tullut laillisesti pestattu palkollinen Kujeelan
Matin taloon ja uusi ajanjakso alkanut hänen elämässään.

 

SAUNAKARHUNA.

Kujeelan Matti ei ollut uuden palkollisensa työkykyyn eikä muihinkaan
kehitysmahdollisuuksiin nähden erehtynyt. Nalle edistyi päivä päivältä
hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa ja oppi pian tavalliset
rengintoimet talossa täyttämään.

Toisissa asioissa ei häntä olisi kymmenen renkiäkään vastannut, kuten
esim. kuokoksella kannonväännännässä tai muussa metsänperkkuussa.

Sinne vei hänet Matti ensimmäiseksi ja siitä tulikin pian hänen paras
mielityönsä.

Hän katsoi vain aluksi vähän aikaa syrjästä, kun Matti kantoa
kahtakäteen ryskytteli. Mutta Matin ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa
sanoa:

Nalle! Tule auttamaan!

Silloin hyökkäsi Nalle itse kannon kimppuun ja kohta alkoikin eri
leikki. Suuretkin juurikkaat nousivat maasta koppinaan, ja mitä pahempi
vastus niistä oli, sen enemmän Nalle innostui, mörisi ja peuhasi
milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, pöllyttäen multaa korkealle
ilmaan, itse mustana ja harmaana kiireestä kantapäähän.

Kelpasi sellaista työmiestä katsella syrjäisenkin.

Ja aina niitä olikin tästälähtien joutilaita seisoskelijoita Kujeelan
aidan takana.

Kun sattui oikein iso kanto eteen, nouti Matti vivun, asetti sen kannon
alle ja sanoi:

— Paina!

Mutta eihän niistä Matin vivuista Nallen voimille ollut. Menivät
poikki, niin että rusahtivat. Paremmat ja lujemmat vipuvärkit oli
Nallella omissa hartioissaan.

Aina kun hän oli saanut kannon irti maasta kiskotuksi, kantoi hän sen
kauaksi metsään ja viskasi vielä vihaisesti kuusten latvojen tasalta
menemään. Kului aikaa, ennen kuin hän oppi kantamuksensa yhteen
rykelmään rojauttamaan.

Sama oli laita kivien kanssa. Nekin nousivat Nallen kovissa kourissa
maasta kuin olisivat vain leivänkakkaroita olleet. Matti opetti hänet
nekin miehenkorkuiseksi kiviaidaksi latomaan.

Myöskin kuokkimaan oppi hän varsin helposti. Mutta hänet täytyi aina
metsän rajassa ympäri käännyttää, sillä muuten hän olisi kuokkinut
kasvavatkin puut pelkiksi ruumeniksi.

Hätäkös häntä sitten oli enää ojankaivuunkaan opettaa? Antoi vain
lapion käteen ja polkaisi. Nalle polkaisi perässä ja oli painaa koko
lapion maan syvyyteen.

Mainio ojankaivaja hänestä tuli. Lapion varret vain eivät tahtoneet
kestää hänen käsissään.

Matti loikoi vain ojanreunalla ja poltteli. Ja kylänväki katseli aidan
takaa kummanaan tätä uusmuotista työntekoa.

— Se on sitä nykyaikaista maanviljelystä, selitti Matti. Ei kannata
enää käyttää ihmisvoimia. Afrikan kaupungissa esimerkiksi tekevät
apinat kaiken ulko- ja sisätyön.

— Valehtelet! väitti joku vastaan. Et sinä ole Afrikan kaupungissa
käynyt.

— Kävinpähän kerran Haaparannassa, vastasi Matti, joka on siitä vain
kymmenen peninkulman päässä. Tämän piipun ostin sieltä itselleni
tuomisiksi.

Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni
kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika,
joka keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle
päässyt, istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!

Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä
reen eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.

Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja
kiukkaan siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen
pystyyn hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen
lepsahtelemaan. Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että
konstaapelin täytyi oikein ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.

Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen
alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.

Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin
luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin
tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän
muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin
myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa
pitkiä talvi-iltoja viettämään.

Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.

Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti
uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin
kuin kummitukseen.

Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon
jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale
hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia
säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja
hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?

Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle
rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä
liikkumattomana tuijottamaan.

Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin.
Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse. Hän
tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät, myrsky
pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas
kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän
tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli
paljon veljiä, sisaria ja ystäviä…

Nalle itki! Hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksissa ja
kummalliset ynisevät ja korahtelevat äänet nousivat hänen kurkustaan.

Hän itki ikävästä, vaikka hän ei osannut sitä itselleen selittää. Ja
kaikkein merkillisintä oli se, että hän soiton lakattua ja tuosta
riuduttavasta, hiuduttavasta tunteesta päästyään, alkoi heti ikävöidä
takaisin omaa ikäväänsä.

Harvoin Matti kuitenkaan niin surumielisiä säveliä soitteli. Useimmiten
pisti hän hilpeäksi polskaksi tai katrilliksi, ja silloin alkoi
Nallenkin koipia ihan itsestään hypittää.

Ei tarvittu enää edes viinaakaan. Yhden sijasta oli Nalle nyt saanut
kaksi intohimoa.

Pian oppi Nalle myös eri tanssien tahdit ja poljennon ymmärtämään sekä
niiden mukaan jalkansa sukkelasti sovittamaan. Siitäkös Matti vasta oli
mielissään! Sillä hän ei vieläkään ollut jättänyt kunnianhimoista
aiettaan perustaa kerran sirkuksen hänkin ja lähteä itseään ja Nalleaan
maailman markkinoille rahan edestä näyttelemään.

— Kyllä meistä vielä kelpo taideniekat tulee, oli hänen tapansa usein
itsekseen hymähtää, pistäen Nallen suuhun samalla sokeripalan tai mitä
muuta hyvää hänellä kulloinkin sattui taskussaan olemaan.
Harjoitellaan, harjoitellaanhan vain tässä vuosi kaksi!

Ja Nalle pani päänsä uskollisesti hänen polvelleen ja katsoi silmiin
häntä täydellä keskinäisellä ymmärryksellä, mörähtäen tuttavallisesti:

— Niinpä niinkin, ei kukaan synny taiteilijana.

— Mutta taiteilijaksi, päätti Matti ajatusjuoksunsa. Ja siksi olemme me
molemmat syntyneet!

Monissa muissakin suhteissa laajeni Nallen henkinen näköpiiri
huomattavasti hänen Matin hyvässä hoidossa ollessaan.

Hän oppi ymmärtämään luontoa ja ihmisiä. Yhä useammat asiat, esineet ja
olennot kiintyivät hänen sielunsa herkkään kuvastimeen. Hän tiesi
erottaa aamun ja illan toisistaan ja mitata tarkkaan niiden välillä
myöskin muut vuorokauden ajat. Ja sitten hän rupesi muistamaan yhä
enemmän, eikä enää vain satunnaisesti ja vaistomaisesti, vaan aina
varmemmin ja itsetietoisemmin.

Kovimmallakaan pakkasella ei hän enää kesän hellettä unohtanut, vaan
ajatteli sitä katkeralla kaipauksella halkokuormaa läpi paukkuvan,
kuutamoisen korven vetäessään tai tähtikirkkaana talviaamuna avannolta
vesisankkoa kantaessaan.

Hän muisti kukkaset kedolla ja mikä haju kullakin niistä oli ollut,
muisti myös, miltä petäjän ja kuusen pihka tuoksui ja oliko hangen alla
ennen ollut karpalosuota vai kuivaa, rauskuvaa jäkäläkangasta.

Metsään ei hän koskaan omin luvin mennyt, senjälkeen kuin pyyparvi
kerran oli kanervikosta hänen edestään lentoon pyrähtänyt ja
säikäyttänyt hänet niin, että hän oli laukalla tullut kotiin.

Hän osasi varoa tulta.

Hän tiesi jo, kuinka kussakin elämäntilassa oli oltava ja
käyttäydyttävä.

Tuli harrastaa siisteyttä ja puhtautta myöskin omiin luonnollisiin
tarpeisiinsa nähden eikä kaadella pöytiä eikä voikirnuja ihmisten
ilmoilla liikkuessa.

Ihmisiä täytyi kohdella muutenkin hellävaroen ja ikäänkuin heikompia
astioita. Sillä vaikkakin ne monessa suhteessa olivat viisaampia kuin
hän, olivat ne toisissa aivan tuhmia, pieniä ja turvattomia.

Hän ei tiennyt vielä olevansa metsän kuningas.

Mutta hän tunsi jo rotunsa rohkean, kuninkaallisen veren suihkuvan
suonissaan. Hän oivalsi jo olevansa kappaleen arvokkaampi kuin koira,
lammas tai sika, eikä hän mielestään ollut edes verrattavissa kissaan
tai vuohipukkiin.

Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.

Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat
suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta
mitellä niiden kanssa voimiaan.

Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä
mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös huimaava,
vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka
suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen
ihmisiä.

Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.

Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä,
sillä hän tuli kyllä toimeen omillaankin.

Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen
otsansa alla.

Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen luonteensa
suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne tulivat kuin
itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina kapinallisempia, jotka
täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen
sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.

Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.

Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö kaikki
ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä
ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta
kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?…

Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä
kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.

Kuitenkin jäi tuo ajatus syvälle hänen sydämensä pohjaan kytemään,
vaikka koettikin kaikin voimin sitä torjua luotaan. Olipa melkein kuin
olisi juuri taistelusta tuota ajatusta vastaan siinneetkin hänen muut
ajatuksensa ja kummunnutkin hänen muu sisällinen kehityksensä.

Nalle kasvoi, hammas karkeni.

Näin alkoi hän kohta olla valmis maailman markkinoille lähetettäväksi.

 

TAITEEN TARHOISSA.

Eräänä päivänä vähän ennen syysmarkkinoita tuli Matti jo varhain
aamulla viulu kädessä saunaan, istui penkille, kaivoi piipun ja
tupakkakukkaron taskustaan ja pisti tupakaksi.

— Kuules, Nalle, sanoi hän sitten, hetkisen haikuja vedettyään. Ei
tämäkään maanviljelys oikein lyö leiville. Täytyy meidän nyt ruveta
tuumimaan jotakin helpompaa elinkeinoa.

Nalle nyykäytti päätään hänelle miettivästi ja ymmärtävästi. Mutta kun
hän pelkäsi tupakansavua eikä tiennyt vielä oikein, mitä kohden Matti
tähtäili, hän pysyi toistaiseksi vielä rauhallisena paikoillaan.

Mutta sitten otti Matti viulunsa ja rupesi kaikkein hilpeintä
hollolanpolskaa laskettelemaan.

Jo ymmärsi Nallekin ja karkasi heti kahdelle käpälelle. Kun yksi
tanssinnuotti oli loppunut, alotti Matti toisen. Näin kävivät he läpi
koko ohjelmistonsa, siksi kuin hiki valui heidän kummankin
kulmaluiltaan ja he molemmat vihdoin lautsalle uuvahtivat.

Silloin sanoi Matti, ojentaen sokerinpalan hänelle:

— Nyt sinä olet valmis taideniekka. En minä osaa enää mitään sinulle
opettaa. Ja Nalle nuoli kiitollisena hänen kättään ikäänkuin siten
tunnustaen mestarinsa.

Mitäs muuta, lähdettiin koettelemaan onneaan kaupunkiin. Matti vuokrasi
raatimiehen pirtin, jossa markkinamiesten oli muuten tapana oleilla,
laittoi sen nurkkaan väliverhon ja portille kyltin, jossa oli
karhunkuva ja sen alla sanat: ”Tulkaa katsomaan!”

Puuhattuansa vielä asianomaiset ilmoitukset paikkakunnan sanomalehtiin,
istahti Matti ovelle, joka samalla toimi pilettiluukkuna, odottamaan
yleisöä.

Markkinat alkoivat ja väkeä kertyikin kosolta. Mitä tiheämmin ovi
aukeni, sen useampi kolikko kilahti Matin kukkaroon. Kun oli kyllin
väkeä pirtissä, alkoi esitys. Matti pisti oven säppiin ja siirtyi
väliverhon edessä olevan pöydän luo, jossa hän aluksi teki muutamia
korttikonsteja.

Ne herättivät tosin ansaittua huomiota. Mutta kaikki odottivat ohjelman
suurta vetovoimaa.

Nyt alkoi Matti soittaa viulua ja Nalle kömpi esille nurkastaan. Hiukan
uninen hän oli ja hiukan hän mörähti äkkiä niin paljon ihmisiä
nähdessään, mutta heti tutut sävelet kuullessaan alkoivat hänen
koipensa kohoilla itsestään.

Yleisön rauhoittamiseksi oli Matti raatimiehen neuvosta sitonut hänen
kaulaansa paksun köyden, joka oli verhon taakse, nurkkaan kiinnitetty.
Vieläpä oli Matti pujottanut tukevat kintaat hänen etukäpäliinsä, jos
Nallen niinkuin olisi päähän pälkähtänyt kätellä jotakin yleisöstä
liian kovakouraisesti.

Matti soitti ja Nalle tanssi. Yleisö oli ihastuksissaan.

Sitten sai Nalle taas hiukan levähtää ja Matti näytteli muita
silmänkääntäjä-temppujaan. Mutta vaikka ne eivät olleet parempia eikä
huonompia kuin muidenkaan markkinataiteilijain, ei kukaan enää niistä
välittänyt. Tömistettiin vain jalkoja ja huudettiin:

”Karhu! Karhu! Me tahdomme nähdä karhua!”

Nalle oli heti ensimmäisellä iskulla voittanut mestarinsa.

Matin täytyi tuoda Nalle esille jälleen. Ja silloin oli yleisö taas
tyytyväinen. Oikeastaan kismitti Mattia hiukan, että hänen oma
taiteensa tuntui markkina-yleisössä niin vähän vastakaikua herättävän,
mutta hän lohdutti itseään sillä, että hänen taidettaanhan se oli
oikeastaan Nallenkin taide ja samahan se oli kummalle heistä kahdesta
siis taputettiin.

Kun Nalle oli tanssinut tarpeeksi, toi Matti verhon takaa muutamia
monen leiviskän rautapunnuksia, jotka hän oli saanut lainaksi eräältä
kauppiaalta ja joita hän itse tuskin kaksin käsin sai lattialta
laahaten siirtymään. Nalle nosti niitä parikin yhdellä kädellä, saipa
Matti itse vielä käydä siihen lisäpainona kellumaan.

Kun se lysti oli loppunut, pantiin lattialle lauta kupeittain, otettiin
esille paksu korento ja Matti kehotti ketä hyvänsä yleisöstä Nallen
kanssa väkikarttua vetämään.

Nalle istui permannolla, korento kämmenissään, ja odotti
kärsivällisesti. Ei kuulunut pitkään aikaan ketään halukasta.

Matin täytyi näyttää esimerkkiä.

Karttu ei luonnollisesti hievahtanutkaan. Jo tuli avuksi pari
poikaviikaria, vetivät minkä jaksoivat, aina vain samalla seurauksella.

Tuli jo aikaistakin väkeä. Ensin joku puolijuopunut, turpeahko,
kippuranenäinen markkinamies, sitten kokonainen sakki reippaita
tukkipoikia. Nalle piti vain puoliaan ja vilkaisi aina välillä Mattiin
ikäänkuin lähempiä käskyjä odottaen.

— Saa siihen vaikka kymmenen hevosta valjastaa, kehaisi Matti. Ja
taitaisi pieni junakin lähteä takaperin kulkemaan.

Mutta Nallen puoleen kääntyen hän sanoi äkkiä:

— Nyt Nalle! Vedä!

Nalle rupesi nyt todenteolla vetämään. Eikähän siinä mikä auttanut.
Vastapuolen istuinkukkulat alkoivat yhä enemmän kohota lattiasta.

— Jo voittaa! voittaahan se peto! Kalle, vedä, vedä! Jussi, pidä
puoliasi! kuului markkinaväen seasta.

Mutta silloin juolahti tukkimiesten päähän laskea kätensä äkkiä irti ja
Nalle lepsahti istualleen lattialle.

Sekös markkinaväen mielestä vasta hauskaa oli! Naurettiin, taputettiin
käsiä, huudettiin ja noustiin paikoiltaan. Tukkipojat uudistivat vielä
pari kertaa saman tempun.

Mutta silloin Nalle suuttui. Tempaisi korennon heiltä, rusautti sen
keskeltä kahtia, viskasi kalikat nurkkaan ja antoi eräälle pahimmista
veitikoista sellaisen tuuppauksen, että mies, pitkä, roteva peijakas,
teki kaksi kuperkeikkaa lattialla. Hyvä, ettei toki loukannut itseään!
Ja hyvä, että Nallella oli kintaat kädessä, muuten ei tukkijunnu olisi
tainnut ikinä enää nousta siitä.

— Mörrör, sanoi Nalle ja katsoi Mattiin ikäänkuin kysyen, tapahtuiko
moinen käyreys hänen luvallaan ja eikö tässä mitään lakia ja oikeutta
ollut.

Matti ei ollut koskaan pitänyt Nallea pilkkanaan ja siksi Nalle luotti
häneen koko rehellisen ja yksinkertaisen luonteensa mukaisesti.

Matin täytyi rientää häntä rauhoittamaan.

Myöskin yleisö rauhoittui, huomattuaan ettei korvapuustin saajalle
ollut mitään vahinkoa tullut. Mies itsekin vain nauroi kuperkeikkaansa
ja vakuutti pitävänsä sen ikuisena kunnianaan.

— Hih, pojat! sanoi hän, hypäten korkealle ilmaan. Ei sitä aina
ollakaan karhun kanssa painisilla.

Matin olisi jo tehnyt mieli lopettaa koko näytäntö. Mutta yleisö vaati
yhä lisää ja hänen täytyi istua jälleen soittamaan.

Nalle notkutteli mielelläänkin vielä valssin pari. Mutta sitten pisti
sen turpeahkon, kippuranenäisen markkinamiehen päähän tarjota Nallelle
pieni naukku taskumatistaan.

— Juo, poika! sanoi hän. Juo sinäkin, kun on markkinat! Juo, kun saat,
niin et ole köyhä etkä kipeä.

— Älä hiidessä koko putelia…! kivahti Matti soittonsa lomasta.

— Vieköön koko pullonkin! rehenteli markkinamies. Rahalla saa ja
hevosella pääsee!

Nalle kulautti koko pullon tyhjäksi eikä edes seonnut sillä välin
tanssintahdistakaan.

Nyt tanssi hän pullo kädessä. Yleisö oikein ulvoi ihastuksesta.

Ilma oli täynnä hikeä ja tupakansavua. Himmeä kattolamppu valaisi
keskilattiaa, kaikkialla häämötti kurkottavia kauloja ja punoittavia
naamatauluja. Tunnelma oli täydellinen.

Silloin kuului ulkoa kolme kumeaa iskua ovelle ja korkea mies-ääni,
joka sanoi:

— Lain nimessä, avatkaa!

Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.

Soitto katkesi siihen paikkaan ja Matti riensi kiireen kaupalla
avaamaan. Sieltä astui sisälle kaupungin viskaali itse,
pyöreävatsainen, pönäkkä mies, kahden markkinakonstaapelin seuraamana.

— Mitäs hiivatin peliä täällä pidetään?

Matti selitti, että tilaisuus oli aivan viaton ja että hänen
tarkoituksensa oli vain näyttää karhua ja että hänellä siihen kyllä oli
korkean esivallan lupa kaikkeinkorkeimmalta maistraatilta…

— Lupa näyttää karhua, mutta ei tanssittaa karhua, sanoi viskaali
ankarasti. Kuka te olette? Mistä te olette? Mikä teidän nimenne on?

Matti vastasi totuudenmukaisesti. Kuitenkaan ei hän voinut olla
ohimennen huomauttamatta, ettei suinkaan hän karhua tanssittanut, sillä
sehän tanssi, kuten korkea esivalta näki, aivan itsekseen.

Nalle ei todellakaan enää kaivannut mitään musiikkia. Väkevä juoma oli
kihahtanut hänen päähänsä ja hän loiski nyt aivan ominvalloin pirtin
perällä korkeasta esivallasta vähääkään välittämättä.

Mutta mitkään Matin vastaväitteet eivät auttaneet.

— Te saavutte huomenna maistraatin eteen, sanoi viskaali, vastaamaan
karhun tanssittamisesta ja…

… ja yleisen järjestyksen häiritsemisestä, oli hänen aikomuksena
lisätä. Mutta nyt se vasta häiriö tapahtuikin!

Nalle, joka ei enää nähnyt Mattia ja jonka tanssi-intoa pitkä köysi oli
ruvennut vaivaamaan, katkaisi äkkiä kahleensa ja rupesi karkeloimaan
kohti ovensuuta. Tie halkesi kuin umpi lumi-auran edestä. Syntyi
sanomaton pakokauhu tuvassa. Mutta suurin kiire siinä tuli itselleen
herra viskaalille, joka kokonaan oman arvonsa unohtaen pudotti joukon
jalkoihin uuden virkalakkinsa ja karkasi ensimmäisenä ovesta ulos.

— Konstaapeli! Tyhjentäkää pirtti! ehti hän vain karjaista eteisestä.

Käsky oli miltei turha, sillä ihmisiä lappoi oventäydeltä tuvasta.
Eivätkä konstaapelit jääneetkään sitä liikoja kuuntelemaan, vaan
nelistivät esimiehensä jäljestä, niin että sapelit vilkkuivat.

Pirtti oli tyhjä tuossa tuokiossa.

— Voi sinua, Nalle rukka, minkä teit! huokasi Matti, saattaen takaisin
nurkkaan vanhan ystävänsä. Häiritsit ruunun miestä hänen laillisessa
toimituksessaan.

Nalle vihelsi. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta
tekemästään rikoksesta.

Mutta seuraavana päivänä tuomittiin Matti korkean raadin edessä
vetämään sakkoa viisikymmentä markkaa tai varojen puutteessa…

Noh, sen verranhan Matille juuri oli kertynyt rahaa kukkaroon. Mutta
kuitenkin oli hänen mielensä sangen surullinen, kun hän raatihuoneelta
palattuaan pistäytyi raatimiehen vajaan rakasta Nalleansa katsomaan.

— Eivät näytä ymmärtävän taidetta tässä kaupungissa, saneli hän. Paras,
kun olisimme pysyneet kotinurkillamme!

Nalle katsoi häneen kummissaan, että sepähän ihme! Olihan suuri yleisö
ollut heihin mitä tyytyväisin.

Mutta hän ei tajunnut asiaa vielä kaikessa hirvittävässä
totisuudessaan.

— Sinut ne sensijaan tuomitsivat aivan kuulematta, jatkoi Matti,
pyyhkäisten jotakin kosteaa silmäkulmastaan. Tuomitsivat päiviltä
pantavaksi.

Nalle nuoli hänen kättään eikä ymmärtänyt ollenkaan, kuinka heikon
vivun varassa hänen henkensä nyt killui.

Pistäysipä siihen mustalainenkin, piiska kourassa, Matin kanssa
puheisiin. Hänkin oli ollut eilen Nallen näytännössä läsnä, samoin
raatihuoneellakin tänään vastaamassa omista kolttosistaan, joista hän
kuitenkin oli jotakuinkin suoriutunut. Hänet oli tuomittu vain luunsa
siinä silmänräpäyksessä kaupungista korjaamaan.

— Kah, mitäs sait? kysyi hän Matilta tuttavallisesti.

Hän oli nähnyt Matin raatihuoneen pihalla, vaikka ei tiennyt vielä
mitään tämän tuomiosta.

Matin ei tehnyt mieli ruveta hänelle sydänsurujaan valittelemaan. Sanoi
vain, että hänen asiansa oli lykätty huomiseksi.

Katselevat siinä yhdessä karhua, niin jo rupeaa mustalainen kauppaa
hieromaan.

— Myö pois minulle hunttu! sanoo mustalainen, kuin sattumalta rahoja
kukkarossaan kilistäen. Saat viisikymmentä, ota pois viisikymmentä
suomen markkaa!

— Ole rupattamatta! ärjäisee Matti. Johan sen turkkikin enempi maksaa.

Mutta hänen mielessään jysähtää omituisesti. Mustalaisen tarjoama
kauppasumma sattuu niin merkillisesti yhteen hänen juuri suorittamansa
sakkorahan kanssa.

Kentiespä tästä vielä hyväkin kauppa sukeutuu? ajattelee hän. Olisi tuo
lysti kerran pettää mustalaistakin.

Tämän tekee mieli karhua. Hän tietää itsekin aivan pilkkahinnan
tarjonneensa. Hän kohottaa ja kohottaa summaa, Matti ei ole niinä
miehinäkään.

— En minä mustalaiselle myö! ärähtää hän vihdoin.

— Ka, raha se on mustalaisenkin raha. Saat sataviisikymmentä.

— Häpeisit vähän! Vaan viisisataa jos maksanet, niin tuossa on! Heh!

Mustalainen, vilkas, koppanokkainen, korvarenkainen mies, on muka aivan
kauhistua, vaikka tietääkin suuremmassa maailmassa ansaitsevansa tällä
karhulla tuhansia. Hierotaan sitten kotvan kauppaa.

Mutta Matti on järkähtämätön. Hän on jo huomannut toisen ostohalun eikä
ole taipuvainen hellittämään penniäkään.

Huokaisten täytyy mustalaisen avata räsyinen lompakkonsa, joka hänellä
on syvällä paidan alla, ja lukea Matille kouraan viisi kirkasta
sadanmarkan seteliä.

— Sukkela mies, ovela mies! kehaisee mustalainen kauppatoveriaan.
Parahan orihin hinnan sait.

— Tokko nämä lienevät oikeitakaan? kysyy Matti piloillaan.

Mustalainen vannoo ja vakuuttaa. Kyllähän Matti setelirahat tuntee,
ilman vain suotta aikojaan toista kiusoittelee. Pistää vihdoin rahat
taskuunsa ja sanoo vielä kerran Nallen päätä silittäen:

— Hyvästi nyt, Nalle rukka! Kyllähän minun sinua ikävä tulee. Mutta
mitäs teet! Vanha on jo äitimuorikin ja tarvitsee särpimen apua.

Nalle ynähtää surumielisesti vastaan niinkuin vasikka aidanraosta.

Mustalainenkin pyrkii siihen päätä silittämään. Mutta Nalle puistaa
päätään silloin niin äkeästi, että toinen heti tempaa kätensä pois.

— Tokko tuo edes vieraisiin tottunee! hymähtää Matti.

Mustalainen viuhauttaa piiskalla ilmaan ja näyttää valkeita hampaitaan.

— Tottuu, hyvinkin tottuu, ole varma, veikkoseni! virkkaa hän
iloisesti.

— Muistakin, että pidät hyvänä sitä, varoittaa Matti vielä.

— Kuin kultaa kämmenellä kannan, vakuuttaa mustalainen. Hyvä karhu,
viisas karhu, mutta viinanjuoja karhu. Ei tee tenää selvinpäin.

Näin oli kauppa päätetty ja Nallen kohtalo ratkaistu jälleen hänen omaa
tahtoaan vähääkään tiedustamatta.

Vielä varoitti Matti mustalaista, että tämä koettaisi saada Nallen pois
kaupungista niin huomaamatta kuin suinkin. Mustalainen sanoi kyllä
yskän ymmärtävänsä.

— Liet varastanut sen jostakin? naurahtaa mustalainen, viekkaasti
silmää vilkuttaen.

— Huuti, heittiö! Mene sinä ja varasta kirkonkukko!

Matti poistui kiireesti raatimiehen pihasta. Oli kuin olisi paha
omatunto ajanut takaa häntä ja hän tuntenut syntirahoja kantavansa.

Sinne se jäi nyt Nalle, mietti hän vielä kaukana kaupungilla
astellessaan. Hyvähän toki, että henkensä säilytti! Mutta ei se ole
leikki mustalaisenkaan komennon alla mieron tietä taivaltaa…

Hänestä oli kuin hän olisi oman veljensä myönyt. Eikä hän tuonut yhtään
uutta koirankujetta kotikylään näiltä markkinoilta palatessaan.

 

RUUSUJA JA OHDAKKEITA.

Kujeelan Matin kunnianhimoiset toiveet päättyivät siihen. Hänen kävi
niinkuin monen muunkin suomalaisen taiteilijan. Hän loisti hetkisen ja
hävisi takaisin Suomen pirttien pimeyteen.

Hän lannistui heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.

Nallen taiteellinen tähti sensijaan oli vasta nousussaan. Hänestä tuli
kuuluisuus. Hän saavutti sen maailmanmaineen, joka Matin sielunsilmien
edessä hänen saunanlautsalla istuessaan oli joskus kultaisena
kangastanut.

Mutta luonnollisesti ei se tapahtunut ilman monia kärsimyksiä ja kovia
koettelemuksia.

Mustalaisten kera maita ja kyliä matkatessa hän tuli vielä jotakuinkin
toimeen. Tosin hän sai selkäänsä silloin tällöin ja ruokaa vain
senverran, että juuri henki pihisi. Mutta muuten olivat ne ystävällistä
ja iloista väkeä eivätkä noudattaneet aivan tarkasti viinankieltoakaan.

Nallea näytettiin rahan edestä heidän teltassaan, jonka he milloin
minkin kylän tai kaupungin ulkopuolelle pystyttivät.

Nalle ei nyt saanutkaan esiintyä enää yhtä vapaana kuin ennen. Paksu
rautakahle oli pantu hänen kaulaansa ja vitjat kiinnitetty tukevaan,
maahan iskettyyn patsaaseen, jonka juurella myös hänen tavallinen
makuusijansa oli.

Tosin hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin eikä ollenkaan tahtonut
ymmärtää näitä turhia varovaisuustoimenpiteitä. Mutta ne kuuluivat
mustalaisten mielestä ikäänkuin asiaan eikä yleisökään pitänyt sitä
millään tavalla epäluonnollisena.

Tämä oli ensimmäinen ohdake Nallen taiteellisella polulla. Hänen oma
henkilökohtainen vapautensa oli supistunut mahdollisimman vähimpään.

Toinen kova kolaus oli se, ettei hän saanut tanssia ollenkaan.
Mustalaiset eivät esivallan pelosta uskaltaneet tanssittaa häntä
yleisön edessä ollenkaan, teettivät vain muita temppuja, joita Nalle
paljon huonommin osasi, mutta joihin hän kuitenkin tottui vähitellen
piiskan ja sokerin avulla.

Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla ja kannattamaan täysinäistä
vesilasia nokkansa päällä.

Hän oppi heittämään palloja ilmassa ja ottamaan niitä kiinni
vuoronperään.

Hän oppi tekemään kaikenlaisia voimisteluliikkeitä, kuten kieppiä ja
jättiläistä heittämään, sekä kannattamaan pyramiidia, jonka
mustalaispojat toisistaan teltan kattoon saakka rakensivat.

Jokaisen onnistuneen tempun jälkeen paukutteli yleisö aivan vimmatusti
käsiään, mustalaistytöt riensivät häntä syleilemään ja suutelemaan ja
hänelle ojennettiin joka taholta tukuttain nisua, suklaatia,
marmelaatia ja makeisia.

Tuo oli kyllä hauskaa Nallen mielestä. Hän ei olisi vain viitsinyt
aina. Mutta hänen täytyi, sillä muuten tiesi hän saavansa seurueen
päälliköltä aimo selkäsaunan.

Piiska riippui aina patsaassa hänen päänsä päällä.

Suurimman tuskan tuotti Nallelle kuitenkin mustalaisten soitto, vaikka
hän yhä vieläkin rakasti intohimoisesti musiikkia.

Kun seurueen päällikkö, tuo sama koppanokkainen, korvarenkainen mies,
joka hänet oli ostanut, otti viulunsa ja veti ensimmäiset haikeat
säveleensä, kävi väristys läpi koko hänen olentonsa. Hänen olisi tehnyt
mieli peittää korvansa, painua maan alle.

Niin suuri oli tuskan riemu ja hekkuma hänessä.

Tämä olikin toista kuin Kujeelan Matin soitto!

Myöskin Nalle oli toinen ja kehittyneempi, sillä hän oli jo paljon
nähnyt maailmaa. Hän oli jo melkein täysi Mesikämmen. Mutta samassa
määrin kuin hänen voimansa, viisautensa ja taiteellinen kykynsä ynnä
kypsyytensä olivat varttuneet, oli kasvanut myöskin hänen sydämensä
salainen kaihomieli.

Mitä hän kaihosi? Mitä hän ikävöi? Vain tuuli, joka vapaana hongikossa
vaeltaa, voi sen selittää.

Viulu ei soinut hänelle lapsen iloja eikä suruja enää, vaan hänen
nuoren miehuutensa voimaa, tuskaa ja vangittua, hillittyä
seikkailuhalua. Se kertoi hänelle kaukaisista maista, missä tummat
jättiläismetsät ihmisjalan astumattomina humisivat, tuoksuivat
tuntemattomat hedelmät ja jokainen kuluva tuokio oli kullankallis…

Ja taas kertoi se hänelle keväästä tuolla kaukana Suomen suurilla
sydänmailla, missä virpi niin heleästi vihoitti, yö oli valkea kuin
päivä ja päilyivät vuorten alla yksinäiset metsälammet…

Mutta enin kertoi se hänelle suurista, häntä itseään suuremmista
pedoista, joita vastaan hän kerran olisi tahtonut taistella, tavata
kerrankin vertaisensa, iskeä hänet maahan ja hänet musertaa…

Nalle parka! Hän ei tiennyt vielä, että kuninkaiden kohtalo on ikuinen
yksinäisyys.

Usein nousi hän silloin majesteetillisesti mörähtäen seisomaan. Mutta
ihmiset hänen ympärillään vain nauroivat hänelle ja riensivät hänen
kahlevitjojaan entistä tiukemmalle kiinnittämään.

Miksi ei hän katkaissut niitä? Miksi ei hän temmaissut maasta irti
tuota patsasta ja paiskannut tuonne hälisevään, irvistelevään
kääpiöjoukkoon? Miksi ei hän hajoittanut koko telttaa ja rientänyt
tuonne rajattomaan, rannattomaan vapauteen?

Hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi, että piiska seuraisi häntä sinnekin,
eikä hän tiennyt toisekseen, kuinka hän kykenisi enää tulemaan yksin
toimeen kylmässä, autiossa maailmassa.

Lapsen-usko oli jo kadonnut häneltä. Hän ei luottanut enää kylliksi
itseensä ja siksi oli hän muiden orja.

Hän oli jo liiaksi tottunut ihmisiin ja ihmisseuraan.

Myöskin oli hän jo liiaksi tottunut viinaan, musiikkiin ja makeisiin.
Niillä, paljon enemmän kuin piiskalla ja kaulavitjoilla, oli ihmisheimo
hänet orjuuttanut!

Hän lysähti murhemielisenä takaisin patsaansa juurelle. Ja hänen
silmänsä saivat jälleen tuon himmeän, surullisen kiillon, joka on
sammuvalla, hiiltyvällä kekäleellä … surun siitä, että hetket
vierivät hukkaan, ja apean mielialan siitä, että hiiltyy ja sammuu,
vaikka alla on vielä aivan tuores ja palamaton honganpinta.

Aina ei viulu kuitenkaan näin tuskallisia ja kaihomielisiä asioita
hänen mieleensä muistutellut. Välistä voi se Nallenkin mielestä soida
oikein somasti, hauskasti ja rattoisasti.

Varsinkin kun kiilusilmäiset, vaskivöiset, hopean- ja kullanhelyiset
mustalaistytöt tempasivat käsiinsä räiskyvät kastanjetit ja tanssivat
matolla jonkun oudon etelämaisen tanssin, kuuman kuin arojen hiekka,
virtailivat myös soiton säveleet kuin tumma viini hänen sydämeensä.

Silloin rupesivat hänenkin jalkansa ihan itsestään soitontahtiin
nykähtelemään.

Nallenkin olisi tehnyt mieli tanssia, mutta hän ei saanut. Vitjat
epäsivät häneltä sen.

Nalle ei ymmärtänyt tuota kieltoa ollenkaan. Tosin eivät hänen kömpelöt
koipensa olisi ehtineet ehkä noin nopeita askelia ottaa eikä hänen
raskas, suomalainen verensä noin tulikuumana kiehua ja kihistä. Mutta
miksi ei hän kuitenkin saanut yrittää?

Tiesihän Nalle, tunsihan Nalle, että hän juuri siten olisi voinut
tuottaa suurinta iloa ihmisille.

Sitä, ettei hän ollenkaan saanut yrittää alalla, jota hän kuitenkin
piti parhaanaan ja varsinaisenaan, piti Nalle suurimpana, verisimpänä
vääryytenä, mitä hänelle mustalaisten teltassa tapahtui. Siksi hän
ynähtelikin tyytymättömästi, vaikka hän ei voinut estääkään käpäliään
ainakin maassa maaten muiden iloon yhtymästä.

Mutta viheltää hän sai! Ja usein soiton kestäessä nousi hän istumaan ja
vihelteli perästä kaikki soitontahdit.

Se oli viatonta huvia. Siitä olivat sekä yleisö että mustalaiset
mielissään. Hänen isäntänsä nyykäytti päätään viulunkäyrän yli hänelle
ystävällisesti ja mustalaistytöt oikein hihkuivat ihastuksesta.

Yleisön puolelta taas hänelle silloin satamalla satoi makeisia.

Myöskin Nalle oli mielissään jouduttuaan taas täten julkisen huomion
esineeksi. Eikä hän hetken perästä enää muistanutkaan äskeisiä karvaita
kaukomieliään, vaan unohtui nauttimaan nykyisyydestä ja niistä
siedettävistä puolista, joita se kaikesta huolimatta tarjosi hänelle.

Näin kului hänen aikansa. Näin vierähtivät hänen viikkonsa mustalaisten
parissa.

Mutta tulipa tuokioita, jolloin Nallekin joskus sai karkeloida
kylläkseen. Se tapahtui silloin, kun mustalaiset olivat kylien ja
kaupunkien läheisyydestä poistuneet ja pystyttäneet telttansa jollekin
autiolle aholle synkän korven siimekseen, siellä rauhassa
rahasaaliitaan laskeakseen ja niistä iloitakseen.

Silloin ei puuttunut riemua eikä remua. Silloin sai Nallekin viinaa ja
istua yhdessä muiden miesten kanssa. Silloin kävi soitto ja karkelo,
leimusivat korkealle elämän juhlaliekit, paloivat punaisena viha,
rakkaus ja mustasukkaisuus…

Mutta seuraavana aamuna alkoi harmaa, vaivaloinen vaeltaminen.

 

JOHTAJA CARUSELLI.

Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.

Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli
täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili
joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta
hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita
rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.

Pistäytyipä sinne myös kaupungissa tilapäisesti majailevan sirkuksen
johtajakin näiden kilpailijainsa temppuja katsomaan.

Mustalaisista hän ei välittänyt ollenkaan. Mutta hän ihastui heti
Nalleen, pyysi päällikön seuraavana päivänä puheilleen ja kysyi
häneltä, mitä hän vaatisi elätistään.

— Kymmenentuhatta, vastasi mustalainen silmää räpäyttämättä.

Johtaja luki hänelle heti rahat pöytään. Ja vaikka mustalainen oli
aluksi luullut puljauttaneensa tuota korskeata herraa niin paljon kuin
suinkin katsoi mahdolliseksi, meni hän matkaansa kuitenkin se
kaivertava tunne sydänalassaan, että hän tässä leikissä oli sittenkin
tainnut lyhyemmän tikun vetää.

Nalle siirtyi samana päivänä uudelle omistajalleen.

Sirkus oli lähdössä kaupungista eikä Nallea muutenkaan olisi ehkä
kannattanut enää näyttää siellä, sillä useimmat sirkuskävijät olivat jo
uteliaisuudesta ohi mennen mustalaisten telttaan poikenneet.

Hänet pantiin sentähden vain aluksi häkkiin ja lastattiin muutamien
päivien kuluttua muiden petojen, kimpsujen ja kampsujen kanssa laivaan,
jonka oli määrä siirtää koko laitos Tukholmaan.

Mutta jo sieltä alkoi Nallen europalainen voittoretki.

Hänestä tuli heti yleisön suosikki, kuten kaikkialla muuallakin.
Koskaan ei oltu nähty niin hauskaa, niin viisasta ja oppivaista karhua,
ja mitä enemmän hän oppi ja osasi, sitä enemmän häneltä vaadittiin.

— Hän on nero, suoranainen nero! oli johtajan tapa sanoa
kesyttäjäherralle, käsiään hyvästä kaupastaan hykerrellen. Hän oppii
mitä tahansa. Koettakaapas keksiä taas jotakin uutta ensi kerraksi.

Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa
olevan kysymyksessä.

Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa
taide, yleisö ja arvostelijat olivat.

— Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti
toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja
äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.

’Minun taiteeni’ vaati niin ja ’minun taiteeni’ vaati näin. Mutta myös
yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin
väistyttävä.

— Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn,
kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat?
Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.

Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät.
Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä
heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta
seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.

Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.

Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön
täysvaltaisina edustajina.

Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja
valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta
he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja
parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten
hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että
toimeenpaneva valta heidän käsissään.

Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä
riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos
he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.

Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan
tahdon mukaisesti.

Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin
eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain
harvoin olivat muita merkillisempiä.

Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän
kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei
lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli
arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä,
josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.

Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei
piiska poistunut milloinkaan.

Hänen nimensä oli professori.

Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli
legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.

Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja
marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja
kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.

Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.

Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen.
Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.

Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän
tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja
vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada
päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.

Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin
unohdettava.

Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä
tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan
sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja
korkeampaa.

Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja
marakatteihin nähden.

Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän
vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään
tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai
tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei
mitään poikkeuksia.

— Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan
johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen
uppiniskainen luonnonlaatu.

— Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on
myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.

— Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli
professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään
eikä taitamaan.

— Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei
tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja
yleisö on kuitenkin tyytyväinen.

— Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa
väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua
kaiken ikänsä sitä.

— Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen
katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on
otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella,
ahdashenkisellä arvostelulla!

Ja omasta puolestaan hän ilmoitti olevansa onnellinen, että hänellä
kerrankin oli laitoksessaan joku sellainen, jolla oli ’kipinää’. Sillä
’kipinä’, se oli kaikki kaikessa! Hänelle oli leikkiä se, mikä muille
työtä, eikä häneen nähden sopinut turhasta rikkiviisastella.

Kenellä kerran oli ’kipinä’, hän ei voinut sitä koskaan kadottaa.

Hän katsoi, että hänellä itselläänkin oli kerran ollut ’kipinä’ ja oli
vieläkin, vaikka se nyt riksuttikin tuolla syvällä tärkätyn
frakkipaidan ja timanttisten rintanappien alla. Mutta se oli siellä
kuitenkin ja se kohotti hänet hänen omissa silmissään kokonaan
yläpuolelle jokapäiväistä ympäristöään.

Hän oli ollut vain tavallinen voimistelija ja hevostaiteilija
aikoinaan. Mutta sitten oli hän äkkiä oivaltanut oman sisällisen
kutsumuksensa ja ruvennut ilveilijäksi.

Hän oli ollut hyvä ilveilijä.

Hänkin oli ollut yleisön lemmikki ja siksi katsoi hän sitä yhä vieläkin
jokaisen kunnon taiteilijan ensimmäiseksi tunnusmerkiksi.

— Yleisö on aina oikeassa, oli hänen tapansa sanoa. Arvostelijat voivat
vielä erehtyä, mutta ei yleisö. Se painaisee vain peukalollaan …
näin, ja tuntee heti, missä on ’kipinää’.

Hän oli ollut sangen hoikka ja siro poika siihen aikaan. Nyt oli hän
pyöreävatsainen, kaljupäinen, kaksileukainen ilmiö, viikset vahatut,
neilikka napinlävessä, ja kasvoilla huolestuneen, täsmällisen
liikemiehen ilme, jolla on aina kiire ja aina jotakin tavatonta, elämän
ja kuoleman tärkeää toimittamista.

— Kova välttämättömyys, ahtaat aineelliset olosuhteet! oli hänen
tapansa myös huoahdella alammaisilleen. Ne pakottivat minut sitten
johtajaksi siirtymään. Minun täytyi uhrautua. Mutta, jumalan kiitos,
minä en nykyisestä asemastani huolimatta toki koskaan ole antautunut
aineen orjuuteen enkä voinut unohtaa omaa sisällistä kutsumustani.

Hän esiintyi itse enää vain harvoin ja silloinkin vain
taideratsastajana, jonkun oikein jalorotuisen hevosen selässä, joka jo
sellaisenaankin oli nähtävyys. Teki sen vain ikäänkuin leikin päältä ja
muistuttaakseen vanhoille ihailijoilleen, että hän vielä oli olemassa
ja että hänessä vielä eli entinen taiteilija.

Silloin oli sirkuksessa juhlahetki. Silloin kokoontui koko sen
henkilökunta klovneista ja rekkitaiteilijoista viimeiseen
balettitanssijattareen ja juoksupoikaan saakka sen oven eteen, josta
hänen piti tulla esille, ja pitkät, marskisauvaiset airueet kuuluttivat
korkealla äänellä:

— Johtaja Caruselli esiintyy!

Ja johtaja Caruselli ratsasti esille hymyilevänä, onnellisena ja
eleganttina välkkyvässä silinterissään, tervehtien oikeaan ja
vasempaan, paljastaen kaljua päälakeaan ja jo edeltäpäin valmiina
yleisön suosion myrskyjä vastaan ottamaan.

Niitä ei häneltä koskaan puuttunutkaan.

Vanhojen ihailijainsa mielestä hän oli yhä vieläkin ennallaan, ja yhä
vieläkin sama säteilevä, voittamaton Caruselli, joka hän oli
neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Herrat taputtivat hänelle siksi,
että he muistivat hänen klowni-aikansa, ja nuoret naiset siksi, että
heidän äitinsä ja iso-äitinsä olivat samoin hänelle taputtaneet.

Enimmän ihastuneita olivat itse sirkustaiteilijat. He eivät voineet
kyllin äänekkäästi ilmaista ylitsevuotavaa ihastustaan ja hurmaustaan,
joka oli sitä vilpittömämpää, mitä enemmän heidän paikkansa ja
palkkansa oli kysymyksessä.

Mutta syrjässä he sylkäisivät ja kuiskasivat toisilleen:

— Vanha variksenpelätys! Jos hän ei olisi meidän johtajamme, olisin
minä nyt varmasti viheltänyt.

Ja toiset lisäsivät:

— Että hän vielä viitsii kuvatella! Hän, joka ei tiedä taiteen
vaatimuksista enempää kuin sika hopealusikasta!

Viime vuosina oli yleisö kuitenkin alkanut osoittaa huomattavaa
kylmentymistä.

Vanha Caruselli huomasi sen kyllä, vaikka hän ei ollut sitä
huomaavinaan. Sanomalehdet eivät maininneet enää joka kerta erikseen
hänen esiintymisestään, ja jos mainitsivatkin, tekivät sen kylmästi ja
välinpitämättömästi. Täytyi palkata maksettuja kättentaputtajia aina
taajempaan yleisön joukkoon, varsinkin parvekkeelle, joka ei koskaan
osannut oikeata sopivaisuutta noudattaa, eivätkä ensi rivienkään
istujat viitsineet enää muuta kuin kerran pari heikosti käsiään
läiskäyttää, huolimatta hänen monista uudistetuista tervehdyksistään.

Kaikki tuo katkeroitti vanhan Carusellin mieltä ja olisi varmaankin
ollut omiaan saattamaan hänen harvat hapsensa murheella hautaan, jos
hänellä olisi ollut niitä ja ellei hän olisi yksinäisinä hetkinään
lohduttautunut sillä, että yleisön maku silminnähtävästi oli
huonontunut.

Mutta sekin oli sangen heikko lohdutus! Sillä olihan yleisö
toiseltapuolen aina oikeassa.

Nalle tuli hänen avukseen.

Hän oli huomannut heti kotkansilmällä, mikä aarre Nalle hänelle tulisi
olemaan. Mutta vasta lähemmin Nalleen tutustuttuaan hän tuli täysin
vakuutetuksi siitä, että juuri Nalle oli luotu hänen laskevan tähtensä
nostajaksi, hänen vanhuutensa valoksi ja silmäteräksi.

Hänelle pälkähti päähän nerokas tuuma opettaa Nalle ottamaan
ratsas-askeleita sekä kantamaan miestä ja satulaa.

Itsellään ei hänellä luonnollisesti ollut aikaa siihen. Karkeamman,
alustavan työn sai professori tehtäväkseen.

Professorilla ei ollut ’kipinää’.

Hän oli muuten tuiki vilpitön mies ja tunnollinen ammatissaan. Mutta
hän ei ymmärtänyt muuta opetustapaa kuin piiskan ja oli aina valmis
pienentämään Nallen ruoka-annoksia, jos tämä jollakin muotoa oli
itsepintaista luonnonlaatuaan osoittanut.

Nalle puolestaan ei tahtonut ollenkaan taipua tähän opetustapaan.
Myöskään ei hän voinut koskaan tottua oikein opettajansa, luisevan,
pitkäkaulaisen kuikkanan kimeään ääneen, jolla tämä jakoi lyhyitä,
täsmällisiä määräyksiään.

Hän oli ennen menestyksellä toiminut leijonankesyttäjänä. Mutta tässä
hän tapasikin sellaisen tahkon, että kaikki hänen entiset, koetellut
keinonsa osoittautuivat riittämättömiksi.

— Ennen minä kesytän sata Afrikan leijonaa kuin tuon yhden suomalaisen
lautapään! ähkyi hän usein hiessäpäin. Ja kuitenkin minä näen, että hän
ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan. Hän vain on niin juupelin
itsepäinen!

Johtaja kävi joka päivä hänen tuloksiaan tarkastamassa. Ja joka kerta
sai harjoitusmestari kuulla kunniansa.

— Teillä ei ole ’kipinää’, moitiskeli hän tyytymättömänä. Te ette
ymmärrä eläimiä. Te ette osaa asettua heidän kannalleen. Te ette näe
salamantavoin suorastaan heidän sydämeensä. Nero sensijaan…

Professori oli niin usein kuullut häneltä, ettei hän ollut mikään nero,
että hän ojensi piiskansa hänelle kärsimättömänä.

— Herra johtaja on hyvä ja koettaa itse, sanoi hän. Minun vähäpätöinen
kykyni näkyy olevan tuiki tarpeeton tässä.

— Sitä en sano, koetti johtaja häntä lepyttää. Mutta Nalle on jalokivi,
todellinen jalokivi, tosin hijomaton vielä, mutta kuitenkin smaragdi,
joka on kerran halki maailman säteilevä. Ei sovi lyödä rikki sellaista
halkonuijalla…

— Sen kalloon ei saa oppia nuijallakaan, huokasi professori.

— Siellä on jo oppia tarpeeksi, väitti johtaja. Täytyy vain herättää
hänessä harrastusta ja kunnianhimoa… Nalle! Katsokaas, hän tottelee
heti minua.

Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.

Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt
piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka
jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi
hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle
ikinä opettanut.

— Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan.
Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä.
Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se
kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.

— Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi
professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.

— Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle
hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja
toista tuolta noin … ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi
välttämätöntä teidän ammatillenne.

Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.

— Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui
professori. Minä, minä, minä, joka…

— Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin
vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että _teidän_ on heitä
ymmärrettävä eikä _heidän_ teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä
mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka
teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.

Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran
täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin
tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.

Johtaja valitsi empimättä Nallen.

— Menkää, menkää, menkää! komensi hän kiukkuisesti kansliahuoneensa
ovea osoittaen. Tuollaisia nälkätaiteilijoita saan minä milloin hyvänsä
ja mistä hyvänsä. Mutta sellaista Nallea minä en saa rahallakaan.

Johtaja otti nyt itse hoitoonsa hänet. Ja Nalle oppi nyt muutamissa
päivissä enemmän kuin hän ennen oli oppinut viikoissa. Johtajalla oli
kaikki syy olla ylpeä sekä hänestä että omasta opetustaidostaan.

Sellainen hän oli ja sellaisena hän pysyi. Hyvällä sai hänet mihin
tahansa, mutta pahalla ei edes jäsentäkään hievauttamaan.

 

KUNNIAN KUKKULOILLA.

Se oli suuri juhlapäivä koko sirkukselle, jolloin Nalle ensi kerran
esiintyi ja jolloin kaikissa Tukholman sanomalehdissä oli luettavana
tuumanpaksuisilla kirjaimilla:

Nalle, Suomen Karhu. Ohjaa itse Herra Tirehtööri Caruselli.
Hämmästyttävää! Ennen kuulumatonta!

Vanha Caruselli oli jo ennakolta hyvin valmistanut yleisönsä taitavalla
reklaaminteolla ja uteliaisuutta herättävillä pikku-uutisilla.
Tiedettiin, että jotakin tavatonta oli tulossa, mutta ei tiedetty mitä.
Sirkus täyttyi sinä iltana ylimääräisiä paikkojaan myöten.

Jotkut arvelivat, että entinen klowni oli johtajassa saanut voiton ja
hän ruvennut vanhoilla päivillään hulluttelemaan. Toiset hymähtelivät
vain viisaan näköisinä ikäänkuin olisivat jotakin tietäneet, vaikka
eivät tietäneetkään mitään, ja kolmannet taas olivat valmiit lyömään
vetoa siitä, että vanha Caruselli oli antautunut musiikin alalle.

— Saattepa nähdä, että se on niin, väittivät he vilkkaasti, saattepa
nähdä! Hän lyö rumpua ja karhu tanssii. Siitä tulee hyvin
hullunkurista.

Ohjelman muut numerot eivät herättäneet mitään erikoista huomiota.
Kaikki odottivat vain kärsimättömästi illan suurta loppupamausta.

Vihdoin soitti musiikki fanfaarin ja alotti sitten erästä
marssintahtia, jonka mukaan taideratsastajien oli tapana esiintyä.

Yleisön jännitys kohosi äärimmilleen.

Mutta sieltä ratsastikin samalla esiin itse johtaja Caruselli yhtä
hymyilevänä, häikäisevänä ja eleganttina kuin ennenkin, välkkyvää
silinteriään kohotellen, kaljua päälakeaan paljastellen ja tervehtien
tuttuja ja tuntemattomia oikeaan ja vasempaan.

Se ero vain, että hän tällä kertaa ratsasti karhun selässä.

Hän ratsasti! Hän ratsasti todellakin karhun selässä! Ja karhu totteli
häntä todellakin, otti kaikki laukat, juoksut ja askeleet aivan
oikeassa tahdintempossa kertaakaan hairahtumatta!

Tällä kertaa ei tarvittu mitään palkattuja kättentaputtajia. Yleisön
innostus oli rajaton! Kaikki nousivat paikoiltaan, huusivat ja
huitoivat nenäliinoja, heittelivätpä vielä kukkiakin ensi penkeiltä,
aitioista ja parvekkeelta.

Kukkaissateen oli vanha Caruselli tosin itse varmuuden vuoksi ennakolta
järjestänyt.

Kuningas itse kurkisti esille aitiostaan ja otti osaa
kättentaputuksiin.

Nalle pysähtyi ja tervehti häntä. Ja jälleen jymisi koko sirkusrakennus
hurjista, raivokkaista suosionosoituksista.

Myöhemmin illalla oli hänellä onni tulla myös esitellyksi kuninkaalle
ja hänen perheelleen, jotka eivät voineet kyllin kehua johtaja
Carusellia ja hänen uutta kasvattiaan.

Kuninkaantytär itse ojensi Nallelle makeisia omasta silkkipussistaan,
joka oli kullalla ja päärlyillä kirjaeltu.

— Teillä on tästälähtien oleva oikeus kutsua laitostanne minun omaksi
Kuninkaalliseksi sirkuksekseni, lausui kuningas armollisesti, ojentaen
samalla oman hopeisen nuuskarasiansa syvään kumartuneelle johtajalle.
Minä näen, että te olette nero kaikkien sirkustaiteilijain seassa.

— Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne …, sopersi vanha
johtaja liikutettuna. Mitä minä olen aina sanonut? Minä olen sanonut,
että vain nerot voivat neroja ymmärtää.

Se ilta oli onnellisin johtaja Carusellin koko elämässä.

Nythän se oli, nythän se oli niinkuin sen ollakin piti taas! _Noinhan_
se oli ennenkin ollut, noinhan hän oli ennenkin maailman mahtavien
kanssa keskustellut, noin oli suosion ukkonen jylissyt hänen
ympärillään ja noin oli suuri yleisö hänet ennenkin ymmärtänyt.

Sinä iltana vanha Caruselli itki. Hän halasi Nallea kaulasta ja puheli
sekavia sanoja kesken nyyhkytyksiensä.

— Poikani, rakas poikani! kuultiin hänen huudahtelevan omalla
italialaisella äidinkielellään. _Caro mio, caro mio!_ Sinä minun
vanhuuteni valo! Sinä minun turvani ja tukeni!… Mitä voisin minä
tehdä sinulle? Kuinka palkita sinua? Annan sieluni sinulle, annan
henkeni ja vereni!… Elän uudelleen sinussa, näen oman neroni
sinussa… Kuljet kohti loistavaa tulevaisuutta… Mikä olen minä sinun
edessäsi? Heinä, joka tuleen heitetään! Halveksi minua, pure minua,
polje minua, mutta älä koskaan eroa minusta!…

Näin nyyhkytti vanha Caruselli ja kaikki sirkustaiteilijat seisoivat
hartaina hänen ympärillään. Tällä kertaa olikin heidän hartautensa
aivan vilpitön, sillä samalla kuin heidän johtajaansa oli näin suuri ja
odottamaton onni kohdannut, oli kohonnut myös heidän oma arvonsa ja he
voivat tästälähtien nimittää itseään ’Hänen Majesteettinsa omiksi
Kuninkaallisiksi Ruotsalaisiksi sirkustaiteilijoiksi!’

Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet pitkiä selontekoja tästä
merkillisestä näytännöstä ja johtaja Carusellin nimi oli kaikkien
huulilla. Mutta Nallekaan ei jäänyt tästä yleisestä suosionosoitusten
tulvasta osattomaksi. Julkinen mielipide nimitti hänet Suomen
kansalliskarhuksi ja sillä nimellä hänet sittemmin tunnettiin ensin
vanhassa, mutta myöhemmin myös uudessa maailmassa.

Nallesta itsestään oli samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi
tahansa. Hän tunsi vain koneellisesti täyttävänsä jotakin itseään
korkeampaa tehtävää, jota hän ei ollut itse määrännyt itselleen, jonka
suhteen hänellä ei ollut koskaan ollut mitään vaalin valtaa, vaan joka
oli syntynyt hänen kerallaan niinkuin se oli kerran kuolevakin.

Hän oli todellinen taiteilija.

 

VANHA MESIKÄMMEN.

Nalle harmeni voitoissa ja laakereissa.

Hänen turkkinsa hallavoitui yhä enemmän, hänen koipensa alkoivat
kangistua ja hänen päänsä kävi päivä päivältä aina suuremmaksi ja
raskaammaksi. Joskus pelkäsi hän sen suorastaan putoavan omista
nikamistaan.

Vielä oli hänellä kuitenkin yhdeksän miehen voimat kummassakin
käpälässään. Vielä kuuli hänen korvansa herkästi tanssin ja marssin
tahdit, vielä taisi hän kaikki temput, jotka hän oli oppinut
nuoruudessaan, eikä hänen taituruutensa ollut koskaan ennen ollut näin
korkealla.

Mutta hän ei oppinut enää mitään uutta. Hän taisi vain sen, minkä hän
oli oppinut nuoruudessaan.

Hänellä ei ollut mitään työn-iloa tai kunnianhimoa enää. Hän ei
mitenkään olisi viitsinyt enää näyttää muille taitojaan. Hänelle olisi
jo aivan hyvin riittänyt se tieto ja tunto, että ne olivat olemassa,
millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.

Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä.
Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että
hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen
riippua kiinni takavilloistaan.

Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä,
että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.

Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian
vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.

Nalle oli sanalla sanoen väsynyt. Ja oli hänellä muutakin syytä tuntea
itsensä yksinäiseksi ja ylenkatseelliseksi.

Vanha johtaja Caruselli oli kuollut jo ammoin ja hänen poikansa perinyt
niin sirkuksen kuin Nallen että muunkin huoneenhallituksen. Hänen
kanssaan oli uusi aika koittunut myös sirkukseen. Ei välitetty enää
niin paljon jalosta ratsastustaidosta. Painijat olivat nyt pääasiana.

Nalle oli yhä edelleen yleisön suosiossa, mutta hän ei ollut mikään
vetovoima enää. Kaikki tunsivat hänet ja hänen temppunsa jo ulkoa,
olipa sellaisia, jotka uskalsivat jo haukotella hänen esiintyessään.

Totta oli, että hän itse haukotteli vielä enemmän. Häntä ikävystytti!
Mutta, hänestä tarttui tuo ikävystymisen tunne myös yleisöön, eikä
nuori johtaja ollut koskaan häneen tyytyväinen.

— Meidän täytyy saada uusi Nalle tähän laitokseen! sanoi hän
pahantuulisen näköisenä eräälle harjoitusprofessorille, kun Nalle taas
oli tehnyt temppunsa tavallista välinpitämättömämmin. Tämä alkaa
horista honkiin jo.

Harjoitusprofessori, joka oli vanhan Carusellin ajoilta ja jolla oli
entinen pyhä kunnioitus Nallea kohtaan, avasi silmänsä selkoselälleen.

— Uusi Nalle! ihmetteli hän. Sellaisia ei vain kasvakaan joka kuusen
oksalla. Nalle ei olekaan mikään tavallinen karhu, Nalle on nero!
Teidän autuas isänne, luvalla sanoen…

— Minun autuas isäni, luvalla sanoen, tiuskasi nuori Caruselli luoden
ankaran ja läpitunkevan katseen häneen, piti palveluksessaan paljon
vanhaa rajua, josta meidän on aika vähitellen vapautua. Ainakin on
hänen esiinnyttävä harvemmin kuin ennen. Hän suorastaan tärvelee meidän
ohjelmaamme.

— Hän on kuitenkin talon vanha ja uskollinen palvelija, uskalsi
harjoitusprofessori vaatimattomasti huomauttaa, samalla ajatellen
surumielisesti omaa tulevaista kohtaloaan.

— Mutta yleisö vaatii uutta, joka päivä uutta! kivahti nuori herra
hänelle. Me emme elä vanhalla, olkoon se sitten kuinka kunnioitettavaa
ja uskollista tahansa. Me kuolemme nälkään. Vai otatteko te
opettaaksenne Nallelle uusia temppuja?

Ei, sitä ei harjoitusprofessorikaan uskaltanut ottaa osalleen.

— Siinäpä se! virkahti nuori Caruselli voitollisesti. Te ette itsekään
usko siihen. Te näette, meidän on hankittava uusi Nalle.

Toistaiseksi tyydyttiin kuitenkin vain siihen, että Nallen oli
harvemmin esiinnyttävä.

Nallella oli nyt kyllin aikaa maata häkissään, ajatella ja uneksia. Ja
koska uni olikin jo paras nautinto hänelle, makasi hän silmät kiinni
päivät pitkät, niin että monta kertaa katsottiin jo kuolleeksi häntä.
Mutta hän eli kyllä! Hänen sielunsa oli vain kääntynyt niin sisäänpäin,
ettei ulkomaailman pauhu ja touhu häneen ulottunut.

Mitä hän uneksi, mitä hän ajatteli sitten?

Kukaan hänen ympärillään ei sitä ymmärtänyt. Vain joskus yön
pimeydessä, kun hän piti pitkiä yksinpuheluja itselleen, kuulivat muut
eläimet kummakseen hänen haastelevan vapaudesta, jota hänellä ei ollut
koskaan ollut, ja onnesta, joka ei ollut koskaan koittava hänelle.

Näin hän haastoi:

”Minä olen Mesikämmen, metsän kuningas.

Ei ole minulla vertaistani korven kulkijoiden seassa. Kun ärjähdän,
kaikki peljästyvät. Kun lyön kämmeniäni, korpi kajahtelee. Voin
vieläkin kiskoa juurikkaan suosta ja heittää sen kymmeniä syliä
ryteikköön.

Mutta minä olen jo vanha ja tunnen loppuni lähestyvän.

Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä,
vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä
vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja
toverini.

Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani
Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen
hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen
meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat
näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva
siitä, mitä nyt näemme edessämme.

Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en
ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat
meidän päämme päällä.

Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se
riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja
maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.

Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni
lähestyvän.

Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden
puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi
tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.

Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.

Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille
elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän
kuningas.

Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut
talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön,
kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.

Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.

Siellä pääsen myös kerran painajaisestani. Tuosta, joka tulee yöllä
minun ylitseni, niin että ääneen ärjähtelen ja olen juoksevinani kuin
hengen edestä, mutta en saa sitä eksytetyksi, se seuraa kantapäillä,
olen kuulevinani jo sen lämpimän läähätyksen korvissani.

Tiedänhän minä, ettei siellä ole ketään. Käännyn ympäri ja kuulen vain
oman sydämeni raskaan jyskytyksen.

Kuka se on? Mitä se on? Pelkään, että sen nimi on _Pimeys_ ja että
koetan turhaan paeta sitä.

Siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.”

 

VAPAUS.

Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin
kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän
kuningas.

Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut
epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui
kuoleman uhallakin!

Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi
itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä
maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä
julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.

Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt
totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.

Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea,
tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.

Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.

Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä
hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin
mahdollista.

Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli
täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja
hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys
olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille
pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla
rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin
pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan
raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.

Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön
täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto
rahoistaan.

Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.

Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka
hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa
tarkoitusta.

Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse
oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.

Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan.
Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.

Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin
pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui,
raivostui ja kalisteli kahleitaan.

Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena
patsaansa juurella.

Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa,
koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta
jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesti.

Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet
tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti
häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä
henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu
pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa
epäjalosti menetellä.

Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä
kohden.

Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi
taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.

Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä
taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa
ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt.
Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos
tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan
myöskin väistää niitä.

Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.

He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai
ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta
menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa
iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.

Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.

He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja
koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi
Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän
tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.

Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.

Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä
tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa’at, syvällä piilleet
vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi
ympärilleen kuin etsien uutta saalista.

Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana,
verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli
käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.

Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren,
ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen
edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut
tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän
tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja
lannistettava.

Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää?
Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen
heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?

Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan!
Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?

Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä
ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä
vapauteen.

Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi
hänen käsissään.

Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä
voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.

Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit
riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää.
Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja
voitostaan.

Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli,
löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle
vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista
niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja
ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli
yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.

Rajaton kauhu täytti sirkuksen.

Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies
sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki
pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän
yhdellä harppauksella.

Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.

Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei
kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?

Siis pohjoiseen!

Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa
leikkitantereet!

Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta,
ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui
suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja
jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai
eläimen, hän iski kuoliaaksi.

Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen
kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että
vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla
saavutettavissa.

Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.

’Tervetuloa!’ oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. ’Tervetuloa!’
oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja
kumpujen häntä tervehtivän.

Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla
selkänsä hänelle.

Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta
eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat
heti hänen ohi rientäessä.

Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää
yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli _täytynyt_ tehdä
juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?

Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.

Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän
säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran
varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret
orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?

Kujeelan Matti soitteli saunassaan.

Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä
makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään,
kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia
hankkineeksi.

Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia
aikojaan.

Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia
ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa
nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään
kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä
häneen.

Matti tunsi heti hänet.

— Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!

Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti
vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen
kenenkään majaan astumaan.

Matin täytyi mennä hänen luokseen.

— Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä
silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?

Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut.
Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.

— Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli,
miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha
Nalle.

Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti
muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!

Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.

Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan,
kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti
askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian
pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.

Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta
ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he
varsin hyvin yhteen.

Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan
eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain
tanssinsa ja meni menojaan.

Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä
kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli
hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän
ymmärsi, että Nalle oli kuollut.

— Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta
niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.

Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy
sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.

Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen
haudallaan.

Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta
kuolemassa mahdollista.

 

 

PANKKIHERROJA

Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä

(1914)

 

1.

— Antti! Miksi et tervehdi häntä?

— Ketä?

— Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa
hattuaan meille.

— Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin
hattuani huiskahuttaa.

Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä
sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan
kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka
hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin
siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen
ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon
seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.

— Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti
kädellään.

— Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään.
Kaunis matka?

Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu,
äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti.
Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.

Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen,
Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli
laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein
peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje
tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi
määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä
Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan
muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä
hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiön
uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.

Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän
kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.

— Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä
näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.

— Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä
minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.

Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään
viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa
kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta
varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä
huikaisevasti välähteli.

Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa
vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista
ihanuutta.

Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen
herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret
sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa
ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia
maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat
hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan
korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon
pilven tai meren jumalan lähettiläät.

Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta
Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin
juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut
vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita
säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään
karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan
aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan
rimmen ja metsänrajan.

Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan
yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta
synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon
valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta.
Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi
merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin
kirpeän väkevä ja hellittävä.

— Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä
osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän
nostaa.

Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi
kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan
ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin
tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he
olivat Helsingissä.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka
monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän
kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he
päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa
Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset
heille.

Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa.
Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka
olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta
kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun
kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.

— No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim.
kysyä.

— Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin
kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo
keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sieltä
Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin…

— Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta
laivalla Napoliin…

— Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.

— Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet Algierissakin, jos vain
olisi aikaa ja rahaa ollut…

— No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun
kohdaltasi, hymyili Soisalo.

— Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista
ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.

— Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa
asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.

— Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa
vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä
vakavaraisia!… No, te ette käyneet sitten Algierissa?

— Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja
Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja
tietysti vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon…

— No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.

— Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä
kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun
vaimollani oli niin paljon ostoksia…

— Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.

— Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei
olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa…

— Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.

— Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne
tulevat aivan ilmaiseksi.

Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät
todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa,
kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä
onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään
ja eleestään.

Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria
tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas
vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät
eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.

Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut
ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.

Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa
paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut.
Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli
kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria
tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja
vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin
kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä
onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea,
eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan
tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.

Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä,
kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen
rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän
aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko
olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin
oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta
ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä,
vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä
perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti
Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine
hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista
sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa
muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.

Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin
lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin
ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä
sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen
yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa,
jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli
muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä
niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan
hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen
poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi
muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen
maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.

Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei
ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli
tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan
kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua
kuin toinen riiputtaa.

Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi
huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen
toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä
tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla
kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?

Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.

Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut
ymmärtää hänen katsettaan.

— Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen
ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.

Antti hypähti.

— Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!

— Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä
kaupunkikodissaan.

— Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri
Toivio, mutta ei koskaan ampua itseään.

— En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin
sanomalehdissä.

— Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi? Täytyyhän
olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen perheen-isä,
hyvät liikeasiat…

— Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.

Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.

— Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos
hän todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen
ja menen niistä koko sielullani vastuuseen.

— Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen,
hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa.
Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.

— Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin
silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!

— Älä pane, varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä.
Sitäpaitsi se on jo _varma_, lisäsi hän painokkaasti.

— Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi
Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin…

Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä
pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.

— Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti
ylenkatseellisesti.

Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka
aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli
tyynesti savuja sikaristaan.

Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta
kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista
Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan
näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen
hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin
salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan
syyt olivat kummunneet.

Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona merellä
jyrisi, satoi ja salamoi.

 

2.

Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.

Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle
vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja
yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki
olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten
kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat,
joiden johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi
hän muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien
ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen
ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka
soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen
auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin
Pohjois-Esplanadia.

Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan
pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu
tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli
ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää,
hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin
kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan taloudellisen
pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.

Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi
rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka
aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän
perustamaan liikeyhtiöön.

Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin
synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.

— Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla,
kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä
sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia
kohtaan, huomenna sensijaan…

— Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?

Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa
kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.

— Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään…

— Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti
kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.

— Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti…

— Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut
missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.

— Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään
vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.

— Setä tietää siis?

Ukko katsoi viekkaasti häneen.

— En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun
ja sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on
erään toisen pankin…

— Minkä?

— Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa.
Se häviää miljonia.

— Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta. Eihän
Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.

— Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi
suuret häviönsä.

— Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.

— Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista
komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne
järkkymätön.

— On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.

— Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka
olisivat voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset
vain olisivat osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.

Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä.
Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei
väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan
ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä
voitetuksi.

Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:

— He häviävät siis?

— Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää
kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu.
Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat
kärsimään.

— Jotka eivät kestä sitä?

— Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä
ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.

— Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo
hiljaisesti.

— Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä
vielä kylläksikään.

— Setä tarkoittaa…?

— Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä
näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät
omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa…

— Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua
hiukan hiljempaa?

— Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua
sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka:
älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!

Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat
luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?

Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin
turhan tautta.

— Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?

— Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken
sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.

Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin
ylösrakentavan hautasaatto-puheen.

Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää
ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain
aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia
piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.

Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!

Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus
monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos
niin olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän
kaikki yhtiöt voineet yht’aikaa horjua, kaikki liikkeet yht’aikaa
romahtaa!

Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja… Hyvä, että hänen oma eikä
aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin
sijoitettu.

Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.

Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon
vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko
hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita,
varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!

Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle
kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti, kun
hän luki nauhoihin painetut sanat: ”Rakkaalle ystävälle, rehelliselle
kansalaiselle ja työntekijälle.”

Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä takuuseen?

Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.

Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko
kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki
kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla
harmenneita, päässä moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko
ryhti niin luottamusta herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin
nähden voinut olla mahdollinen.

Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä
hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä
lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.

 

3.

Ukko Jäkälä oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja kuolinpesän
vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa olivat hänen
laajoihin asioihinsa sekaantuneet.

Pahinta oli, että esiintyi vaillinkeja, järjestelmällisesti vuosikausia
jatkuneita kavalluksia, joiden olisi täytynyt ilmi tulla samoina päivinä
kuin hän itse oli ehättänyt tekemään oikeutta itselleen. Oli arvoitus
kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina jäntevä, aina herttainen ja
rattoisa mies oli voinut tehdä itsensä syypääksi sellaisiin. Monet
kirosivat hänen muistoaan. Toiset taas eivät voineet olla ihailematta
sitä mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota hän viimeiseen hetkeensä
saakka ja myöskin viimeisellä teollaan oli osoittanut.

Antti kadotti kaikki, mitä hänellä oli, Soisalo myöskin jonkun verran.
He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sillä heillä
oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen
asemansa. Kaikkien ei käynyt yhtä hyvin. Pari viatonta maanviljelijää
Helsingin lähistöltä teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen
liikemies Kivimäki, katsoi parhaaksi pudistaa epäkiitollisen isänmaan
tomut jaloistaan ja livistää Etelä-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi
kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, missä Antti
työskenteli.

Se hävisi enimmän kaikista.

Myöskin Antti oli osaksi syypää siihen. Mikäli hänen äänensä pääsi
johtokunnassa kuuluviin, hän oli aina puoltanut luoton myöntämistä juuri
Toiviolle ja Kivimäelle, joita hän piti aivan varmoina, kuten kaikki
muutkin olivat heitä pitäneet. Nyt hän tunsi, että hänen asemansa
pankissa oli järkytetty. Pääjohtaja ei enää luottanut häneen niinkuin
ennen eikä hän itsekään enää kysyttäessä voinut esiintyä samalla
arvovallalla.

Kului sitten kesä ja syksy tuli.

Johtaja Soisalo istui eräänä sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehenä, joka
hän oli, hän söi kaikki ateriansa ulkona, pitäen vain huoneuston ja
vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen hänelle.

Hänen siinä peilin alla istuessaan ja päivän sanomalehtiä katsellessaan
ilmestyikin Antti sisälle.

— Hei!

— Hei! Hei! Eipä ole pitkään aikaan tavattukaan.

— Eipä kyllä. Täällä sitä vain eletään kuin talviset jänikset ja
poljetaan omia polkujamme.

Soisalo ei aluksi huomannut mitään outoa hänen olennossaan. Tavallista
kalpeammalta hän näytti vain. Hän tilasi, hän söi, hän joi, hän jutteli,
hän maksoi, kaikinpuolin säntillisesti, mutta teki tuon kaiken
merkillisen hajamielisesti ja ikäänkuin itsensä ulkopuolelta.

Onpa hänellä ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menettääpäs liki
satatuhatta markkaa ja vielä kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi haukkua
edes ja jonka suhteen ei millään tavalla voi keventää sydäntään! Ei
muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin miehen
eriskummallisiin mietteisiin.

— Tuletko luokseni päivällisille? kysyi Antti äkkiä.

— Miksei, vastasi Soisalo hiukan hämmästyneenä, koska hän ei nähnyt
mitään järjellistä syytä evätäkään kutsua. Milloin?

— Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, näetkös, näin sunnuntaina. Me
juttelemme tässä hetkisen ja menemme täältä suoraan. Eikö niin?

Soisalo ei taaskaan nähnyt mitään vastaväittämisen aihetta. Mutta hän
kiinnitti huomiota siihen, ettei hänen ystävänsä mennyt puhelimeen eikä
millään muullakaan tavalla näyttänyt välittävän ilmoittaa kotiinsa uuden
päivällisvieraan saapumisesta.

Noh, olenhan minä siksi tuttu talossa, lohdutteli hän itseään. Teen vain
anteeksipyynnön rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sillä peijakkaalla
on niin hyvä kyökki!

He vaihtoivat välinpitämättömästi sanasen, ottivat auton ja läksivät
Antin luo. Rouva ei näyttänyt olevan kotona ollenkaan, yhtä vähän kuin
lapset, koska heidän ääniänsä ei kuulunut missään. He juttelivat
hetkisen Antin työhuoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka
ilmoitti, että herrojen päivällinen oli katettu. He siirtyivät
ruokasaliin.

Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. Päivällinen oli
yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyvälle tuulelle eikä
Anttikaan tuntunut antavan perään lystikkäiden kaskujen kertomisessa ja
sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin
tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali
heidän nauruaan ja toverillista hilpeyttään.

Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.

He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli
korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset
kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka
silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.

— Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä
pitäen. Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset
viulunkielet.

Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa
vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään
käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.

Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!

Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen
leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän
ollut syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.

— Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.

— Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?

— Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän
meni.

— Ikuteilleen?

— Niin. Eilis-iltana. Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön
jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan.

— Ja lapset?

— Hän vei lapset mukanaan.

Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia
tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelkäsi hän omasta puolestaan kaikkea
tunteellisuutta kuin myrkkyä ja toisakseen oli kulunut vuosia siitä
ajasta, jolloin hän ylimalkaan oli ollut kenenkään ihmisen kanssa näin
läheisessä ja henkilökohtaisessa kosketuksessa. Hän ei sentähden osannut
aluksi sanoa mitään muuta kuin:

— Voi saakeli!

Mutta sitten säikähti hän itse omien harvojen sanojensa ytimekkäisyyttä,
peljäten ettei ne ehkä tässä tapauksessa oikein vastanneet asian
tunnearvoa, yhtä vähän kuin hetken tunnelmallista merkitystä. Hän nousi
sentähden ylös, korjasi housujaan hermostuneesti, käveli pari kertaa
edes takaisin yli lattian ja ähkäisi:

— Voi sinun saksan saakeli! Mutta mistä tiedät, ettei hän tule takaisin?

— Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen
kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä,
etten toki ampunut heitä.

— Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä!

Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja
heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.

— Niinkuin tiedät, hän sanoi, minulla on näitä useampia. Tuon minä
latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni sydämeen,
sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.

Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi
sen takaisin Antille.

— Pistä se sinne, mistä sen otitkin, hän sanoi. Mutta äläpä viitsi jäädä
lähimpinä vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!

— Niin, sanoi Antti ja sulki pöytälaatikon. Voit olla oikeassa. Viime yö
oli uneton helvetti minulle.

— Juuri sellaisina öinä voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti
Soisalo. Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.

— En tahdo kieltää, etten sitä olisi pari kertaa sormitellut, hymyili
Antti surumielisesti. Mutta mitä minusta nyt tulee? Enhän minä osaa
alkaa enkä ajatella mitään.

— Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.

— Aivan, vastasi Antti vilpittömällä katseella. Kaikki oli järjestetty
valmiiksi minun selkäni takana. Pahoin pelkään, että siinä ovat hänen
sukulaisensakin olleet pelissä mukana.

— Mutta syy? Onhan täytynyt olla joku syy!

— Minä en tiedä, vastasi Antti väsyneesti. Taikka oikeammin, minä en
kehtaa sanoa sitä.

— Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan
vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti
vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.

— Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä
usko itsekään.

— Ei, ei, suo anteeksi…

— En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka
riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira…

Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin ikkunasta
ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.

— Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti.
Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!

— Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.

— Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä
tulee.

— Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä.
Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.

— Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt
määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota
yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.

— Olkoon sitten! vastasi Antti.

Ystävykset panivat päälleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta,
jonka huoneet alkoivat jo hämärtyä. Ja painaessaan kiinni paraati-oven
tunsi Antti viiltävän tyhjyydenkammon sydämessään ja muisti samalla
kauhistuen hetkeä, jolloin hänen jälleen olisi pakko palata sinne.

Nyt ei häntä siellä enää kukaan odottanut.

 

4.

Soisalo johdatti heidän askeleensa Kämpin Bariin. He istuivat hetkisen
äänettöminä mukavissa nojatuoleissaan ja imeksivät sherrykobbeliansa.
Soisalo koetti keksiä sopivaa puheen-ainetta, mutta onnistumatta.

— Syy? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Miksi vaimosi erosi sinusta?

Antti tuijotti eteensä raskasmielisesti.

— Voinhan minä sanoa senkin, hän virkahti huomattavalla ponnistuksella.
Minä olen nyt köyhä mies. Ja kenties hänellä on jo katsottuna joku
toinen varakkaampi.

— Nyt sinä puhut sielusi katkeruudesta, väitti Soisalo. Eihän se voi
mikään todellinen syy olla.

— Minä en ainakaan tiedä mistään muusta. Minulle ei ole mitään
selitetty. On vain sanottu, että on parempi näin ja että minä vien
perheeni ja vaimoni perikatoon.

— Hävisitkö sinä siis todellakin tuossa Toivion vararikossa enemmän kuin
sinulla oli omaisuutta? kysyi Soisalo huolestuneena.

— Kuka sen vielä tietää, vastasi Antti. Eihän kaikkia pesiä ole vielä
selvitetty. Mutta kyllä niistä jotakin sentään pitäisi tulla, niin että
minulle omien laskelmieni mukaan ei syntyisi suurempaa pulaakaan.

— Pulaa! Mitä pulaa sinulle voisi syntyä? Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä
paikka ja palkka. Ei, aineelliset syyt eivät ikinä ole voineet vaimoasi
avio-eroon pakottaa.

Soisalolla oli yhä edelleen oma pieni epäilynsä. Ehkäpä poika sittenkin
oli siveellisesti hairahtunut? Tullut tehneeksi tuollaisen pienen,
viattoman tepposen, aivan viattoman ja tilapäisen luonnollisesti,
jollaisia voi sattua kenelle hyvänsä, mutta joiden seuraukset voivat
olla arvaamattomat, jos ne joutuvat vaimon korviin! Muutamat naiset
olivatkin aivan turhantarkkoja noissa asioissa.

— Sitten en tiedä, vastasi Antti vakavasti. Kaikki on minulle
arvoituksentapaista.

— Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä
rakastanut.

— Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti,
että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi
jälleen syvä äänettömyys.

— Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä.

Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut.

Soisalo maksoi nopeasti. Juuri heidän Esplanadille astuessaan kulki eräs
tumma, pitkä nainen heidän ohitseen, heittäen omituisen, tutkivan ja
samalla ilkamoivan katseen heihin.

Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.

— Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.

— Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.

— Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun
luonasi?

— Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.

— Eivätkö viime aikoina enää?

— Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen… Eilen
hän kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.

— Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.

— Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?

— Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi
minä kyselen juuri.

— Tietysti hän on vaimoni puolella, väitti Antti väsyneesti. Tietysti
näkee hän minussa vihollisen.

— Sitä en usko oikein, väitti Soisalo. Tuossa katseessa oli jotakin
muuta.

— Mitä sitten?

— Mielenkiintoa ja vahingon-iloa, eritteli Soisalo miettivästi saamaansa
vaikutusta. Kenties rakkauttakin.

— Rakkautta? kysyi Antti hämmästyneenä. Ja ketä kohtaan?

— Tietysti sinua kohtaan.

Antin täytyi väkisinkin hymyillä ystävälleen, joka vakavana ja otsa
rypyssä kulki hänen rinnallaan.

— Sinä olet hullu! hän sanoi. Mainitsinhan jo, että hän on vaimoni
parhaita ystävättäriä.

Nyt oli vuoro Soisalon hymähtää.

— Ole vaiti! hän sanoi. Sinä olet lapsi näissä asioissa. Niinkuin se
joku este olisi! Mitä enemmän asiaa ajattelen…

— Älä ajattele! keskeytti Antti. Se on aivan turhaa. Siinä ei
todellakaan ole mitään ajattelemista.

— Ole vaiti! pyysi Soisalo uudelleen, ajaen takaa kerran vilahtanutta
ajatus-yhtymäänsä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistuu
minussa vakaumus, että juuri tuo nainen on sinut vaimostasi erottanut.

— Käärme paratiisissa siis! ivasi Antti.

— Voit säästää kompasanasi. Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä
milloinkaan.

Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni
kotvan itsepintaisesti.

— Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut
aivan toisissa ajatuksissa.

— Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva
Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.

— Arvasinhan minä sen, sanoi Soisalo päätään nyykähyttäen. Ja sinä
vakuutat, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään tekemistä tuon naisen
kanssa?

— Minä vakuutan.

— Hm. Tahdonpa kaikissa tapauksissa ottaa pohdin hänestä. Huomenna
kutsun minä hänet illalliselle.

— Miksi et tänään jo? pilkkasi Antti. Minkäs teet…

— Sen edestäs löydät, päätti Soisalo. Sitäpaitsi hän on kaunis, joten
asia ei suinkaan ole mikään uhraus minun puoleltani.

Esplanadi oli täynnä hitaasti aaltoilevaa, harmaata sunnuntai-yleisöä,
joka oli saapunut esikaupungeista siihen tuhatlukuisin laumoin
torvisoittoa kuulemaan. Ei ollut jakamaton ilo kävellä siinä.

Antti ehdotteli, että he poikkeisivat jollekin syrjäkadulle.

Soisalo oli yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kun he juuri olivat
Esplanaadin päässä, Ruotsalaisen teatterin kohdalla, he päättivät
sittenkin poiketa Bulevardille.

— Se on rauhallinen, sanoi Antti. Muutenkin pidän minä aivan erikoisesti
siitä kadusta. Juuri tällaisena lämpimänä syyskesän iltana vaikuttavat
sen suuret puut aivan erikoisen tarumaisilta ja eteläisiltä.

— Se on taas Vanhan kirkkopuiston ansio, huomautti Soisalo. Kaunein
kaikista meidän puistoistamme.

Mutta he eivät olleet vielä montakaan askelta Bulevardilla ottaneet, kun
he tulivat huomaamaan, ettei se varhaisesta iltahetkestä huolimatta
niinkään rauhallinen ollut. Juuri Vanhan kirkkopuiston kohdalla seisoi
nainen, joka uhkasi jotakin tunkeilevaa, hävyttömän näköistä
mieshenkilöä päivänvarjostimellaan.

Mies livisti Antin ja Soisalon lähestyessä. He katsoivat tarkemmin
naista ja huomasivat, että se oli rouva Sorvi.

— Hyvää iltaa! tervehti tämä, hilpeästi kätensä ojentaen. Hyvä, että
tulitte. Ei tiedä, kuinka kauan tuo miesroikale olisi muuten minua
ahdistanut.

— Niin, hymyili Soisalo. Hän näytti hiukan itsepintaiselta rakastajalta.
Asutteko täälläpäin muuten?

— Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Tuolla Albertinkadun kulmassa. Mutta
olisin minä hänestä sentään omin voiminkin suoriutunut.

— Ehkä on kuitenkin paras, että saatamme teitä, ehdotteli Soisalo. Kuten
näette, olemme mekin matkalla sinnepäin.

He kääntyivät rinnakkain kävelemään.

Antti oli tervehtinyt jäykästi, kättä antamatta, vain täsmällisesti
silinteriään kohottaen. Eilisillan muisto, johon myös rouva Sorvin kuva
läheisesti liittyi, oli vielä liian tuores ja epämiellyttävä hänelle.
Eikä häntä olisi ollenkaan huvittanut tämä kotiinsaattaminen.

Siksi hän muutamia askeleita äänettömänä kuljettuaan kääntyikin ja
kohotti jälleen yhtä jäykästi silinteriään jäähyväisiksi.

— Anteeksi, hän sanoi. Olen unohtanut erään asian. Minunhan piti tavata
juuri tällä hetkellä erästä henkilöä Catanissa.

— Näkemiin, vastasi Soisalo. Me tapaamme vielä tänä iltana. Minäkin
tulen kohta sinne.

Hän meni rouva Sorvin kanssa. Mutta kun Antti vaistomaisesti kääntyi
kadunkulmassa heidän jälkeensä katsomaan, hän näki heidänkin kääntyneen
ja tulevan rinnakkain hänen jäljessään.

Katsos peijakasta, ajatteli hän. Houkuttelihan se nähtävästi tuon naisen
mukaansa, mihin sitten vieneekin.

Asia ei häntä sen enempää huvittanut. Hänellä oli nyt tarpeeksi
tekemistä itsensä kanssa.

 

5.

Catanissa oli vähän väkeä. Antti sai istua yksin rauhassa ja ajatella.

Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänen nykyinen olotilansa
ollut juuri kehuttava. Onnellisesta, vaikutusvaltaisesta,
varakkaasta perheenisästä ja yhteiskunnan tukipylväästä hän oli
muutamissa kuukausissa suistunut avuttomaksi, perheettömäksi
itsemurha-kandidaatiksi, jolla tosin vielä oli virkansa ja palkkansa,
mutta ei paljon muutakaan. Sitäpaitsi hän tunsi kyllin hyvin pankkinsa
pääjohtajan, tiukan vanhuksen, ettei hän tämänkesäisten kolttosten
jälkeen, joista ukko mielessään syytti häntä, pitänyt asemaansa
sielläkään enää pitkä-ikäisenä.

Kuinka oli tämä kaikki tapahtunut, kuinka kaikki voinut näin äkkiä
tapahtua? Miten paljon siihen oli syytä hänellä itsellään ja miten
paljon muilla? Ja mihin tämä johtaisi? Ja kuinka tämä kaikki päättyisi?
Kannattiko elää enää todellakaan vai eikö ollutkin parempi tehdä jo
kerralla loppu kaikesta ja siirtyä johonkin toiseen olotilaan, jos
sellaista ylimalkaan oli olemassa?

Moiset ajatukset askarruttelivat hänen sieluaan. Välillä haihtui taas
kaikki häneltä kuin pilveen ja hän unohti pitkiksi tuokioiksi itsensä,
Catanin, siellä istujat ja koko maailman, herätäkseen jälleen
hämmästyneeseen tietoisuuteen ja luodakseen säikähtyneen katseen
ympärilleen, tokko joku oli kiinnittänyt huomiota hänen sielulliseen
poissa-oloonsa.

Ei kukaan. Hän saattoi istua, ajatella tai olla ajattelematta aivan
rauhallisesti.

Kului kotvasen, ennen kuin Soisalo tuli. Antti oli ehtinyt hänet jo
melkein unohtaa.

— Täytyihän minun sen turkasen kanssa syödä nopea illallinen Apollossa,
sanoi hän Antin pöytään istahtaen ja tervehtien päännyykäyksellä paria
tuttavaansa poikki salin.

— Nopea? hymyili Antti katsoen kelloaan. Taisit pari tuntia syödä.

— Täsmälleen puolitoista, oikaisi toinen. Luuletko hänestä minuutissa
selviäväsi? Hän tuntuu olevan viisaampi kuin mitä osasin aavistaakaan.

— Katso vain, ettei hän kiedo sinuakin pauloihinsa, naljaili Antti.

— Minua? oli toinen hämmästyvinään. Tiedäthän, että minun ainoa
intohimoni vain ovat tämäntapaiset pienet psykologiset erittelyt.

— Tiedän, vastasi Antti äskeiseen keveään äänilajiinsa, tiedän, että se
intohimo on vaarallisin kaikista. Sillä se johdattaa sinut aina uusiin
suhteisiin ja seikkailuihin.

Tämä oli totta, sillä Soisalo oli tunnettu Don Juan. Hänet nähtiin
miltei useammin naisten kuin miesten kanssa, ja jos joku hänen
naistuttavistaan vain tuli vastaan Esplanadilla, hän oli heti valmis
miehiselle kanssakävelijälleen lyhyet hyvästit sanomaan. Olipa toisia,
jotka väittivät hänen seurustelevan naisten kanssa vielä paljon enemmän
salassa kuin julkisuudessa.

Itse väitti hän näitä suhteitaan yksinomaan platoonisiksi ja johtuneiksi
juuri tuosta sangen älyllisestä intohimosta, johon hän äskenkin oli
vedonnut. Kukaan järkevä ihminen ei tietysti ottanut vakavalta kannalta
sitä. Mutta kun hän oli myöskin miesten piireissä iloinen seuramies,
tunnettu hyväksi kortinpelaajaksi, täsmälliseksi pankkimieheksi ja
tavallista työteliäämmäksi valtuuston jäseneksi, olivat hänen
sympatiansa taatut silläkin taholla. Hän oli siis siinä harvinaisessa ja
kadehdittavassa asemassa, että niin miehet kuin naiset pitivät hänestä.

Antti kuului myös kaupungin valtuustoon. Mutta myöhemmin tulleena ja
kortinpeliä taitamattomana, kenties myöskin raskaamman luonteensa takia,
ei hänen tyypillisesti helsinkiläinen, kunnallinen kansansuosionsa
ollut läheskään yhtä suuri.

— Tällä kertaa oli kysymys kokonaan sinusta, väitti Soisalo, viitaten
tarjoilijan luokseen ja tehden tilauksensa. Enkös arvannut, hänen
mielenkiintonsa on aivan erikoisella tavalla sinuun kohdistunut.

— Siis millä tavalla? kysyi Antti hajamielisesti.

— Kysy sitä, nauroi Soisalo, silloin kun on naisista kysymys!
Luonnollisesti eroottisella tavalla. Luuletko hänen muuten olleen niin
kärkäs perheessäsi seurustelemaan?

— Voi sekin erehtyä, joka tahtoo kaikki eroottiselta kannalta selittää.
Arvattavasti hän piti vaimostani.

Antti olisi jo mieluummin jutellut jostakin muusta. Mutta Soisalo piti
itsepintaisesti puoliaan.

— En huoli ruveta tässä selostamaan sinulle kaikkea, mitä me puhuimme,
sanoi hän, koettaen turhaan toisen uteliaisuutta ärsyttää. Mutta minä
sain hänestä sen varman vakaumuksen, ettet ole hänelle samantekevä.

— Minulle hän on samantekevä, huomautti Antti.

— Vahinko kyllä, virkahti Soisalo ulkokullatusti, samalla
tervehdykseksi lasiaan kohottaen. Mielestäni sinä nyt oikeastaan olisit
rakastajattaren tarpeessa…

— Pyydän, ei mitään kyynillisyyksiä, vaati Antti vakavasti. Minun
vaimoni lähti vasta eilen. Tiedät, tai ainakin arvaat, ettei minun ole
niin helppo unohtaa.

— Arvaan, oli Soisalo heti valmis vastaamaan, vakavaksi, miltei
sydämelliseksi äänensä alentaen. Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella.

— Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää
tästedes vain vanhoissa muistoissani?

— Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni
vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni.

Soisalo puhui totta. Hän tarkoitti, mitä hän sanoi, vaikka hän ei
itsekään voinut oikein ymmärtää, mikä merkillinen halu häneen oli mennyt
holhota ja tukea Anttia, kohottaa häntä taas jaloilleen ja ikäänkuin
kainaloista kannattaa. Eipä se juuri ollut hänen tapaistaan. Ei hän
mielellään puuttunut muiden asioihin, yhtä vähän kuin hän salli muiden
hänen omiinsa sekautuvan. Mutta osaksi piti hän todellakin hyvin paljon
Antista, osaksi huvitti häntä, itsekästä, nautiskelevaa poikamiestä,
näin ensi kerran elämässään leikkiä toisen sielunlääkäriä ja melkein
kuin hyväntekijää.

Anttia puolestaan liikutti suuresti ystävänsä harvinainen osan-otto,
jota hän kaipasi juuri ja johon hänestä oli sangen suloista nojautua.
Oli hänkin tottunut omilla jaloillaan seisomaan eikä hän olisi koskaan
luullut tulevansa niin heikoksi, että hän olisi valmis käyttämään muiden
tarmoa ja tahdonvoimaa tukenaan. Mutta nyt hän tunsi olevansa
täydellisesti lapsentilassa. Kun vain ei tuo toinen äkkiarvaamatta
jättäisi häntä, kun hänen vain ei olisi pakko jäädä yksin eikä
varsinkaan heti astua tuohon kolkkoon, autioon huoneustoon, jossa
menneet muistot vielä niin tuoreina joka taholla kummittelivat ja jossa
hiljaisuus tulisi olemaan tästälähtien niin ehdoton, pilkkopimeä ja
kammottava!

— Mitä tarkoitat sinä siis rakastajattarella? hän kysyi, vaihtaen
äänilajinsa samalla melkein epäluonnollisen keveäksi. Sellaistako, jonka
aion naida, sitten kun avio-eroni on lopullisesti järjestetty, vai
sellaista, jonka kanssa käyn joskus teatterissa ja sirkuksessa, mutta
jota minä tuskin voin tuoda Cataniin? Taikka ehkä sellaista, jonka
kanssa en esiinny julkisuudessa ensinkään, vuokraan vain oman kamarin
hänelle…

Soisalo nauroi.

— Puhutpa aivan kuin et olisikaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä,
sanoi hän. Toden sanoen, tarkoitan juuri sellaista kuin hän, rouva Sorvi
nimittäin. Reipasta, sivistynyttä, pyöreäpovista, ennakkoluuloista
vapautunutta naista, josta sinulle ei ole suurempia ikävyyksiä, jos
hänet jätätkin, mutta jonka kanssa voit myöskin rakentaa oikean
avioliiton, jos se sinua huvittaa. Sitäpaitsi se olisi juuri sopiva
rangaistus hänelle.

— Rangaistus? kysyi Antti, hullunkurisesti kulmakarvojaan kohottaen. Sen
kyllä uskon, jos oikein itseni tunnen. Mutta kuinka niin sinun
mielestäsi?

— Sanoinhan sinulle, että juuri hän on sinut vaimostasi erottanut,
huomautti Soisalo. Aavistukseni oli oikea, sillä äskeisen keskustelun
kuluessa tulin varmuuteen siitä, että hän on kuiskannut vaimosi korvaan
jotakin…

— Mitä? kysyi Antti, jännitettynä korviaan heristäen. Mitä _hän_ on
voinut kuiskata?

— Jotakin, josta avio-ero on aiheutunut, jatkoi Soisalo, lyöden kuin
lukkoon asian. Jotakin sinulle epäedullista.

— Tiedän ja tunnen itseni viattomaksi.

— Mutta sinä et tunne naisia. He voivat tehdä tyhjästä asian, keksiä
mitä hyvänsä… Vain joku varomaton sana, joku vartioimattomalla
hetkellä päässyt huokaus tai tunnustuksen tapainen…

Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen
ilmettä. Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin
häikäilemätön julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä
surumielistä, hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.

— Ei tässä ole mitään varomattomia sanoja, ei huokauksia eikä
tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä
rikos tapahtunut. _Mitä_ hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et
lausu koko totuutta minulle.

Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään
koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin hän
olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa, johon
hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.

— Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla
äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä…

— Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä
rakastanut että kunnioittanut.

— Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi on
juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää vaimosi
mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva
Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt
avioliitossa vaimosi kanssa…

Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä
voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli
sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.

Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.

Antti nousi päättävästi.

— Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän,
kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt
pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!…

— Nyt? Yöllä?

Soisalokin jo kauhistui.

— Juuri nyt! Heti paikalla. Minä tiedän, missä hän asuu. Hyvästi! Maksa
sinä minun puolestani.

— Kysyisit toki ensin puhelimella, koetti Soisalo rauhoittaa myrskyä,
jonka hän itse oli päästänyt irralleen.

— Se on totta! Hänelle on puhelin. Pyydän heti audiensin tuolta
armolliselta rouvalta…

Antti juoksi jo puhelimeen.

Mitähän tuhmuuksia se nyt taas tekee! tuumi Soisalo hänen poissa
ollessaan. Kunhan ei vain karkaisi suoraan tuon naisen kurkkuun! Mies,
joka edellisenä yönä on ollut itsemurhan partaalla, voi seuraavana myös
naisen kuristaa! Mutta ei! Mitä hullua! Eihän sellaista tapahdu muuta
kuin romaaneissa.

Ja jos minä rouva Sorvin oikein tunnen, jatkoi hän vielä mietteitään,
niin saa Antti pian itse varoa kaulaansa. Rouva Sorvi on hänet lujilla,
kiinteillä käsivarsillaan henkihieveriin kuristava. Se olisikin paras
loppu tuolle, kaikesta päättäen myrskyisäksi muodostuvalle
kohtaukselle… Taikka jos ei heti niinkään kävisi, onhan hyvä, että
Antti on saanut muuta ajattelemista. Silloin hän ei tee enää itsemurhaa.
Ja silloin en minäkään ole hukkaan käyttänyt tätä iltaa ja iltapäivää.

Ja Soisalo tunsi itsensä oikein elämän hämähäkiksi, oikein kohtalon
salaperäisten lankojen keskeiseksi ohjaajaksi, kun hän noin ajatteli,
vaikka häntä itseään hiukan hirvittikin ne voimat, jotka hän nähtävästi
oli Antissa manannut esille.

Antti palasi loistavin kasvoin puhelimesta. Hänellä näkyi olevan niin
kiire, ettei hän ehtinyt edes ystävänsä luo poikki salin tulemaan,
viittasi vain tälle ja rupesi heti palttoota päälleen vetämään. Soisalon
oli pakko mennä hänen luokseen.

— Kuinka kävi? hän kysyi.

— Hän ottaa vastaan! vastasi Antti. Mutta minulla on kiire. Hän sanoi
olevansa juuri maata menemässä.

— Onnittelen sinua, hymyili Soisalo. Mutta mitä sanoit hänelle? Kuinka
hän suostui sinut näin myöhäisellä hetkellä vastaan-ottamaan?

— Sanoin, että minulla oli jotakin hyvin tärkeätä, jotakin
elämän-tärkeätä hänelle puhuttavaa. Eikä hän silloin voinut evätä. Ja
jos hän olisi evännytkin, olisin minä sittenkin mennyt sinne.

— Bravo! sanoi Soisalo. Oletpa kuin toinen mies nyt. Näytät energiseltä
ja päättäväiseltä.

— Niin olenkin, vastasi Antti itsetietoisesti. Minä en aio jättää kesken
tätä asiaa. Ken kerran on kätensä aurankurkeen laskenut…

— Sen on myös vako loppuun kynnettävä, jatkoi Soisalo. Bravo,
bravissimo! Toivottavasti minä en tapaa enää sinua tänä iltana.

— Et, vastasi Antti, hymyillen hyväntahtoisesti toisen toivomukselle.
Kiitos vain hyvästä vahtipalveluksesta! Mutta me syömme huomenna yhdessä
aamiaista.

— Missä? Täällä vai Kämpissä?

— Mieluummin jossakin, missä saamme rauhassa jutella keskenämme. Esim.
Pörssissä. Sopiiko?

— Mainiosti. Näkemiin ja onnea matkalle siis!

— Ole huoleti, kerskasi Antti. Hän _on_ jo minun kostoni uhri.

Hän meni menojaan. Unohtipa vielä antaa juomarahaa ovenvartiallekin.

Tuo mies ei ikinä itseään menetä, ajatteli Soisalo, katsoen
flegmaattisesti hänen jälkeensä ja puhaltaen hiukan kaihomielisen sauhun
sikaristaan. Hyvä on, vaara on ohitse. Ystävän olen pelastanut, mutta
kadottanut itse ehkä parhaan ystävättären, joka koskaan olisi voinut
tulla omakseni.

Omasta mielestään hän alkoi olla liiankin hyvin onnistunut.

Turhia! karkoitti hän kuitenkin kohta mokomat ajatukset aivoistaan.
Olihan hänellä itsellään nainen, suloinen nainen, ja kylläksi naisia,
että hänen olisi ollut tarvis parhaan ystävänsä ainoaa karitsaa
kadehtia.

Lähtisikö hän jo kotiinsa? Kenties ei aivan vielä. Hän katsoi kelloaan,
joka näytti 1/2 12. Voisihan hän vielä istua hetkisen tuolla hyvien
ystävien parissa, jotka juuri näyttivät kiihkeästi jostakin heille
kaikille mielenkiintoisesta seikasta keskustelevan.

Hän jäi vielä hetkeksi Cataniin.

 

6.

Rouva Sorvi oli todellakin ollut jo maata menemäisillään, kun Antti
soitti hänelle. Hän oli jo napittanut auki pukunsa ja riisunut
korsettinsa ja seisonut peilin edessä, miettien tiukasti eilisen ja
tämän päivän tapahtumia.

Hän mietti, mietti ja tunsi itsensä tyytyväiseksi ja voitonriemuiseksi.

Epäilemättä hänellä oli oma vahingon-iloinen osansa niihin.

Hän itse oli erään viipurilaisen pankinjohtajan rouva, vaikka hän
Helsingistä kotoisin olevana oli jo heti avioliittonsa alusta ruvennut
kaipaamaan kovasti pääkaupungin laajempia oloja ja vuosi vuodelta
loisteliaammaksi käyvää, huvitteluhaluista elämää. Sitä varten hän
milloin milläkin tekosyyllä oli hankkinut itselleen tilaisuuksia
pistäytyä edes pariksi kolmeksi viikoksi tuota kiellettyä hedelmää
haistelemaan, joskaan ei vielä maistelemaan. Viime kerralla
hammaslääkärimatkalla ollessaan hänelle kuitenkin jo oli sattunut pieni
seikkailukin, joka häntä oli suuresti viehättänyt. Hän oli viettänyt
iltahetken taiteilijan, todellisen taiteilijan atelierissa!

Mutta hänen seikkailunsa olivat, ikävä kyllä, päättyneet sangen lyhyeen.
Hänen miehensä, joka oli kunnollinen, rehellinen ja hyväntahtoinen,
mutta liian yksinkertainen ymmärtämään nykyisen maailman meininkejä, oli
saanut kuulla niistä ja ruvennut siitä saakka pitämään häntä melkein
kotiarestissa. Tietysti se oli juuri huonoimmin valittu keino moista
villivarsaa taltuttaa, jos kerran tarkoituksena oli taltuttaminen. Se
kävi aina hurjemmaksi ja eräänä kauniina päivänä se karkasi kokonaan
Helsinkiin.

Aluksi se oli ollut oikku, sitten siitä oli muodostunut piintynyt
päähänpisto hänelle. Aluksi hän oli luullut nimittäin, että hänen
karkumatkansa kestäisi vain pari päivää, tai viikon korkeintaan, joiden
kuluessa hänen miehelleen varmaan jo tulisi niin ikävä, että tämän
väkisinkin täytyisi kirjoittaa rukouskirje tai tulla ja polvillaan
pyytää häntä takaisin pala jamaan. Mutta päiviä ja viikkoja oli kulunut
eikä kirjettä, vielä vähemmän miestä, ollut ilmestynyt. Silloin oli
rajaton viha täyttänyt hänet.

Tuo kelvoton, silläkö tavoin hän rakasti vaimoaan! Tuo kupetsi, tuo
kamasaksa, niinkö hän palkitsi kaiken sen hyvän, jota hänen uskollinen
vaimonsa vuosien kuluessa oli tarjonnut ja tarjonnut vielä aivan
ilmaiseksi hänelle! Näinkö kohdeltiin naista, näinkö arvosteltiin naisen
lempeä, korkeinta ja kalleinta asiaa koko maailmassa? Ei, tuo mies ei
nähtävästi ymmärtänyt muuta arvokasta maailmassa kuin raha! Ja hänkö,
Anna Sofia Sorvi, filosofian kandidaatti ja entinen opettajatar, tuon
raakalaisen luokse takaisin? Ei ikinä! Ennen kuolema maantien ojassa
kuin häpeä tuon miehen vuoteessa!

Niinä aikoina ei hänen mieleensä ollut juuri juolahtanut, että hänen
miehensä oli luonut, hänen omiin syntyperäisiin kotioloihinsa verraten,
aivan ruhtinaallisen kodin hänelle, yhtä vähän kuin sekään, että hän
kihlautuessaan oli ollut vähintään yhtä väsynyt opettajatartoimeensa
kuin nyt kuuliaisena aviovaimona elämään. Hän katsoi vain uhrautuneensa,
vain tuhrautuneensa tuon miehen vuoksi. Ja samalla oli hänen päätöksensä
valmis. Hän tahtoi elää yksin, vapaana naisena, ja tulla toimeen
omillaan.

Hän asui ensin eräitä viikkoja sukulaistensa luona ja koetti kuulostella
sopivaa paikkaa itselleen. Sen saanti ei ollut helppoa, mutta hän
onnistui siinä kuitenkin hyvien suhteittensa, akateemisen tutkintonsa,
ehkä kuitenkin enimmän miehensä nimen avulla, paremmin kuin monet muut.
Hän sai hyvän kassöörskapaikan eräässä suuressa teollisuusliikkeessä,
josta hänellä oli kaksi ja puoli sataa kuussa. Nyt vuokrasi hän oman
huoneuston itselleen, kamarin, keittiön ja alkovin, joka oli melkein
kuin toinen huone, hankki huonekalut ja oli nyt todellakin vapaa nainen,
joka voi itse määrätä tekonsa ja kohtalonsa.

Kaksi vuotta oli nyt jo kestänyt hänen sankarillinen kamppailunsa.

Usein oli hänen jo niiden kuluessa täytynyt myöntää itselleen, ettei
tämäkään elämä ilman varjopuolia ollut. Olihan hänellä nyt vapaus, oli
tietystikin, mutta monena iltana, kun hän väänsi sähkövalon sammuksiin
ja hautautui yksinäiseen leskisänkyynsä, hän oli jo tavannut itsensä
tuumimasta, mitä hän oikeastaan teki tällä vapaudella. Hänen täytyi
käydä paljon vaatimattomammin puettuna kuin ennen, syödä automaateissa
ja ruokapaikoissa, sen jälkeen kuin hän oli väsynyt itse laittamaan
ruokansa ja piian kanssa riitelemään, sekä jäädä pois monesta
huvitilaisuudesta jo sopivain kavaljeerienkin puutteessa, jotka eivät
osoittaneet minkäänlaista erikoista merkkiä parveilla hänen ympärillään.
Tuo kaikki ikävystytti ja hermostutti häntä. Joskus oli jo hänen päänsä
läpi kulkenut salainen, syntinen ajatus palata takaisin miehensä luo,
mutta toistaiseksi hänen vielä oli onnistunut se inholla ja kauhulla
luotaan karkoittaa.

Paremman puutteessa hän oli ruvennut vehkeilemään. Siihen oli tarjonnut
hänelle hyvän aiheen ja tilaisuuden juuri pankinjohtaja Antti Puuhaaran
perhe, johon hän heti Helsinkiin muutettuaan oli päässyt rouvan vanhana
koulutoverina pujahtamaan.

Hän oli heti terävällä psykologisella silmällään, jota hän tosin oli
vähemmän tottunut käyttämään omaan itseensä nähden, huomannut että tässä
talossa mies rakasti vaimoaan vilpittömästi, vaimo ei. Jo se oli omiaan
hänen seikkailuhaluista mieltään kiinnittämään. Sitten hän oli monista
rouvan pienistä huomautuksista ja pistosanoista oivaltanut, että tämä
oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa halveksi miestään, pitäen tätä
auttamattomasti naivina ja typeränä. Naivi oli Antti rouva Sorvinkin
mielestä, mutta ei typerä ollenkaan. Pikemmin oli juuri Antin rouva
typerä ja varsinkin tuhman-ylpeä hänestä, kun tämä ei ollenkaan
näyttänyt onneaan Antin rinnalla tajuavan eikä arvostavan.

Naisellisella vaistolla ja ennen kaikkea aitonaisellisella
epäloogillisuudella hän siis heti alussa asettui tuon perheen
keskuudessa Antin puolelle, vaikka tämän osa avioliitossa oli niin
monessa suhteessa hänen oman miehensä sielullisiin arvoihin
verrattavissa ja vaikka hän omaa miestään niin täydestä sydämestään
vihasikin. Mahdollisesti vaikutti siihen myös Antin edullinen ulkomuoto,
jonka rinnalla hänen miehensä oma hahmo muistui mieleen kovin karkeana
ja kömpelönä. Mutta enimmän vaikutti tietysti tähän odottamattomaan,
vaikka jokaisen ystävättären kannalta arvattavasti aivan luonnolliseen
lopputulokseen, se seikka että Antti oli mies ja hänen rouvansa nainen,
ja vielä nainen, josta hän ei pitänyt niinkään paljon kuin tavallisesta
lähimmäisestään, saati sitten omasta itsestään.

Helposti hän viisaampana ja viekkaampana oli saavuttanut Antin vaimon
täydellisen ystävyyden, jopa ihailunkin. Jo koulussa oli rouva Sorvi
ollut häntä etevämpi tiedoiltaan ja taidoiltaan, saati sitten kun hän
oli tullut ylioppilaaksi ja filosofian kandidaatiksi. Vaikka Antin vaimo
olikin ylpeä omasta aatelisesta sukuperästään, kunnioitti hän kuitenkin
salassa opillista sivistystä ja varsinkin sitä uuden-aikaista
naisellista itsenäisyyttä, jota hän näki rouva Sorvin koettavan
elämässään niin tarmokkaasti toteuttaa. Siksi hän aivan huomaamattaan
kasvoi sokeasti kiinni ystävättäreensä ja kertoi kaikki hänelle, mitä
vain tapahtui tai jäi tapahtumatta hänen avioliitossaan.

Siten oli tuon avioliiton pohja jo oikeastaan ontoksi koverrettu. Mutta
kaikki olisi vielä voinut käydä hyvin, jos Antti olisi ollut hiukan
kevytmielisempi tai rouva Sorvi vähemmän vahingonhaluinen.

Rouva Sorvi oli vähitellen oppinut vihaamaan ja kadehtimaan Antin vaimoa
jo tämän hyvän yhteiskunnallisen aseman vuoksi, mikäli hänen oman
nykyisen asemansa epäkohdat olivat hänelle selvenneet. Tuollako
tuhmalla, sivistymättömällä aatelisella kananpäällä oli muka oikeus
suurempaan maalliseen onneen ja nautintoon kuin hänellä? Tuoko ansaitsi
paremman miehen, tuoko ylhäisemmät ystävät ja hienommat, valikoidummat
huvitukset? Tuonko elämän oli lupa vieriä niin tyynenä ja
sopusointuisena, silloin kun hänen omansa oli niin keskeltä katkennut ja
äkkiä niin karuksi ja rosopintaiseksi muodostunut, tuonko kulkea
yhteiskunnan kukkuloilla, silloin kun hän itse tunsi jo laaksonpohjaa
pitkin kulkevansa? Ei! Särkeä tahtoi hän kaiken tuon niin hempeän,
ärsyttävän ja poroporvarillisen onnellisuuden, polkea muruiksi alle
pienen kantapäänsä tai — anastaa itselleen!

Niin hän oli alkanut hiljakseen ja salassa keimailla Antille, vaikka
huonolla menestyksellä. Antti ei ollut ollenkaan huomannut hänen
keimailuaan! Hän oli varovasti suurentanut keinojaan, käynyt
rohkeammaksi, päälletunkevammaksi, pitäen kaiken aikaa kuitenkin visusti
silmällä, ettei Antin vaimo vain saisi vähäisintäkään aavistusta hänen
tarkoitusperistään. Kaikki oli kilpistynyt Antin epägalantiin olentoon
kuin kallioon. Silloin oli rouva Sorvi suuttunut ja tehnyt kuin
potifarin emäntä ennen muinoin: hän oli syyttänyt Anttia tämän vaimolle
juuri samasta synnistä, johon hän itse olisi langennut niin mielellään.

Hän oli onnistunut! Hän oli onnistunut! kaikui nyt riemulauluna hänen
sydämessään. Itse hän oli ollut tänä aamuna Antin ulkomaille matkustavaa
vaimoa junalle saattamassa, samoin kuin hän eilen oli ollut todistajana
heidän virallisessa erokohtauksessaan. Ja nyt oli Antti itse soittanut
hänelle! Ja juuri äsken oli Antin paras ystävä, joka nähtävästi ei ollut
niin tuhma kuin miksi hän tekeytyi, turhaan koettanut tutkia häneltä
tätä hänen elämänsä suurta salaisuutta.

Antin käynti koski luonnollisesti sitä samaa. Hän oli tärkeä, hän oli
tapausten keskipisteessä! Tuhmat, tuhmat miehet! Heitä voi sitten
nähtävästi vaikka haavilla kalastaa.

Mutta missä puvussa hän sitten ottaisi Antin vastaan? Tuo kysymys vaati
hetkisen osakseen hänen koko huomionsa!

Ei suinkaan tässä! Hän oikein säikähti, kun hän muisti, että Antti voisi
missä tuokiossa hyvänsä olla täällä. Mutta aamunuttuko? Ilta vaippako?
Ei, ei, tietysti hänen tuli esiintyä tavallisessa kävelypuvussaan. Mutta
ehtisikö hän enää saada sitä päälleen? Eikö tulla hurissutkin tuolla jo
auto hänen ikkunansa alle.

Tuli, hurisi. He olivat sopineet puhelimessa niin, että rouva Sorvi
heittäisi paraati-ovensa avaimen ikkunasta kadulle, josta Antti
noukkaisisi sen.

Rouva Sorvi avasi varovasti ikkunan ja katsoi kadulle. Se oli Antti.

— Nyt minä heitän! helähti rouva Sorvin ääni, samalla kuin valkoinen
käsivarsi ojentui ulos ikkunasta. Ottakaa vastaan!

— Kaikki, mitä tarjotaan! kuului alhaalta luonnottoman reippaalla
äänellä. Kaikki, mitä _te_ tarjoatte.

Avain kilahti kadulle. Rouva Sorvi ehti tuskin heittämään ylleen kepeän
iltapukunsa, kun jo kärsimätön ovikellon soitto todisti tulijan olevan
hänestä vain parin askeleen päässä.

 

7.

Antti heitti nopeasti palttoon ja silinterin yltään ja astui
kursailematta sisälle. Hänen silmänsä paloivat, hänen äänensä värähteli,
hän näytti olevan mitä suurimmassa sielunjännityksessä.

— Anteeksi, hän sanoi, että näin myöhään illalla vaivasin teitä.

— Sanokaa pikemmin keski-yöllä, hymyili rouva Sorvi, osoittaen kelloa
peilipiirongin päällä. Kohta kummitukset esiintyvät.

— Voi olla, virkkoi Antti, tuijottaen yhä tiukasti silmiin häntä. Mutta
asia, josta tahdoin puhua teille, oli siksi tärkeä, etten todellakaan
olisi voinut pitää sitä sisälläni edes yhtä yötä enää.

— Ja siksikö te äsken kadulla pakenitte minua? kysyi rouva Sorvi
veitikkamaisesti. Pakenitte ja jätitte minut ystävänne saateltavaksi?

— Juuri siksi, vastasi Antti silmää räpäyttämättä. Olin liian suuressa
mielenkiihkossa. Olen vieläkin, kuten näette, vaikka toivon voivani
jotakuinkin hillitä itseni.

Rouva Sorvi näki sen ja nautti siitä sanomattomasti mielessään. Mies
mielenkiihkossa! Hänen edessään! Juuri se näkyhän oli ollut hänen
ijäinen unelmansa.

Samalla tunsi hän itsensä kuitenkin hiukan levottomaksi. Tuo mies toivoi
voivansa pysyä tyynenä, mutta ei ollut sanottu, ei voinut itsekään
sanoa, onnistuiko hän siinä. Turhaa pelkoa! Hän, rouva Sorvi, oli kyllä
oikea nainen, oikea pedonkesyttäjätär hänet hillitsemään.

— Istukaa, sanoi hän sentähden äkkiä virallisimmalla, täsmällisimmällä
äänellään. Tiedän, että tahdoitte puhua minulle vaimostanne.

Sensijaan että olisi istunut, tarttui Antti kaksin käsin hänen
ranteisiinsa ja veti hänet kohti itseään.

— Ei, minä tahdoin puhua teistä, sanoi hän matalalla, tukahtuneella
äänellä. Teistä, yksinomaan teistä!

— Minusta? kuiskasi rouva Sorvi.

— Teistä, sopersi Antti, jota minä rakastan, jota minä vihdoinkin,
vihdoinkin tohdin tunnustaa rakastavani.

Rouva Sorvin silmät leimahtivat ja sammuivat jälleen kuin hienon pilven
taa. Hetkiseksi imeytyivät heidän katseensa toisiinsa. Rouva Sorvin
poskille oli noussut tumma puna, hänen korvanlehtensäkin helottivat
aivan ruusuisina.

— Te olette hullu! Päästäkää minut!

Antti päästi siinä silmänräpäyksessä hänen kätensä. Seurasi syvä
äänettömyys.

Tuhannet ajatukset risteilivät tuokion kummankin heidän aivoissaan.
Rouva Sorvi ei tietänyt oikein, pitikö hänen itkeä vai nauraa tuon
onnettoman miehen mielettömyydelle. Oikeastaan hän oli vihainen Antin
muodottoman tungettelevaisuuden vuoksi, mutta toiselta puolen hurmasi
häntä ajatus, että tämä niin pian oli voinut unohtaa vaimonsa ja oli
valmis näin päätäpahkaa hänen syliinsä syöksymään. Sen että Antti oli
häntä jo kauvan rakastanut, vaikka ei nai visuudessaan ollut sitä
vaimonsa vuoksi uskaltanut hänelle tunnustaa, uskoi hän mielellään ja
oli uskonut siinä silmänräpäyksessä kuin se oli Antin huulilta ilmi
singahtanut. Mies oli naivi, auttamattomasti naivi! Se oli hänen
puolustuksensa, mutta samalla hänen naurettavaisuutensa.

Luulla voivansa noin vain väkirynnäköllä voittaa nykyaikaisen,
sivistyneen ja itsenäisen naisen, joka ei suinkaan mikään
ensikertalainen tytöntyllykkä ollut, vaan jo yli kolmekymmentä oleva,
maailmaa kokenut rouva ja kahden lapsen äiti, päällepäätteeksi entinen
opettajatar ja filosofian kandidaatti! Täytyi olla Antti niin
ajatellakseen. Jos hän, rouva Sorvi, joskus … kerran … jossakin
kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä vastaisikin hänen tunteisiinsa, täytyi
sen tapahtua aivan toisin ja aivan toisten muotojen mukaan…

Rouva Sorvi hymyili. Hymyili koko kypsän naisellisuutensa äärettömällä
ylemmyydellä, voitollisesti ja äidillisesti tuolle lapselliselle
miehelle, joka ei nähtävästi ollut normaalitilassa ja jolle juuri
senvuoksi olisi ollut turha suuttuakin. Täytyi antaa anteeksi hänelle ja
kuunnella, mitä hänellä siis lopultakin oli asiallista sanomista.

Antti ei huomannut hänen hymyään.

Hän kysyi itseltäänkin, oliko hän enää täysissä järjissään. Mielikuvat
vilahtelivat kuin virvatulet hänen sielunsilmiensä ohi. Yhdessä
sekunnissa muisti hän vaimonsa, muisti määrättömällä murheella ja
rakkaudella, joka jälleen oli valmis vaihtumaan yhtä määrättömäksi
vihaksi ja pakkaseksi häntä kohtaan siinä silmänräpäyksessä, kun hän
ajatteli, että tämä oli uskonut ystävättäreensä enemmän kuin häneen eikä
viitsinyt edes neuvotella hänen kanssaan, ennen lopullista
avioero-päätöstään. Toisessa sekunnissa hän tunsi taas yhtä rajattomasti
vihaavansa ja halveksivansa tuota toista, jota hän oli suudellut juuri,
ja tahtovansa väkivaltaisesti raiskata, herjata ja häväistä häntä,
mikäli tämä nimittäin oli ollut syynä heidän aviolliseen
onnettomuuteensa. Mutta eihän hän tiennyt sitä vielä. Täytyihän hänen
saada tietää se, ennen kuin hän voisi valita tunne-asteikkonsa, kuulla
asia tuon naisen omasta suusta eikä vain ystävänsä Soisalon, joka
saattoi, jonka täytyi olla erehtynyt!

Huomaamattaan hän jo mielessään puolusteli rouva Sorvia, vaikka hän
äsken oli rientänyt tänne täysin vakuutettuna hänen syyllisyydestään.
Mutta tämän poskien tumma puna, tämän pehmeän, täyteläisen ruumiin
ärsyttävä kosketus oli jo ehtinyt tehdä vaikutuksen häneen.
Luonnollisesti kuului hänen henkensä vieläkin sinne, missä hänen
vaimonsa oli. Mutta hänen aistinsa ojentuivat jo toiseen, hänen hermonsa
väreilivät jo toista kohden ja hänen äkkiä valloille päässyt, synkäksi,
raskaaksi, tulikuumaksi kiehahtanut verensä tykki jo tahtiin niiden
suonten kanssa, joiden hän oli aavistanut suihkavan tuon ohuen,
tähtikirjaillun vaipan alla.

Hän oli jo kadotettu. Mutta hän ei vielä tiennyt siitä mitään, vaan
hymyili itsetietoisesti ja voitollisesti … yhtä miehekkäästi ja
isällisesti kuin rouva Sorvi naisellisesti ja äidillisesti … hymyili
oman voimansa tunnossa tuolle naiselle, joka nähtävästi ei ollenkaan
aavistanut, että hänellä, Antilla, vielä oli täysi vaalinvalta, ja joka
luonnollisesti oli ottanut täytenä totena hänen sydämettömän,
häikäilemättömän rakkaudentunnustuksensa. Nyt oli hän täysin itsensä
herra mielestään. Nyt tunsi hän voivansa vallita myös tuokiotilaa.

He kääntyivät päin toisiinsa melkein yht’aikaa ja näkivät toistensa
hymyilevän.

Se oli suuri hämmästys heille molemmille.

He olivat kumpikin luulleet toistensa kasvoilla aivan toisen ilmeen
näkevänsä. Antti oli luullut kohtaavansa rouva Sorvin katseen vihaisena,
suuttuneena, kyyneltyneenä tai loukattuna, rouva Sorvi taas Antin
nöyränä, anteeksipyytävänä tai puolihulluna ja hämmästyneenä. Ja nyt
äkkiä tuo hymy, joka paistoi suusta, silmistä ja koko katsannosta! Mistä
se tuli? Mitä se merkitsi? Mitä sen alla asui? Oliko se totta vai
teeskentelyä?

Tällä hetkellä he eivät kumpikaan ymmärtäneet toisiaan. Hymyilivät vain
pari sekuntia hymyilemistään ja toivoivat, että toinen lakkaisi siitä
lopultakin ja vaihtaisi sen joksikin muuksi helpommin käsitettäväksi.

Turha toivo! He hymyilivät vain edelleen, sillä se vastasi parhaiten
heidän kummankin hetkellistä mielentilaansa.

Antti vaihtoi ensin ilmettään.

— Anteeksi, hän sanoi ystävällisesti ja sydämellisesti kätensä ojentaen.
Minä en tiennyt, mitä tein. Toivon, etten ole loukannut teitä.

— Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Epäilemättä te loukkasitte minua. Mutta
minä olen tottunut antamaan anteeksi loukkauksia.

Viimeisen lauseen lausui hän kuitenkin pienellä, tekopyhällä
huokauksella, joka jälleen houkutteli äskeisen, itsetietoisen hymyn
Antin huulille.

— Istutaan, hän sanoi, ja jutellaan. Arvaattehan, etten ole tänne turhan
kautta tullut. Meidän on selittäydyttävä.

— Meidän? oli rouva Sorvi hämmästyvinään. Luulin, että te aiotte…?

— Luulen, jatkoi Antti lujasti, että meillä kummallakin on jotakin
sanomista toisillemme.

Hän viittasi, aivan kuin hän olisi ollut isäntä talossa, rouva Sorvia
leposohvalle istumaan. Tämä katsoi häneen, ei sanonut mitään, vaan
istahti hiljaisena.

Antti istui hänen vierelleen.

— Uskotteko, että rakastan teitä? hän kysyi matalalla äänellä.

— Uskon, kun sanotte niin, vastasi rouva Sorvi häneen katsomatta. En näe
mitään syytä, miksi ette puhuisi totta minulle.

— En minäkään, jatkoi Antti. Ja te…?

— Mitä tarkoitatte? kysyi rouva Sorvi hiljaa.

— Olenko minä teille ehdottomasti vastenmielinen?

— Ette suinkaan, vastasi rouva Sorvi, pienen tohvelinsa kärkeä
pyöritellen. Päinvastoin pidän minä hyvin paljon teistä.

Antti kävi hänen käteensä. Rouva Sorvi veti sen vitkaan pois hänen
kädestään.

— Hyvä, sanoi Antti. Vaihtakaamme puheenainetta! Tiedättekö, missä minun
vaimoni on?

— Tiedän, vastasi toinen. Mutta minua on kielletty teille sitä
sanomasta.

— Onko hän sukulaistensa luona?

— Sitäkään minulla ei ole lupa sanoa teille. Jälleen lyhyt äänettömyys.

— Tiedättekö, miksi hän lähti? kysyi Antti suoraan, taivuttaen samalla
itsensä eteenpäin ja koettaen katsoa silmiin häntä.

Rouva Sorvi vältti hänen katsettaan.

— Te itse sen parhaiten tietänette, vastasi hän.

Antti tarttui jälleen kiinteästi hänen käteensä. Tällä kertaa ei rouva
Sorvi vetänyt pois sitä.

— Te ymmärrätte kyllä, huohotti Antti hänen korvansa juuressa, että
minun täytyy saada tietää se, kuuletteko, minun täytyy. Te olette ainoa
ihminen maailmassa, joka voitte siitä minulle jotakin selittää.

Hän puhui harvinaisen vilpittömästi tällä hetkellä. Mutta se oli
samalla täydellisen aseettomuuden tunnustus, jota toinen ei ollut heti
käyttämättä hyväkseen.

— Kuinka? sanoi rouva Sorvi, käännähtäen nyt kokonaan Anttiin päin.
Teidän vaimonne ei olisi teille siis mitään selittänyt?

Sisällinen raivonpuuska pudistutti Anttia tuon teeskentelevän,
ärsyttävän kysymyksen kuullessaan. Mutta hän jaksoi vielä hillitä
itsensä.

— Ei, vastasi hän, yhä edelleen yhtä vilpittömästi. Te tiedätte sen. Te
olette hänen paras ystävättärensä.

— Minä en tiedä mitään. Minut oli kutsuttu vain todistajaksi.

Vielä tuokion katsoi Antti häneen avuttomasti ja rukoilevasti. Sitten
pullistuivat hänen otsasuonensa ja hän puri hampaansa yhteen, niin että
huulensa olivat kuin valkea viiva hetken aikaa.

Nyt sanoi hän toisella, aivan muuttuneella äänellä:

— Hyvä! Vaihtakaamme jälleen puheenainetta.

Mutta hän ei itse kestänyt enää omaa sisällistä jännitystään. Hän
hellitti äkkiä rouva Sorvin käden, painoi päänsä käsiinsä ja sanoi
kummallisilla, korahtelevilla äänenpainoilla:

— Minä olen lopussa! Minä olen aivan lopussa!

Rouva Sorvi katsoi säikähtyneenä häneen. Samalla täytti hänen sydämensä
rajaton hellyys tuota miestä kohtaan, jonka kohtalon hän oli määrännyt
ja joka nyt näkyi kärsivän niin kovasti siitä. Eikä hän osannut muuta
kuin ruveta hiljaa hivelemään hänen kulmaluitaan.

— Antti! kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Antti painoi päänsä hänen
rinnoilleen. Hänen toinen kätensä etsi hänen kättään, samalla kuin
toinen pyrki hänen poskeaan hyväilemään.

— Sinä rakas, rakas…! kuiskasi hän samalla.

Rouva Sorvi salli hänen tehdä niin. Täytyihän lapsen saada, mitä se
tahtoi, jos sen mieli tyyntyä ja lakata itkemästä.

Mutta kun Antin hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi, lausui rouva Sorvi
päättävästi:

— Antti, tule järkiisi!

Siinä silmänräpäyksessä oli Antti polvillaan hänen edessään.

— Kyllä, juuri _minä_ saan tehdä niin, hän huusi leimuavin silmin, juuri
minä, juuri minä!

— Miksi? ehti rouva Sorvi kysyä.

— Siksi, että sinä olet tehnyt minulle enemmän vääryyttä kuin kukaan
ihminen maailmassa. Ja siksi on minulla oikeus kohdella sinua niinkuin
koiraa, niinkuin huonomaineista naista…

Rouva Sorvi nousi siinä silmänräpäyksessä. Eikä hän huomannut, että
myöskin Antti nousi ja ettei tämä suinkaan ollut hellittänyt otettaan
hänen vaippansa liepeestä, kun hän taapäin taipuen huusi eläimellisellä,
epäinhimillisellä julmuudella ja voitonriemulla:

— Hyvä! Siispä tiedä, että juuri minä, juuri minä olen sinut vaimostasi
erottanut!

Hän ei ennättänyt sanoa enempää. Tuokiossa oli Antti kietaissut hänen
vaippansa kuin verkon hänen ympärilleen…

* * * * *

Kun rouva Sorvi aamulla saattoi ovelle hänet, ei hän vielä tiennyt
itsekään, vihasiko ja pelkäsikö vai rakastiko hän enemmän tuota miestä,
joka oli kohdellut häntä kuin ei kukaan muu ja jonka hän kuitenkin oli
suuteloilla ja syleilyillä toivottanut luokseen tervetulleeksi taas tänä
iltana. Hän tiesi vain, että käännekohta oli tapahtunut hänen elämässään
ja ettei hänen tarvinnut enää uusia seikkailuja itselleen ikävöidä.
Samalla kuin hän tunsi äärettömästi siitä nauttivansa, kärsi hän yhtä
paljon kaiken loukatun itsenäisen naisellisuutensa ja akateemisen
oppiarvonsa puolesta, joista tuolla kirotulla, rakastetulla miehellä ei
tuntunut olevan aavistustakaan.

Mutta hän hämmästyi itsekin, kun hän astui peilin eteen. Hänen poskensa
punersivat, hänen silmänsä säteilivät, hänen huulensa hymyilivät
puoli-avoimina. Hän oli omasta mielestään tullut kymmentä vuotta
nuoremmaksi.

 

8.

Kun Antti parturissa käytyään sinä aamuna täsmälleen klo 10 astui
pankkinsa johtokunnan huoneesen, katsoi hän jotakuinkin pöllämystynein
silmin ympärilleen. Hänelle oli niin paljon uutta tapahtunut parin
vuorokauden kuluessa, että kului parin sekunnin aika, ennen kuin hän
ehti tottua taas tavalliseen virka-ympäristöönsä.

Hänen virkatoverinsa apulaisjohtajat olivat siellä jo. Toinen heistä,
pitkä, hirmuisen pitkä, laiha, luiseva ja vaitelias herra, Manner
nimeltään, jota yleensä kaupungilla sanottiin suureksi äänettömäksi, oli
tunnettu etupäässä rikkaan avioliittonsa ja sen henkilökohtaisen
luottamuksen vuoksi, jota katsottiin hänen pääjohtajan puolelta
nauttivan ja jota hän ei myöskään pitänyt minään salaisuutena. Yleensä
katsottiin häntä ja hän itsekin esiintyi pääjohtajan, tuon ankaran
vanhuksen, itse-oikeutettuna jälkeläisenä.

Toinen heistä oli pankin pyöveli, sellainen kuin joka pankissa on ja
täytyy olla, hän, jonka tehtävä on karkoittaa jo töykeydellään ja
häikäilemättömällä käytöksellään kaikki epävarmat kundit. Hänen nimensä
oli Tyrväälä. Hänen punainen, pyöreähkö naamansa, ruokkoamattomat,
törröttävät viiksensä, potaattinenänsä ja pienet, vaanivat silmänsä
olisivat jo sellaisinaan olleet omiaan levittämään inhoa ja pelkoa missä
maailman paikassa hyvänsä. Hän itse tiesi olevansa vihattu ja koetti
sentähden laittaa itsensä vielä vihatummaksi. Epäilemättä hän siinä
onnistuikin. Kaikki, jotka eivät olleet suoranaisia kapitalisteja,
tiesivät asiansa kadotetuksi heti, jos se joutui hänen käsiinsä.

Antti tervehti heitä lyhyesti ja istui pöytänsä ääreen papereitaan sekä
muistiinpanojaan selailemaan. Mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi,
väsyneeksi ja haluttomaksi. Viime yön kuvat vilahtelivat vielä hänen
silmiensä edessä ja hän ajatteli kaipauksella jo lyhyttä
aamiaistuntiaan, jolloin hän tapaisi Soisalon ja saisi vaihtaa tämän
kanssa ajatuksia aivan toisista asioista.

Pankki-aika alkoi. Ovi rupesi käymään, ihmisiä ulos ja sisälle
virtailemaan.

Tuli ensin peräkkäin pari pientä suomalaista liikemiestä armoa
rukoilemaan. Pankki ahdisti, pankki kiristi heitä, väittivät he… Jos
he vain vielä voisivat saada kolmenkaan kuukauden luoton, olisi heidän
liikkeensä pelastettu…

Ei voitu, ei voitu antaa, selitti Antti koneellisesti. Ahtaat ajat,
ihmiset tarvitsivat rahansa! Elleivät he suorittaisi huomenna ja
ylihuomenna lankeavia sitoumuksiaan, olisi pankin velvollisuus vaatia
heidät vararikkoon.

Toinen meni pois allapäin. Mutta toinen, jolla oli kirkkaampi luonto,
jäi vielä ovipieleen ja sanoi:

— Pankki kiristää aina, kun on ahtaat ajat. Ja kuitenkin tiedetään, että
pankissa _on_ rahaa…

Nyt oli vuoro pyövelin esiintyä.

— Mistä te sen niin tarkkaan tiedätte? hän kysyi terävästi. Vai oletteko
käynyt meidän kassaholveissamme?

— Tietää sen käymättäkin, rehenteli toinen.

— Aivan kuin täällä tiedetään teidän liiketilanne käymättä
liikkeessänne, hymyili toinen myrkyllisesti. Jos tahdotte muuten, että
juttelemme pääjohtajan kanssa, voitte odottaa toisessa huoneessa.

Mies meni paukauttaen oven jälkeensä kiinni vihaisesti.

Seurasi toisia rahanpyytäjiä, nuoria maistereita, tohtoreita ja
taiteilijoita, jotka kaikki yrittivät kohti Anttia, mutta joista
useimmat joutuivat pyövelin armottomiin kouriin. Hänen pöytänsä olikin
ikäänkuin vartavasten asetettu ensimmäiseksi ovesta lähtien, ettei
pieninkään kala pääsisi hänen ohitsensa vahingossa livahtamaan.

Nyt tuli iso kala. Saapui nimittäin suuri tehtailija ja tunnettu
miljonääri, joka pyysi heti puhutella pääjohtajaa.

Manner ilmoitti hänet. Pääjohtaja tuli itse huoneensa kynnykselle,
kätteli sydämellisesti häntä ja ohjasi hänet kaikkein pyhimpään. Vähän
ajan perästä kutsuttiin myös Manner sinne.

Oli nähtävästi kysymyksessä tavallista tärkeämpi finanssineuvottelu.

Ulkona johtokunnan huoneessa jatkui kaikki entistä menoaan. Ihmisiä tuli
ja meni, kaikkia pyydettiin odottamaan kohtaloaan suuressa salissa,
siksi kuin oli katsottu heidän tilinsä ja heidät saatu susien tai
lampaiden joukkoon sijoitetuksi. Tuli rikkaita, jotka eivät olleet
rikkaita, ja köyhiä, joilla oli jo taattu toimeentulonsa. Täytyi tutkia,
täytyi pohtia, täytyi tietää kunkin heidän taloudellinen asemansa, eikä
vain sitä, vaan myöskin heidän yksityis-asiansa ja perhesuhteensa,
kenellä oli rikas isä tai äiti, kuka oli saava periä sedältään tai
tädiltään ja kuka taas oli jo sekä perinyt että tuhlannut
perintö-osuutensa.

Yksityisen luoton määritteleminen oli kuitenkin vain leikintekoa sen
kokemuksen ja tietämyksen rinnalla, mitä yhtiöiden ja muiden liikkeiden
raha-asiat vaativat osakseen. Varsinkin nykyään, jolloin rahansaanti oli
käynyt niin vaikeaksi ja jolloin liike toisensa perästä oli pakotettu
toimintansa lopettamaan, tunsi paraskin pankkimies tulevansa milloin
hyvänsä nenästä vedetyksi. Yhtiö voi kyllä itsessään olla varma, mutta
jumala ties minkä muiden yhtiöiden kanssa se oli tekemisissä, missä sen
osakkeet olivat panttina ja olivatko sen saatavat varmoja vai
epävarmoja. Täytyi olla varovainen, täytyi kiristää luottoa, vaatia
yksityisiä takauksia ja pitää täydellistä vakoilujärjestelmää.

Nyt juuri oli pankin johtokunnalla pohdittavana sellainen tapaus. Eräs
graafillinen yhtiö, jonka johtajana oli toiminut samainen Antin maasta
poistunut lanko Veikko Kivimäki ja jonka asiat varatuomari Lauri Toivion
itsemurha ynnä siihen yhtyneet selkkaukset olivat saattaneet
epäjärjestykseen, oli pyytänyt pankilta suurehkoa kassa-kreditiviä,
kaikki johtokunnan jäsenet takaajina. Epäilemättä he kaikki olivat
varmoja miehiä, mutta ei kukaan tunnettu kapitalisti. Kun he sitäpaitsi
olivat saman yhtiön puolesta takaajina parissa muussa lainassa, jotka
pankki jo ennen toimitusjohtajan karkaamista oli myöntänyt sille, oli
pankki ottanut itselleen miettimis-aikaa. Tänään oli asia saatettava
päätökseen.

Yhtiön johtokunnan puheenjohtaja, hyväntahtoinen jättiläinen Tuomas
Valio oli itse pankissa. Hän selitti laajasti asiansa, näytti liikkeen
tilan, kukaties kuinka monennen kerran, ja osoitti numeroilla, että
liike itsessään kyllä kannatti, että sitä oli jatkettava ja että pankki
kyllä pääsisi omilleen, ellei se nyt äkkiä keskeyttäisi luoton-antoaan.
Lopuksi hän suorastaan vetosi pankin liikemoraaliin ja väitti, että oli
aivan epäsiveellistä pakottaa kannattavia liikkeitä vararikkoon, kun oli
niin paljon kannattamattomiakin, joita väkipakoin ylläpidettiin.

Hän sai puhua rauhassa. Sillä pankin vastaus, johon pääjohtaja itse oli
ottanut osaa, oli jo ennakolta määritelty.

— Pankin täytyy seurata omia periaatteitaan, huomautti Antti, ja pitää
pystyssä niitä liikkeitä, joista se pelkää liian paljon kärsivänsä, jos
se nyt ne päästäisi vararikkoon, mutta…

— Vahinko, ettei meidän yhtiömme ole enempi velkaa siis pankille,
virkkoi Valio katkerasti.

— Ette kuullut lauseeni toista puolta, jatkoi Antti. Mutta … tahdoin
sanoa, … joista pankki toivoo vielä hyötyvänsä, kun ne vain ovat
päässeet tilapäisestä ahdingostaan. Suonette anteeksi, ettei pankilla
teidän liikkeenne suhteen ole samaa luottamusta.

— Kuinka ei? kivahti Valio. Te epäilette siis numeroltani.

— Nehän voivat olla oikeat, tyynnytteli Antti. Mutta kaikki riippuu
miehestä, joka ne toteuttaa. Eikähän teillä ole edes mitään
toimitusjohtajaa.

Se oli tosi sana, jota ei kunnon Valiokaan voinut evätä.

— Ei tosin, hän sanoi hiukan alakuloisesti, me emme ole parhaalla
tahdollammekaan vielä onnistuneet ketään sopivaa löytämään. Mutta
ajattelimme, että siihen saakka johtokunta…

Antti hymyili hyväntahtoisesti.

— Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi hän, ettei mikään
johtokunta voi hoitaa sellaisia asioita. Toimitusjohtaja teillä täytyy
olla, ja toimitusjohtaja, johon pankilla on luottamusta. Sitten voimme
ottaa asian uuden käsittelyn alaiseksi.

— Ja silloin on yhtiö jo ehkä kumossa! huomautti Valio.

— Sille me emme voi mitään. Meidän täytyy pitää kiinni periaatteistamme.

Antti teki pienen kumarruksen ikäänkuin osoittaakseen toiselle, että
vastaan-otto oli lopussa. Mutta kun Tuomas Valio oli häntä paljon
vanhempi mies, hän kuitenkin jäi kohteliaasti seisomaan kuullakseen,
mitä tällä vielä ehkä voisi olla sanomista.

— Pankki ei siis tahdo myöntää tätä kreditiviä meidän niinillämme? kysyi
Valio vihdoin ratkaisevalla äänellä hetken äänettömyyden jälkeen.

— Tjah, jos se olisi teidän yksityinen lainanne, hymyili Antti, voisi
asia ehkä olla toista…

— No niin, se on meidän yksityinen lainamme…

— Mutta kun me nyt tässä tapauksessa sattumalta tiedämme, että se tulee
yhtiön hyväksi, emme tosiaankaan ole halukkaat siihen.

Valio mietti vielä hetken.

— Entä jos minä hakisin pari vankkaa nimeä lisää? hän kysyi.

— Siinä tapauksessa on ehkä parasta, jatkoi Antti järkähtämättömästi,
että he ottavat yksityisen lainan, jonka kanssa heillä luonnollisesti on
oikeus menetellä kuinka hyvänsä, vaikka maantielle heittäisivät.

Tuomas Valio kumarsi.

— Kiitän ’maantien’ puolesta, hän sanoi ja meni menojaan.

Tyrväälä oli mielihyvällä kuunnellut edellistä sananvaihtoa. Tällä
kertaa hän oli Antin täsmälliseen, vääjäämättömään hylkäämistapaan
erittäin tyytyväinen.

— Eivät he kuitenkaan uskalla liikettään vararikkoon päästää, sanoi hän
Valion mentyä sarkastisesti. Pankki ei sentähden tule myöskään heidän
liikevekseleistään häviämään penniäkään.

— Päästäköötpä, jos tahtovat, virkkoi Antti väsyneesti, istahtaen
jälleen oman pöytänsä ääreen. Liike, jonka toimitusjohtaja katsoo
parhaaksi livistää tiehensä, ei ole koskaan mikään kunnon liike.

Hänellä ei ollut oikeastaan koskaan ollut hyvä silmä karannutta lankoaan
Veikko Kivimäkeä kohtaan, vaikka hän tosin oli pitänyt tätä
taloudellisesti vakavaraisena. Poikahuippari se oli aina ollut hänen
mielestään, vekkuli kekkuli, ilman sitä mielen vakavuutta ja luonteen
järjestelmällistä säntillisyyttä, jota liikealalla tarvittiin. Sievoisen
summan hän oli yksityisesti saanut maksaa myös lankonsa edestä, olipa
tämä vielä houkutellut hänet ottamaan joukon osakkeita yhtiössään,
joiden nimellishinnasta hän nähtävästi tulisi nyt enemmän kuin puolet
häviämään. Tuosta hän ei kuitenkaan vielä olisi niin vihannut miestä,
ellei tämä väärillä numeroilla ja bilanseilla olisi keplotellut
itselleen ja yhtiölleen suurempaa luottoa pankista kuin mihin hän olisi
kaiken kohtuuden nimessä ollut oikeutettu ja täten saattanut myös Anttia
hyvänä pankkimiehenä pääjohtajan edessä varjonalaiseksi.

Karata sitten, paeta sitten yhtiön päiväkassa mukanaan Etelä-Amerikaan!
Roisto se oli sellainen mies, konna se oli, jolle kuritushuone olisi
ollut oikea asuinsija!

Mutta sitä ankarammin katsoi hän nyt olevansa pakotettu tuon
graafillisen yhtiön suhteen esiintymään. Ei saanut tulla sanomaan kukaan
hänen erikoisesti sitä senvuoksi hellivän, että hänellä itsellään sattui
olemaan siinä melkoinen määrä osakkeita.

Tyrväälä jatkoi äskeistä ajatusjuoksuaan.

— Eivät päästä, eivät päästä, sanoi hän, käsiään vahingon-iloisella
intohimolla hykerrellen. Muuten he pian kaikki istuvat linnassa. Kuuluu
olevan puutteita kirjanpidossa ja tilinpäätöksissä, vuosikausia
kestäneitä epäkohtia ja rikoksia vasten yhtiöjärjestystä, joista
johtokunta on vastuussa…

— Minä uskon mielelläni mitä hyvänsä liikkeestä, jonka johtajana kerran
Veikko Kivimäki on ollut, virkkoi Antti happamesti.

Tyrväälä tuli aivan hänen lähelleen.

— Huhutaanpa myös, kuiskasi hän, että on väärinkäytetty yhtiön prokuraa
ja diskontattu suoranaisia väärennettyjä tunnusteita…

— Ei ainakaan Tuomas Valion aikana, väitti Antti varmasti.

— Sitä en tahdo sanoa, myönsi Tyrvääläkin. Mutta kaikissa tapauksissa
voi niistä koitua ikävyyksiä johtokunnallekin.

Antti katsoi kelloaan ja huomasi, että oli aamutunnin aika.

— Minä menen nyt, hän sanoi. Sinä ehkä jäät tänne siksi aikaa, koska
Manner näkyy yhä viipyvän sisällä.

— Hätäkös sinun on! huokasi Tyrväälä. Menet kotiin einehtimään suloisen
rouvasi kanssa. Toista se on meidän poikamiesten laita. Samahan se on,
milloin me syömme ja niissä kapakassa syömme.

Antti katsoi häneen terävästi, laskiko toinen ehkä hänestä pahaa pilaa.
Ei, ei laskenut, nähtävästi puhui hän sydämensä kyllyydestä. Hänen
avio-eronsa ei siis ollut tullut tunnetuksi vielä.

Hän aikoi juuri lähteä, kun kuului kiivaita ääniä pääjohtajan huoneesta,
jonka ovi samalla temmattin auki. Ensimmäisenä tuli sieltä Manner aivan
tukka pystyssä ja lääpästyneenä, hänen jäljestään taas tuo
monimiljonääri, joka äsken niin erikoisella kohteliaisuudella oli sinne
johdatettu. Ukko piti kiinni vielä ovenrivasta ja haukkui sisällepäin:

— Ja te tulette minulle neuvoja antamaan, te! Hoitakaa oma liikkeenne!
Kyllä minä pidän huolen omastani.

— No, mutta veli, hyvä veli, kuului sisältä pääjohtajan tyynnyttelevä
ääni. Saathan sinä nuo kolme miljonaa…

— Minä en enää huoli niistä! huusi ukko. Kohta kolmekymmentä vuotta minä
olen tehnyt kaikki asiani tässä pankissa ja sitten tullaan antamaan
ohjeita, kuinka minun on käytettävä rahani. Hävytöntä, sakramenskatun
hävytöntä!

— Sehän oli vain hyvää tarkoittava neuvo, kuului johtaja-vanhus
puhelevan. Kolme miljonaa on näinä aikoina suuri raha ja…

— Ne miljonat minä saan mistä pankista tahansa! jyrisi vimmahinen. Ja
tänä päivänä minä ylössanon kaikki tilini tässä pankissa. Ja tänä
päivänä minä siirrän kaikki asiani toiseen pankkiin…

— Veli on suotta kiivastunut…

— Kiivastunut kyllä, mutta en suotta. Minä tiedän, että ihmisiä
kohdellaan hävyttömästi tässä pankissa, mutta kohdelkaa muita, älkää
minua. Sillä minä en ole teistä riippuvainen!

Viimeiset sanat hän huusi jalkaa polkien ja äänellä, joka sai
ikkunalasit täräjämään. Sen täytyi kuulua jo suureen saliinkin, joka oli
täynnä ihmisiä.

Jo kimmastui pääjohtajakin.

— Minä en pyydä jäämään kahta kertaa, hän sanoi uhkaavasti.

— Enkä minä mene kahta kertaa, vastasi toinen. Ja tänä päivänä minä myön
polkuhinnasta kaikki tämän pankin osakkeeni ja kuulutan koko maailmalle,
kuinka täällä pankin vanhoja perustajia kohdellaan. Ja olkaa varmat
siitä, että ne tulevat alenemaan arvossa, kun kuullaan, että minun
miljonani eivät ole enää täällä teitä rikastuttamassa.

Pääjohtaja oli tulipunainen kasvoiltaan. Hän tuskin sai enää ääntä
kurkustaan.

— Tuossa on viisi hirttä poikki! kähisi hän ovea osoittaen. Mene! Ulos!

— Minä menen, silloin kun minä tahdon tästä talosta, sai hän
vastineeksi. Minun vaihtoni on täällä tehnyt keskimäärin 100 miljonaa
vuosittain. Laskekaa itse, mitä pankki on ansainnut siitä!

— Ulos!

— Hyvästi! Ja hyvästi ijäksi, vanha juhtinahka! Minun saappaallani on
enemmän liikeneroa kuin sinulla. Hyvästi!

Hän siirtyi kotkottaen ja motkottaen yleisöhuoneesen. Sieltäkin kuului
yhä hänen äänensä, kun hän kulki luukulta luukulle, haukkuen
henkilökuntaa ja julistaen koko kundijoukolle tämän pankin olevan
vararikon partaalla, josta jokaisen pitäisi heti rientää talletuksensa
pois ottamaan.

Manner ja Tyrväälä olivat kuunnelleet kalpeina kauhistuksesta, sillä he
tiesivät, mikä kolaus pankille oli oleva tästä riidasta seurauksena.
Pääjohtaja puolestaan oli kiskaissut oman kammionsa oven kiinni
rämähtäen.

Antti pelastautui aamiaistunnilleen. Hän melkein juoksi alas portaita,
hänen korvissaan kaikuivat vielä ukkojen vihaiset äänet, hän näki vielä
silmiensä edessä näiden pullistuneet, verestävät silmät ja laihat,
luisevat nyrkit pitkien käsivarsien päässä, ja hänestä oli kuin hän
olisi ollut todistamassa kahden vedenalaisen, hirvittävän meripedon
ottelua valtameren syvyydessä.

Hän hengähti päästyään kadulle. Nyt sai taas olla ihminen, vaikka vain
tunnin ajan.

 

9.

Soisalo istui jo eräässä Pörssin avaran ruokasalin rauhallisessa
kulmassa, kun Antti tuli kiirehtien ja pyytäen anteeksi mahdollista
myöhästymistään. Hän puolestaan oli ollut eilis-illan jälkeen erittäin
huvitettu tapaamaan Anttia. Tällä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään
kuitenkin aivan toiset asiat.

— Oletko lukenut? hän kysyi hät’hätää kätensä tervehdykseksi ojentaen.

— Lukenut? Mitä? kysyi Antti istahtaen ja vilaisten ruokalistaa. Mitä
sinä olet tilannut?

Soisalo ei välittänyt vastata hänen viime kysymykseensä.

— Sanomalehtiä, päivän sanomalehtiä! sanoi hän. Suuria uutisia!

— En ole lukenut kahteen päivään mitään lehtiä, vastasi Antti. Mitä
uutisia?

— Lue! Tuossa on! Minä kuulin siitä jo eilen illalla Catanissa.

Antti otti lehden hajamielisesti käsiinsä. Mutta kun hän jo kaukaa näki
lihavilla kirjaimilla otsakkeen ja aliotsakkeen: ”Vaillinki ja
vararikko, toimitusjohtaja ampunut itsensä” sekä heti sen perästä:
”Suuria petkutuksia, petkuttaja vangittu, uusia paljastuksia
odotettavissa,” hän laski hämmästyneenä lehden hetkeksi polvelleen.

— Täällä paukkaa, hän sanoi yksinkertaisesti. Paukkaa vähän liiaksikin.

— Tanskanmaassa on jotakin mätää, jatkoi Soisalo vakavasti. Jälleen hyvä
tuttu, kolmas jo tänä syksynä!

— Kuka? kysyi Antti vavahtaen.

— Luehan itse, pyysi Soisalo. Jälleen mies, joka vie kerällään kymmeniä
pikku-eläjiä ja josta ei itse isä jumala taivaassa olisi voinut
sellaista aavistaa.

Antti luki. Se oli eräs suuri liikkeenharjoittaja, joka täysin
itsevaltiaasti oli hallinnut yhtiötään. Johtokunnan kokoukset,
tilintarkastukset, kaikki oli pidetty vuosittain säännöllisesti,
vuosikertomukset luettu ja tilinpäästöt myönnetty, mutta kaikki
ikäänkuin muodon vuoksi ja leikitellen, sillä tiedettiinhän asioiden
olevan järjestyksessä, kun liikkeen johdossa oli mies, joka nautti niin
yleistä luottamusta ja joka olisi voinut panna pahakseen, jos hänen
suhteensa olisi kaikkein pikkumaisimpia muodottomuuksia sovitettu.
Viimeinen tilintarkastus oli ollut eilen ja jonkun uuden,
ensikertalaisen tilintarkastajan päähän oli pistänyt toisten
kauhistukseksi vaatia selitystä erääsen hänestä hämärältä näyttävään
asiaan.

Toimitusjohtaja oli pyytänyt saada poistua hetkeksi huoneesta. Muut
olivat jääneet odottamaan luullen hänen menneen etsimään ehkä jotakin
todistetta. Hetken perästä oli kuultu laukaus, syösty sinne ja tavattu
hänet hengettömänä. Vaillingin suuruutta ei vielä voitu tarkemmin
määritellä, mutta sellaisen olemassa-olo oli todettu samana päivänä.

— Entäs tuo toinen juttu sitten? kysyi Antti.

— Se on oikeastaan vielä kamalampi, vastasi Soisalo. Mutta luehan itse!
Sitten voin minä kertoa eräitä yksityisseikkoja.

— En viitsi, sanoi Antti heittäen lehden luotaan sohvalle, en viitsi
pilata silmiäni ainakaan näin yhteen menoon.

— Enkä minä hyvää ruokahaluani, jatkoi Soisalo siihen.

Heidän tilauksensa tulivat juuri. Syödessä kertoi Soisalo, kuinka oli
laita tuon toisen häväistysjutun.

Sen päähenkilö oli eräs kunnallinen viranomainen, kaupunginvaltuuston
jäsen ja käytetty monissa yleisissä luottamustoimissa. Oli jo kerran
ennen todettu, etteivät hänen tilinsä olleet järjestyksessä, mutta kun
hän oli täyttänyt vajauksensa, oli asia painettu villaisella ja hän
saanut pitää sekä virkansa että rehellisen miehen maineen. Myöskin tästä
uudesta oli tiedetty jo viikkoja sitten ja hänelle ystävällisesti
huomautettu siitä toivossa, että hän jälleen voisi hankkia puuttuvat
rahat.

Tällä kertaa se kuitenkin oli kohdannut vaikeuksia. Ajat olivat kireät,
hänellä itsellään ei ollut muuta kuin velkoja eivätkä hyvätkään toverit
olleet enää yhtä auliita kuin ennen kukkaronsa nauhoja hellittämään.
Niin oli armon-aika kulunut umpeen ja vangitsemiskäsky annettu
eilenillalla.

— Ja nyt hän istuu vangittuna? kysyi Antti koneellisesti.

— Epäilemättä, vastasi Soisalo. Lukkojen ja telkien takana. Sääli
perhettä, joka tähän saakka on pitänyt itseään yhtenä kaupungin
arvokkaimmista.

— Sääli myös häntä itseään, lisäsi Antti, muistutellen mieleensä tuon
tupsupartaisen, kirkassilmäisen, pyöreävatsaisen kelpomiehen kuvaa, joka
nyt istui kiinni tavallisena rikollisena. On se sentään kovaa! Päästä jo
sille ijälle, harmeta valtion ja yhteiskunnan palveluksessa ja sitten
äkkiä tulla paljastetuksi.

— Sanopas muuta! myönsi Soisalo. Mutta hän on ansainnut kohtalonsa.

— Sikäli kuin jokainen ihminen on ansainnut sen, tuumi Antti
miettiväisenä. Minä en vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä. Heillä
täytyy olla hermot kuin laivantouvit.

— Minä taas käsitän varsin hyvin heidät, väitti Soisalo. Jos tilaisuus
tekee varkaan, kuten sanotaan, tekee tottumus vielä enemmän. Ensin pieni
rikos, joka ei ole vielä oikeastaan rikos ollenkaan, ainoastaan
vähäpätöinen epäsäännöllisyys. Sitten suurempi, sitten sitä suurempi…

Hän ei ehtinyt jatkaa loppuun opettavaista esitystään, kun vanha
kamreeri Jäkälä äkkiä ilmestyi ovesta, kulkien hitain, hiihtävin askelin
heidän ohitseen. Hänen kotkansilmänsä keksi heti keskustelevat
ystävykset ja hän ohjasi suuntansa heidän kohden.

— Tuokin turman lintu! mutisi Soisalo. Tietysti saapuu hän jälleen
vaakkumaan uusia onnettomuuksia.

— Tai nauttimaan vanhoista, lisäsi Antti. Mutta missä raato on, siihen
korpit kokoontuvat.

Ukko seisoi jo heidän edessään kohteliaasti, liian kohteliaasti
kumarrellen ja suu messingillä.

— Palvelijanne, nöyrin palvelijanne, sanoi hän. Herrat syövät, näen ma,
täällä herkullista aamiaistaan, lisäsi hän vielä leikillisesti.

— Aivan tavallista vain, virkahti Soisalo hiukan harmistuneena. Mutta
kenties setä tahtoo myös maistaa meidän kanssamme?

— Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, kumarteli ukko. En ole juonut viiniä
enää kymmeneen vuoteen, vain vettä, vain vettä… Terveys, hyvät herrat,
terveys nähkääs … lääkärit eivät salli…

Ja hän rykästeli, painaen samalla rintaansa, osoittaakseen, kuinka
heikko oikeastaan hänen terveytensä oli.

Hänen saituutensa ei salli, kuiskasi Soisalo ystävälleen.

Mutta ääneen hän virkkoi:

— Setä istuu ehkä sitten muuten vain meidän seuraamme. Kenties minä saan
tilata kupin kahvia sedälle?

Ukko teki torjuvan liikkeen kädellään:

— Ei, ei, en voinut vain olla ohimennen tervehtimättä vanhoja tuttavia,
hän sanoi. Meillä on täällä pieni neuvottelu eräässä yksityishuoneessa.

— Arvattavasti liikeasioista? kysyi Soisalo.

— Niin, niin, huokasi ukko. Ja sietäähän niistä neuvotella, puhuen asiat
selvenevät… Toisesta toiseen, ovatko herrat lukeneet päivän
sanomalehtiä? lisäsi hän sitten toisella, aivan vilkkaalla ja
nuorekkaalla äänellä.

— Tutkimme tässä juuri niitä, virkkoi Soisalo.

— Mitäs sanotte? Häh? Tokko riittää? kyseli ukko ilmeisellä
tyytyväisyydellä. Kaksi vaillinkia samana päivänä, vangitseminen ja
itsemurha! Mitä minä sanoin? Isku iskun jälkeen!

— Meille se ainakin alkaisi riittää, lausui Soisalo.

— Ei riitä, ei riitä vielä, kurnutti ukko. Lisää, lisää, paljon lisää!
Vaillinkeja, ja väärennyksiä, petkutuksia ja vararikkoja, vangitsemisia
ja itsemurhia! Mutta niin se on, kun kansa kääntää mielensä pois
jumalasta…

Nyt tapasi todellinen yskänkohtaus hänet. Hän kääntyi poispäin sitä
hillitäkseen ja nenäänsä niistääkseen.

— Hän on vielä uskonnollinen? kysyi Antti sillä aikaa puoli-ääneen
Soisalolta.

— Etkö sitä tiedä? kummasteli toinen. Hän käy joka sunnuntai kirkossa ja
lukee joka aamu ja ilta rukouksensa. Siksi hän katsookin, että Herra
aivan erikoisesti on palkinnut häntä maallisella hyvällä kaikissa hänen
edesottamisissaan.

— Itse kullakin on sellainen jumala, jonka hän ansaitsee, hymyili Antti.
Ja hänen Herransa on tietysti suuri liikemies.

— Kyllä, muhoili Soisalo, mutta ei hänen Kristuksensa. Olihan kerran
eräs köyhä leski tullut hänen luokseen rukoilemaan poikansa puolesta,
joka oli velkaa hänelle eikä voinut maksaa ajoissa korkojaan… Sht! Hän
kuuntelee?

— Mitä vielä! Hän vain aivastaa. Prosit!

— No niin, leski oli sanonut, että Kristuskin antoi anteeksi
seitsemänkymmentä kertaa, mutta ukko oli keskeyttänyt hänet hyvin
lyhyeen ja sanonut: Totta kyllä, mutta Kristus ei ollut mikään
liikemies.

He nauroivat kumpikin, mutta hiljaa ja varovaisesti.

Mutta ukkokin oli nyt saanut kuntoon maallisen majansa ja kääntynyt
heihin päin. Hän huomasi heti heidän äkillisen hilpeytensä.

— Herroilla on hauskaa, näen minä, lausui hän kuivakiskoisesti, enkä
tahdo enempää häiritä hauskuuttanne. Onnelliset ne, jotka voivat iloita
näinä aikoina. Se todistaa viatonta sydäntä ja puhdasta omaatuntoa.

Näiden painavien sanojen jälkeen hän jo yritti lähteä ja kumarsi
jäähyväisiksi. Mutta sitten hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

— Teille minulla olisi asiaa, sanoi hän Antin puoleen kääntyen. Mutta ei
vielä, ei vielä! Minä ilmoitan kyllä lähemmin, sitten kun tahdon puhua
teille siitä.

— Olen kokonaan palvelukseksenne, vastasi Antti. Jokainen herra
kamreerin minulle osoittama huomio on suuri kunnia minulle.

— Soh, soh, ei mitään kohteliaisuuksia, pyyteli ukko, samalla
tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän… Niin, niin, teillehän on
sattunut ikävyyksiä…

— Kyllä, vastasi Antti kylmästi. Minä menetin Lauri Toivion liikkeiden
vararikoissa koko omaisuuteni.

— Niin, niin, huokasi ukko osan-otolla. Ja siihen lisäksi
perhe-ikävyydet!

Antti säpsähti. Tiesikö tuo lemmon ukko todella jo senkin, mitä ei vielä
tiedetty edes hänen omassa pankissaan.

— Kuinka kamreeri sanoi? hän kysyi, saadakseen hetken aikaa hengittää.

— Tarkoitan avio-eroa, lausui ukko suoraan. Menettää ensin omaisuutensa,
sitten vaimonsa! Se ei mahda olla helppoa noin nuorella ijällä.

— Mahtaisi olla vielä vaikeampaa vanhemmalla, sutkautti Antti vastaan
hymyillen väkinäisesti.

— Minua ilahduttaa, että otatte asian noin urhoollisesti, jatkoi ukko,
kuuntelematta hänen kompasanojaan. No niin, hyvää voimista vaan!…
Toivottavasti te ette tule enää mitään muuta kadottamaan…

— Hyi saakeli! sanoi Antti hänen poistuttuaan. Sehän ei ole mikään
ihminen, sehän on piru! Kuulitko sinä hänen viimeistä toivotustaan?

— Kuulin, hymyili Soisalo. Mutta siinähän ei mitään pahaa ollut.

— Eikö mielestäsi? sanoi, katsoen samalla hullunkurisesti ja
nuhtelevasti häneen. Sanoa köyhälle miehelle jotakin sellaista! Prrr!
Minulla puolestani kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Soisalo nauroi.

— Taidat tuntea itsesi oikein merkityksi mieheksi tämän jälkeen, sanoi
hän. Tottahan se on, että hän on turman lintu. Ja kehen hän kerran
silmänsä iskee…

— Siinäpä se! Ja mitä minulla enää sitten muka olisi kadotettavaa?
Leipäni ja toimeentuloni…?

Nyt katsoi Soisalo ajan tulleen muistuttaa häntä hiukan myös
eilis-illasta.

— Ja rakastajattaresi? hymyili hän, lasiaan kohottaen.

— Se on totta, vastasi Antti huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Voit
onnitella. Se päättyi hyvin.

— Se päättyi niinkuin sen pitikin päättyä, lisäsi Soisalo. Onneksi
olkoon! Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.

He katsoivat kelloaan samassa ja huomasivat, että aamiaistunti oli
loppunut. Heidän oli aika lähteä taas pankkiin asioita hoitamaan.

— Tapaammeko tänä iltana? kysyi Soisalo vielä pilanpäiten heidän
erotessaan.

— Tuskin, vastasi Antti samaan äänilajiin. Minulla on tointa toisella
haaralla.

 

10.

Antti vietti nyt jonkun aikaa kuin kahta elämää. Toinen elämä oli
aamupäivisin tuolla pankissa, keskellä ihmistouhua ja hälinää, toinen
illoin rouva Sorvin hiljaisessa kammiossa. Ja tuntui usein kuin ne
olisivat olleet aivan erikseen ja ollut niin syvä juopa niiden välille
kiinnitetty, ettei mikään säije hänen sielustaan kyennyt niitä enää
toisiinsa yhdistämään.

Pankissa hän oli sama säntillinen, täsmällinen virkamies kuin ennenkin,
mutta päivä päivältä aina haluttomampi ja ikävystyneempi, toimien yhä
enemmän ikäänkuin ulkopuolelta itseään. Hänen henkinen painopisteensä
alkoi siirtyä vitkaan ja varmasti sinne, minne jo heti oli siirtynyt
hänen aistillisensa. Erotiikka sai yhä suuremman vallan hänessä. Hän,
joka oli ollut niin monta vuotta naimisissa, huomasi nyt vasta, ettei
hän vielä tähän saakka ollut tiennyt, mitä todellinen, hillitön,
pakanallinen rakkausnautinto olikaan. Mitään sellaista ei ollut koskaan
ollut hänen ja hänen viileän vaimonsa välillä, ainoastaan tasaista,
järkevästi hoidettua ja melkein kuin velvollisuudentapaista avio-elämää.
Sen sijalle oli nyt tullut eroottinen nautinnonhimo, sitä hurjempi ja
väkivaltaisempi, mitä kauemmin se oli uinunut kahlehdittuna hänen
olentonsa tuntemattomissa onkaloissa.

Jospa se edes olisi ollut rakkautta rouva Sorvia kohtaan tai ylimalkaan
henkilökohtaista kiintymystä johonkin määrättyyn, määriteltyyn yksilöön!
Mutta sitä se ei ollut. Se oli ennemmin aivan ylimalkaista
aistinautinnon, aistihuumauksen tarvetta, jota tyydyttämään olisi voinut
kelvata kuka tahansa muukin kuin hänen nykyinen rakastajattarensa. Ja
kelpasikin, sillä kauan ei Antti suinkaan pysynyt rouva Sorville
uskollisena, vaikka hän aina uudestaan alistuvaisena palasi tämän luokse
jonkun uuden seikkailun tai lemmenkohtauksen suoritettuaan.

Hän rupesi yhä enemmän näkymään pääkaupungin nautiskelevassa yö- ja
ravintola-elämässä. Se tarjosi paljon uutta hänelle, sillä eihän hän
ollut ottanut siihen osaa sitten ylioppilasvuosiensa, eikä hän voinut
olla hämmästymättä muutosta, mikä siinä oli vajaassa parissakymmenessä
vuodessa tapahtunut. Kaikki oli käynyt niin paljon loisteliaammaksi,
ylellisemmäksi, kalliimmaksi ja suurkaupunkilaisemmaksi. Ennen oli
naamiohuveja ja julkisia tanssijaisia ollut vain pari vuodessa, nyt
niitä oli melkein joka ilta, aina jossakin noista uusista, upeista
ravintolahuoneustoista, jotka olivat aina täynnä väkeä ja joissa Antti
tunsi itsensä alussa sangen oudostuneeksi. Ja mitä oli tanssittu, kuinka
oli hakkailtu silloin? Tanssittu vain polkkaa, valssia, saksanpolkkaa ja
ranseesia, korkeintaan masurkkaa lisäksi, joka osasi sitä, sensijaan
kuin nyt oli jokaiselle gentlemannille välttämätöntä taitaa sekä tangot
että matshikset, joita ei parhaissakaan piireissä pidetty sopimattomina.

Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin
huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut.

Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle,
syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen
demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti
moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi,
tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa.
Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se
keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille. Oli vaikea
kilpailla heidän kanssaan niin naisellisen yläluokan kuin alaluokan,
niin siistien, sivistyneiden perhetyttärien ja nais-ylioppilasten kuin
kaduilla kuljeksivien työväen tytärten ja elinkeinostaan elävien
haureuden ammattiharjoittajien. Edellisten täytyi isosti höllentää
siveellisiä siteitään, jos heidän ollenkaan mieli enää miestä
miellyttää, jälkimmäisten taas käydä julkeammiksi ja rohkeammiksi,
elleivät he aikoneet jäädä aivan alakynteen tässä hirvittävässä,
epätasaisessa olemassa-olon taistelussa.

Miehet olivat nimittäin entisestään paljon blaseerautuneet. Kuka nyt
enää viitsi nähdä vaivaa naisten takia, kun niitä oli kymmenen joka
sormelle saatavissa? Eihän kysymys ollut enää rakkaudesta, oli kysymys
vain rahasta ja yksinomaan rahasta. Oli tullut ikäänkuin tunnuslauseeksi
Helsingin elämänhaluisen miesmaailman kesken, että jokainen nainen oli
vieteltävissä, kun vain oli kyllin rahaa kukkarossa. Jokainenko?
ihmetteli Antti. Jokainen, vastattiin varmasti ja samalla
säälinsekaisella ylemmyydellä hänelle. Myöskin perhenaiset? kysyi hän
vielä. Niitä varten täytyy tietysti olla vielä enemmän rahaa,
vastattiin, niitä täytyy kutsua päivällisille, aamiaisille ja
illallisille, käydä niiden kanssa teattereissa, konserteissa,
sirkuksessa ja oopperassa, yhden kanssa ehkä viikon, toisen kanssa
kuukauden, kolmannen kanssa ehkä puolenvuoden ajan, joka oikeastaan
menee jo kaikkien mahdollisuuksien rajojen ulkopuolelle. Lopuksi se
kuitenkin muodostuu miehelle rahakysymykseksi. Kuka viitsisi niin paljon
vaivaa nähdä? On paljon mukavampaa vietellä joku pieni konttorityttö,
jos tahtoo hiukankaan pysyvämmän suhteen perustaa, tai viettää hauska
ilta mustasilmäisen, korkeapovisen operettinaisen kanssa. Tosin se tulee
maksamaan jonkun verran, mutta silloin tietää ainakin olevansa irti
hänestä aamun koittaessa.

Tähän tapaan haastelivat Helsingin nykyiset herrat oman voimansa
tunnossa, sillä heillä oli yhä vieläkin enemmän rahaa kuin naisilla ja
he olivat jo oppineet sen mahdin myös naisten maailmassa. He eivät
ihannoineet naista enää rajattomasti ja romantisesti kuin ennen eivätkä
olleet taipuvaiset hänen vuokseen järjettömästi tuhlaamaan, vaan
maksoivat siitä, mitä saivat, tekivät sen lasketusti, täsmällisesti ja
tarkoituksenmukaisesti, vaatien siitä itselleen vastaavia hedelmiä ja
tuloksia. Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa
kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin
miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta
naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi
tahtomattaan luopuneet.

Antti ei kysynyt enempää.

Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää
huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine
viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden
sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen.
Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin
konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen
ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden
atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin
esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut
enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan
juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa
olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan,
jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä
hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin,
mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja
joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta
kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän
enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari
aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta
meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten
ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi
tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin
kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä
siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea.

Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden
kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky
nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä
toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä
ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän
pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli
Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.

Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan
kuiluun ja pyörteesen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine
aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.

Aluksi kummastui, aluksi kauhistui hän kaikkea sitä siveellistä
velttoutta, jota hän näki ympärillään n.s. yläluokassakin ja n.s.
sivistyneiden miesten ja naisten keskuudessa. Kaikki nuo hienot herrat
ja heidän enemmän tai vähemmän hienot daaminsa elivät hänen mielestään
kuin viimeistä päivää, kukaan ei pitänyt huolta huomisesta. Millä
varoilla, millä rahoilla? ajatteli Antti usein. Hän voi melkein
matemaattisesti laskea, kuinka paljon noista kullakin voi olla vuotuisia
tuloja, kuinka paljon huoneustot ja välttämättömät elintarpeet maksoivat
ja mikä minimalinen summa heille voi jäädä jäljelle huvitteluun. Heidän
täytyi siis elää yli varojensa. Mutta mistä tulivat tarvittavat
täyterahat? Luonnollisesti pankeista, niin kauan kuin nimet kävivät ja
ne antoivat luottoa. Mutta sitten? Mutta ahtaina aikoina, kuten nyt?
Silloin tuli välttämätön katastrofi.

Eivätkä naineet ihmiset olleet tässä suhteessa sen onnellisemmassa
asemassa. Useimpien heidänkin oli jo säätynsä ja virka-arvonsa vuoksi
pakko elää yli varojensa, oli jo kauan ollut pakko elää niin. Vanhoina
hyvinä aikoina se oli käynyt erinomaisesti päinsä, luotto oli ollut
rajaton ja kilpailu vähäinen sekä valtion että kunnan tuottavimpiinkin
toimiin nähden. Nyt olivat kaikki olosuhteet käyneet ahtaammiksi, ilman
että tuolla n.s. vakavaraisella yläluokalla oli ollut siveellistä
rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tinkiä hituistakaan entisistä
elämänvaatimuksistaan. Päinvastoin oli yleinen nautinnonhalu tarttunut
siihenkin ja se eli päivästä päivään, kädestä suuhun, aina yhä
nopeammassa tahdissa, aina yhä sokeammiksi silmänsä ummistaen uhkaavalta
perikadolta.

Antti alkoi nyt ymmärtää, mistä vaillingit ja vararikot tulivat, mistä
maanalaisista lähdesuonista väärennykset, petkutukset ja itsemurhat
kumpusivat.

Hänestä tuntui usein kuin olisi koko yhteiskunnan perustus ollut mätä ja
koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan
kestää. Elihän koko kansa täällä jo ulkomaisten lainojen armosta.
Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja
ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja
viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa. Tuonti
kasvoi vuosi vuodelta aivan suunnattomasti eikä vienti osoittanut
ollenkaan samoja merkkejä noustakseen.

Omasta puolestaan tunsi Antti itsensä vielä sangen tyyneksi ja
turvalliseksi. Jos hän ei omistanutkaan enää mitään, ei hän ollut
velkaakaan kenellekään, ja sitäpaitsi hänellä oli vakinainen paikka ja
toimeentulo, jota helsinkiläisiin olosuhteisiin nähden voi pitää vallan
ruhtinaallisena. Tosin hän alustavassa avioero-sopimuksessa oli
luovuttanut osan siitä vaimonsa ja lastensa elatukseksi, mutta se, mikä
jäi hänelle itselleen, oli enemmän kuin kylläksi, että hän sen avulla
voi velkaantumatta viettää huolettomia, jopa tuhlaavaisiakin
nuorenmiehen päiviä. Hän viettikin niitä täysin siemauksin. Tuntui niin
kummalliselta olla jälleen vapaa ja pilkistää minkä verhon tai esiripun
taakse hyvänsä ilman vähintäkään pahan omantunnon soimausta. Kun hän oli
nuori, hyvännäköinen, hilpeä ja elämänhaluinen, ja ennen kaikkea, koska
hänellä oli rahaa ja maksoi aina itsensä ja usein toisten puolesta,
hänestä tuli pian leijona Helsingin modernissa seura-elämässä, mies,
jolle kaikki ovet ja sydämet olivat selkoselällään, eivätkä vähimmin
naisten, jotka suorastaan häntä jumaloivat. Itse Soisalo, joka tähän
saakka oli ollut heidän ehdoton lemmikkinsä, sai nyttemmin usein
katkeruudekseen havaita saaneensa uuden voitollisen ja onnellisen
kilpailijan.

Se ei kuitenkaan ollut omiaan mitään syvempää kaunaa veljesten välillä
synnyttämään, sillä eihän kumpainenkaan heistä ottanut liian vakavalta
kannalta noita asioita.

Pahinta oli, että hänen mielenkiintonsa pankkia ja pankkiasioita kohtaan
väheni vähenemistään ja ettei hän nähnyt mitään keinoa, millä sitä
ylläpitää. Hänellä oli niin paljon hauskempaa tekemistä ja
toimittamista. Usein aamuisin, kun hän yöllisten seikkailujensa jälkeen
tunsi itsensä liian väsyneeksi ja haluttomaksi, hän ilmoittautui
sairaaksi, ja jos hän pankkiin meni, hän suoritti siellä vain
välttämättömimmät työnsä ja odotti kärsimättömyydellä vapautumisensa
hetkeä sieltä autuaammille metsästysmaille livistääkseen. Tunnit, jotka
hän vietti siellä, tuntuivat hänestä hukkaan heitetyiltä.
Kaupunginvaltuustossa ei hän käynyt enää kuukausiin. Kaikki entiset
elämänarvot olivat hänessä ylös-alaisin kääntyneet, kaikki
yhteiskunnallinen alkanut karista hänestä. Sen sijalle oli astunut
puhtaasti yksilöllinen elämänriemu ja elämäntutkistelu.

Se painoi leimansa myös koko hänen olentoonsa, jossa ennen oli ollut
jotakin pakotettua, pinnistettyä arvokkaisuutta, jotakin teeskenneltyä,
tekopyhää koskemattomuutta ja samalla ehkä jotakin arkailevaa ja
ympärilleen pälyvää, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että joku sittenkin
voisi nähdä hänen lävitseen ja keksiä hänen oikean, väärentämättömän
minuutensa. Kaikki tuo oli nyt kuin poispuhallettu. Hän alkoi päivä
päivältä yhä enemmän muistuttaa huoletonta, päivänpaisteista
sunnuntai-lasta, hänen otsansa oli kirkas ja pilvetön, hänen silmänsä
suorat, koko hänen olentonsa reipas, vapaa ja valoisa, niin että teki
sydämelle hyvää nähdä häntä. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan
kosketukseen, huomasi heti, että hänen edessään oli mies, joka oli
onnensa kukkulalla.

Epäilemättä hän nyt oli paljon uskollisempi itselleen kuin ennen.

Mutta eihän näinkään voinut kauan jatkua. Eihän hän ijät kaiket voinut
tätäkään kaksoiselämää elää. Täytyihän seurata jonkun loppuratkaisun,
millaisen hyvänsä, joka heittäisi hänet jommallekummalle puolen sitä
juopaa, mikä nyt niin ylipääsemättömänä jakoi kahtia, joskaan ei enää
hänen sisäistä olentoaan, niin hänen ulkonaisen elämänsä.

 

11.

Oli joulu ovella. Antti oli juuri saman päivän raastuvan-oikeuden
istunnossa saanut laillisen avio-eron ja vietti sitä hilpeillä
poikamiehen päivällisillä eräässä Fennian yksityishuoneessa Soisalon ja
parin muun ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet oikeudessa todistajina.
Viinit olivat hyvät, mieliala mitä hilpein ja rattoisat kokkapuheet
risteilivät yli pöydän, useimmilla Antin tuores, vasta saavutettu vapaus
maalitaulunaan.

— Onnittelen, ilvehti Soisalo. Pääsit hyvällä kaupalla. Nyt ei sinulla
ole enää muuta huolta kuin ruveta etsimään uutta vaimoa itsellesi.

— Tahdonpa ottaa ensin pienen yleiskatsauksen kaikista tarjona olevista
mahdollisuuksista, jatkoi Antti samaan nuottiin. Ei sikaa säkissä enää.

— Kaikki mahdollisuudet ovat sinulle tarjona, huomautti Soisalo hiukan
vakavammin. Mutta muistakin, että sen täytyy olla rikas, määrättömän
rikas. Ei kukaan hullu mene enää köyhän kanssa naimisiin näinä aikoina.

— Kuinka paljon hänellä pitää olla? hymyili Antti.

— Vähintään miljona, väitti Soisalo. Sen koroilla vasta voi siisti ja
vaatimaton gentlemanni viettää säätynsä mukaista elämää.

— Onko sinulla monta sellaista minulle tarjottavana? naljaili Antti.

— Ainakin kymmenkunta, väitti Soisalo järkähtämättömästi. Nuoria ja
vanhoja, rumia ja kauniita, muutamia myöskin siltä väliltä. Kehoittaisin
sinua valitsemaan jonkun siltä väliltä.

— Miksi niin? kysyi Antti, kohottaen lasinsa ja kehoittaen vieraita
maistamaan. Miksi et soisi nuorta ja kaunista minulle?

— Hän pettäisi sinua, vastasi Soisalo varmasti, tai hän riitelisi ja
kiusaisi sinua muistuttamalla aamusta iltaan, mistä ja keneltä rahat
tulevat. Keski-ikäiset ja varsinkin keskikauniit naiset ovat
järkevämpiä. He uskovat mielellään olevansa vielä kyllin nuoria ja
kauniita, ettei sinun ole ollut välttämätöntä heihin pelkästään rahan
vuoksi rakastua, mutta samalla he ovat kyllin viisaita ja kokeneita
tietääkseen, mitä ihmis-elämä yleensä voi tarjota heille. He ovat
parhaat, kuten sanoin.

— Mutta vanhoista ja rumista sinä varoitat? nauroi Antti.

— En niistäkään erikoisesti, selitti Soisalo. Vanhoilla on ainakin se
etu, että heistä pääsee pian, ja rumilla se, että he ovat kiitollisia
pienimmästäkin kohteliaisuudesta. Sitäpaitsi jos kerran tahtoo tulla
rikkaaksi, täytyy syrjäyttää kaikki muut näkökohdat ja keskittyä vain
tuohon yhteen ainoaan tarkoitusperään. Ei voi kukaan kaikkea saada,
täytyy voida täsmällistyttää tahtonsa ja rajoittua. Tämä koskee kaikkia
aloja, mutta enin ehkä juuri rikkaita avioliittoja. Mutta se on kaikissa
tapauksissa nopein keino miehelle niinkuin naisellekin tulla rikkaaksi
tässä maailmassa.

Kaikki nauroivat Soisalon innostukselle, joka kuitenkin oli pelkistä
järjenkipinöistä kokoonpantu.

— Mutta itse sinä et ole tahtonut rikastua? jatkoi Antti äskeistä
leikkipuhetta.

— E-en, vastasi Soisalo, vetäen pitkään sanojaan. En tähän asti. Minulla
on aina ollut kyllin, mitä olen tarvinnut, eikä rikkaus luullakseni
minua oikein pukisikaan. Sinulle sitävastoin se on aivan välttämätön.

— Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja
taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?

— En suinkaan, vastasi Soisalo, mutta rikkaus antaisi juuri sinulle sen
henkilökohtaisen grand-seigneurin vapauden, joka piilee olennossasi.

— Kiitos kohteliaisuudesta! hymyili Antti. Maljasi! Ja maljanne hyvät
herrat!

Niistä kahdesta, jotka edellisen keskustelun aikana olivat vaieten
istuneet, oli toinen nimeltään Usko Sarvas, filosofian tohtori ja
tunnettu idealisti. Ei ollut sitä yleishyödyllistä yritystä, ei sitä
maan ja kansan parasta tarkoittavaa uutta alotetta, kokousta,
yhdistystä, lehteä tai rahankeräystä, jossa hän ei olisi jollakin tapaa
ollut mukana. Hänen taskunsa olivat aina keräyslistoja pullollaan,
milloin minkin avustettavan kansakoulun, kansanopiston, maakunta-museon,
aikakauskirjan tai kiertävän esitelmäsarjan hyväksi, jonka vuoksi eräät
hänen tuttavistaan hiukan häntä kammosivat. Varsinkin hän oli taitava
kansallisia pilvilinnoja rakentelemaan.

Hänen ulkomuotonsa vastasi hänen korkealentoisia unelmiaan. Hänellä oli
kotkannenä, suuret, säkenöivät silmät, pikimusta tukka ja jotakin
ruhtinaallista koko olennossaan. Se, joka hänet kerran näki ja kuuli
hänen puhuvan, ei voinut missään tapauksessa jäädä epätietoisuuteen
siitä, kuka noiden pilvilinnain haltijaksi olisi tuleva.

Toinen, jonka nimi oli Juuso Mieslahti, oli sosialisti, ei suinkaan
mitään repaleista, analfabeettista tyyppiä, vaan kakkulanenäinen,
puhdasposkinen, hieno herra, arvoltaan varatuomari, asianajaja ja
entinen valtiopäivämies. Hän oli vankan länsisuomalaisen talokkaan
poika, joka oli ruvennut sosialistiksi, osittain vakaumuksesta, osittain
kiivetäkseen nopeammin yhteiskunnallisessa asteikossa. Porvarillisissa
puolueissa olisi hänen älykkäisyytensä, josta hän itse ei ollut koskaan
ollut epätietoinen, saanut odottaa vuosikymmeniä päästäkseen
oikeuksiinsa, täällä tuli hänestä ensi hetkessä yksi puolueen
johtajista. Nuoresta ijästään huolimatta — hän oli vasta muutamia vuosia
yli kolmenkymmenen — hän oli ehtinyt jo olla viisillä valtiopäivillä,
istua perustuslaki-valiokunnan puheenjohtajana, laatia monta tärkeää
laki-ehdotusta ja kiertää vielä maat ja mantereet puolueen kenties
peljätyimpänä agitaattorina. Nyt hän ei viitsinyt enää ottaa osaa
valtiopäivä-työhön muuten kuin sen tai tämän valiokunnan sihteerinä.
Siitä sai paremman palkan ja se oli sitäpaitsi kaikin puolin
arvokkaampaa.

Idealisti, joka halveksui sydämensä pohjasta rahaa, vaikka hänellä
itsellään oli yli korvien velkoja ja vekseleitä, puuttui nyt puheesen:

— Omasta puolestani, sanoi hän, minä en hyväksy mitään ennakolta
laskettuja rikkaita avioliittoja, ellei niitä solmita täysin
epäitsekkäästi ja yleishyödyllisessä tarkoituksessa. Jos minä olisin
Antin sijassa, minä menisin suoraa päätä jonkun miljonan-omistajattaren
luokse ja sanoisin hänelle: ’Hyvä neiti tai armollinen rouva, teillä on
rahaa, minä osaan käyttää ne oikein. Menkäämme naimisiin!’

— Ja saisit niin varmasti rukkaset, nauroi Soisalo. Ei, veljeni, kyllä
on parasta, ettet kosi! Kuulen heti, että sinun on heitettävä asia Antin
valistuneesen huolenpitoon. Ehkäpä siitä sitten rippoo joku kolikko
sinunkin listoillesi.

— Sama minulle, kuka tytön nai, lausui tohtori Sarvas, vetäen samalla
taskustaan uhkaavan listapinkan. Pääasia, että se vain tapahtuu.
Ajatelkaahan, mitä jo miljonan koroilla yksin voisi saada aikaan tässä
maassa!

— Kas, kas, pilkkasi sosialisti. Joko velikin alkaa rahan arvon
ymmärtää?

Hän itse ei suinkaan halveksinut pääomaa, vaikka hän joskus oli sen
valtaa vasten saarnannutkin ja vaikka hän itse oli ja oli aina ollutkin
hyvissä varoissa. Päinvastoin oli hänen elämänunelmansa kerran päästä
niin rikkaaksi, että hän voisi elää koroillaan ja vetäytyä rauhassa
omaa, nyttemmin jaettua kotitaloaan hoitamaan.

— Raha olisi oikeastaan maan päältä hävitettävä, ärisi idealisti. Siinä
suhteessa minä olen täysin tolstoilainen.

— Pankit sinä ehkä säästäisit sentään? pisti Antti väliin.

— En, yhtä vähän kuin pankinjohtajiakaan, jatkoi idealisti. Ne ne vasta
oikeita verenimijöitä ovatkin. Minä ihmettelen, ettei sosialistien
huomio ole heihin enemmän kiintynyt. He vihaavat vain kauppiaita ja
tehtailijoita. Mutta kauppias uskaltaa ja panee vielä alttiiksi jotakin,
tehtailija tuottaa jotakin, kun pankit sensijaan…

— Vai eivät, keskeytti Soisalo. Vähäkö tässä on kärsitty vahinkoja
tänäkin syksynä? Sinä et ymmärrä hyvä veli, nykyaikaista kansantaloutta.
Taitaisi monenkin tehtaan pyörät pysähtyä…

Keskustelu vilkastui nyt tuokioksi niin, että kaikki ottivat osaa
siihen, mutta kukaan tuskin ehti toista kuuntelemaan. Hyvät havannat,
jotka juuri tulivat pöytään, tekivät kuitenkin rauhoittavan
vaikutuksensa. Syntyi syvä äänettömyys, jonka aikana kukin nautti
hetkisen vain pelkästä olemassa-olostaan.

Soisalo keksi vapauttavan sanan.

— Naisia meillä pitää olla! huudahti hän äkkiä. Mikä symposion se on,
josta puuttuu Aspasia?

— Sellaisen tiedän minä vain yhden, hymyili Antti, mutta hän tuskin
lähtee yksin näin suureen miesseuraan.

— Ja mitä me sitäpaitsi vain yhdellä tekisimmekään! jatkoi Soisalo
hilpeästi, arvaten Antin rouva Sorvia tarkoittavan. Monta meillä pitää
olla, niin monta kuin meitä miestäkin on!

— Yhden voin minä aina luvata, lausui sosialisti hiukan
raskasmielisesti. Mutta herrat saavat luvan antaa anteeksi, jos se on
minun oma vihitty aviovaimoni.

— Sinä olet porvarillisin meistä kaikista, nauroi Antti. Ettes häpeä!

— Minulla puolestani ei ole mitään sellaisia naistuttavuuksia, joita
minä voisin tuoda tänne, huomautti idealisti hiukan ylenkatseellisesti.
Mutta voin minä vaunujen viidentenäkin pyöränä olla.

— Niinkuin se olisi joku ilo meille muille! ilvehti Soisalo. Top,
päätetty, minä hankin siis kaksi naista! Mutta ketkä?

Hän jäi hetkeksi tuumimaan, muistutellen mieleensä tähän tarkoitukseen
sopivia naistuttavuuksiaan. Niiden luku oli legio.

— Tuo nyt joku niistä rikkaista perijättäristäsi! pisti Antti
piloillaan.

Soisalo sai valoisan ajatuksen.

— Saat kaksi, hän huudahti vallattomasti, saat kaksi. Kumpikin heistä
perii vähintään miljonan, mutta ehkä enempikin. Lyödäänkö vetoa, niin he
ovat täällä tunnin kuluessa, ellei mitään voittamatonta estettä satu?

— Tuossa on käsi, sanoi Antti. Erottakaa! Toiset erottivat, ja Soisalo
mainitsi samalla pankkinsa pääjohtajan nimen, jolla oli kolme tytärtä,
nuorin tosin vasta lyhyissä hameissa, mutta molemmat vanhemmat, hekin
vasta parissakymmenissä, jo tunnettuja helsinkiläisiä esplanadi-kukkasia
ja tanssijaiskeijukaisia.

Kaikki kauhistuivat, sillä he eivät olleet luulleet Soisalon niin
korkealle tähtäilevän. Perhe, josta oli kysymys, oli Helsingin
hienoimpia, isä itse, paitsi että hän oli suuren pankin pääjohtaja,
kaupungin määrääviä mahtimiehiä, entisiä porvarissäädyn pylväitä ja
nykyään Suomen laajimpien teollisuusliikkeiden tosiasiallinen ohjaaja,
vanha, valkopartainen herra, jonka koko olennossa kuvastui sivistynyt,
sukupolvien kehittämä urbaniteetti. Äiti oli vanhaa ruotsalaista
ylimyssukua. Heidän kotinsa oli kuin linna ja heidän suurissa
kutsuissaan nähtiin koolla kaikki se kerma, mitä pääkaupungin raha-,
virka-, sivistys- tai sukuaateli vain oli kykenevä pinnalleen nostamaan.

Heillä oli oma autonsa, omat vaununsa ja parivaljakkonsa, oma
teatteri-aitionsa, huvipurtensa ja höyrylaivansa. Tytöillä oli omat
ratsuhevosensa. Missä ikinä isä, äiti tai joku lapsista liikkui,
mainittiin heitä nimeltä ja käännyttiin heidän jälkeensä katsomaan. He
olivat kuin korkeampia olentoja. Soisalo oli arvioinut sangen
vaatimattomaksi heidän omaisuutensa. Yleinen mielipide arvioi sen monin
verroin korkeammalle.

— Oletko hullu? kysyi Antti peljästyneenä, tarttuen ystävänsä
takinhihaan. Sehän on mahdotonta, eivätkä he tule!

— Sepähän nähdään! virkkoi Soisalo päättävästi. Niinkuin he eivät olisi
tuhat kertaa tämäntapaisissa istunnoissa mukana olleet!

— Myös sinun kanssasi? kysyi sosialisti varovasti.

— Juuri minun kanssani, vastasi Soisalo pienellä, huomattavalla
itsetietoisuudella. Hauskoja tyttöjä! Ja sitäpaitsi, minähän löin vetoa,
että hankkisin tänne pari rikasta perijätärtä.

Hän oli jo menossa, käsi ovenrivassa.

— Älä hemmetissä! varoitti Antti vielä. Mihin sinä menet?

— Puhelimeen tietysti, vastasi Soisalo. Täytyyhän meidän ensin saada
selko, ovatko he kotona.

— Ja mitä sanoo heidän isänsä tästä kaikesta?

— Hän! hymyili Soisalo. Hän on tietysti vain hyvillään siitä, että hänen
tyttäriään hakkaillaan. Ei suinkaan hän ole aikonut vanhoiksi piioiksi
heitä.

— Ja äiti?

— Hän on typerä ja vanhanaikainen! Siksi hänen tyttärensä myös niin
armottomasti vetävätkin nenästä häntä.

Hän meni. Seurasi hetken jännitetty äänettömyys.

— Tietysti he _eivät_ ole kotona, lausui sosialisti epäilevästi. Soisalo
kehastelee!

— Tuskin, vastasi Antti. Ei hänen puheensa juuri siltä kuulostanut.

— Minusta meillä oli varsin hyvä näinkin olla, huomautti idealisti.

— Minulla puolestani ei ole mitään kahta rikasta perijätärtä vastaan,
lasketteli Antti. Ikävä vain, että heitä on ainoastaan kaksi, ja meitä
on tässä kolme kilpakosijaa.

— Minut voit jättää pois laskuista, virkahti idealisti.

Soisalo tuli takaisin samassa. Kaikki katsoivat kysyvästi häneen.

— Tytöt tulevat puolentunnin kuluttua, ilmoitti hän tyynesti, aivan kuin
se olisi ollut mitä luonnollisin asia maailmassa.

Yleinen hämmästys.

— Sinun täytyy kaiketikin mennä heitä hakemaan, huomautti Antti hiukan
katkonaisesti.

— Turhaa vaivaa! hymyili Soisalo ylimielisesti. Herättäisi vain liikaa
huomiota. Sitäpaitsi he tulevat omalla autollaan.

— Mutta kuinka he löytävät tänne?

— Minä huomautin ovenvartialle. Ja nyt, hyvät herrat, kuinka on teidän
naistenne laita?

Siihen tarvittiin vain pari puhelinkeskustelua. Ja sitten he istuivat
kaikki odottamaan kuin Turkin pashat niitä naisia, jotka he armossaan
olivat esiin kutsuneet Helsingiksi nimitetyn haareminsa pimennoista.

 

12.

Perijättäret tulivat ensin.

Ruoka oli korjattu pois, tilattu lisää shampanjalaseja ja shampanjaa.
Vierasten kunniaksi oli huonetta myös hiukan tuuletettu ja kaikessa
kiireessä tuoreita ruusuja pöydälle asetettu.

Tytöt koputtivat jo ovelle, mutta ennen kuin kukaan ehti avaamaan tai
mitään vastaamaan, pistivät he jo päänsä sisälle nauraen ja ilakoiden.
Heidän takanaan näkyi vaitelias hovimestari kunnioittavasti kumartavana.

— Täälläpä vasta näyttää hauskalta! huudahti käsiään taputtaen toinen
tytöistä. Hyvä, että muistitte meitä.

— Meillä olikin niin äärettömän ikävä! valitti toinen. Emme tienneet,
miten kuluttaa pitkää iltapäivää. Ja juuri silloin soi puhelin!

Kaikki olivat nousseet tervehtimään. Soisalo esitteli. Antti ja tohtori
Sarvas olivatkin heille jo hyvänpäivän tutuja entuutestaan, sosialisti
yksin tuntematon.

— Ystäväni, tuomari Mieslahti, esitteli Soisalo. Valtiopäivämies,
sosialisti ja tunnettu poli-tikoitsija.

— Hauskaa tutustua.

Nuoret perijättäret tervehtivät häntä päännyykäyksellä, heittäen
samalla uteliaan, tarkastelevan silmäyksen häneen. Politiikasta heillä
ei luonnollisesti ollut käsitystäkään. Mutta sana ’valtiopäivämies’
herätti heissä kuitenkin eräänlaista vaistomaista kunnioitusta, sillä
olihan heidänkin isänsä valtiopäivillä ollut ja he käyneet
porvarissäädyn lehterillä pikkutyttöinä häntä kuulemassa.

Vanhempi heistä, Margit nimeltään, oli todellinen kaunotar, pitkine,
solakoine vartaloineen, tummine suortuvineen ja markeerattuine, kenties
hiukan liiaksikin markeerattuine kasvonpiirteineen, joista varsinkin
leuan tarmokas viiva oli isää muistuttava. Samaa ei voinut nuoremmasta,
Betty-nimisestä tyttärestä sanoa. Hän oli pieni, vaaleaverinen,
pystynenäinen, pyöreähkö tytöntyllykkä, punainen ja valkea kuin maitoon
leivottu sämpylä, ja jo varsin kehittynyt muodoiltaan, vaikka hän tuskin
oli vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Vanhempi koetti säilyttää toki
jonkinlaista arvokkaisuutta. Siitä taas ei nuoremmalla näyttänyt olevan
kaukaisintakaan aavistusta.

Tytöt heittivät boansa ja päällysvaatteensa, jotka hovimestari korjasi,
ja istuivat kursailematta pöytään alituisesti nauraen, puhuen ja
pajattaen. Tuli eloa seuraan, oli aivan mahdotonta pysyä noiden
ilolintujen läheisyydessä jöröjukkana.

He saivat kumpikin lasinsa ja kilistivät.

— Me vietämme tässä oikeastaan, huomautti Soisalo, ystävämme Antti
Puuhaaran läksijäisiä.

— Niinkö? Te lähdette? kysyi Betty mielenkiinnolla. Te matkustatte? Minä
olin myös Sveitsissä viime kesänä.

— Hän on tänä päivänä lähtenyt kunnianarvoisasta aviosäädystä, jatkoi
Soisalo koomillisella vakavuudella, ja liittynyt jälleen meihin
poikamiehiin, joista hänen ei olisi pitänyt koskaan erotakaan. Se on
siis samalla myös ikäänkuin tupaantulijaisten ja rakkaan
jälleen-näkemisen pyhä hetki.

— Ja me saamme olla sellaisessa mukana? nauroi Margit. Mikä onni ja
kunnia!

He kilistivät hilpeästi Antin kanssa, joka moitteettomin elein otti
vastaan heidän onnentoivotuksensa.

— Te olette tänään eronnut vaimostanne? kysyi Betty äskeistä vielä
suuremmalla mielenkiinnolla ja tutkien silminnähtävällä hyväksymisellä
Antin älykkäitä kasvonpiirteitä ja reipasta, hienoa olemusta.

— Saanut laillisen eron, oikaisi Antti. Niin, jo aamupäivällä, ja
vaikka kello näkyy olevan jo 7, en ole ehtinyt vielä toista sydänkäpyä
itselleni hankkimaan.

— Joka etsii, se löytää, pilaili Betty hilpeästi.

Koputettiin ovelle. Rouva Sorvi saapui.

Hän nyrpisti hiukan nenäänsä nähdessään Antin ja Bettyn istuvan
vierekkäin, vaikka hän kyllä oli jo puhelimessa kuullutkin seuran
kokoonpanon. Bettyllä, joka samoin kuin sisarensakin näkyi hyvin
tuntevan hänet jumala ties mistä entisistä huvitilaisuuksista, ei
näyttänyt olevan aavistustakaan hänen ja Antin välisestä
lemmensuhteesta. Hän säilytti sentähden rauhallisesti paikkansa eikä
Anttikaan mielestään voinut tehdä itseään naurettavaksi häntä pois
ajamalla tai rouva Sorvin viereen siirtymällä. Rouva Sorvi jäi siten
idealistin hoidettavaksi.

Myöskin sosialistin rouva saapui. Hän oli pieni, hiljainen, vaatimaton
ihminen, mutta silmät suuret, syvät ja sielukkaat ynnä koko olennossa
sellainen ihmeellinen rauha, joka tuli kuin tuoksahdus jostakin toisesta
maailmasta. Antti ei aluksi voinut siirtää silmiään hänestä ja hän
olisikin mielellään siirtynyt hänen vierelleen, ellei tämä heti olisi
pianon ääreen istahtanut.

— Hyvä, hyvä! huusivat kaikki. Soittakaa meille jotakin! Laulakaa
meille jotakin!

Rouva Mieslahti olikin entinen laulajatarkokelas, joka Helsingin
Musiikkiopiston käytyään oli saanut valtion matkarahan ja opiskellut jo
pari vuotta ulkomaillakin. Arvattavasti hänestä ei olisi tullut sen
huonompaa eikä parempaa taiteilijatarta kuin niin monista kymmenistä
hänen kaltaisistaan, mutta hän oli äkkiä saanut järkevän ajatuksen mennä
naimisiin, jättää kaikki korkealentoiset primadonna-unelmansa ja
ilahduttaa taiteellaan, mikäli sitä todella oli olemassa, vain pieniä
perhepiirejä. Siihen se olikin riittävä ja hän lauloi varsin
tyylikkäästi Schubertia ja vanhoja saksalaisia ja ranskalaisia
kansanlauluja.

Siitä tuli oikein tunnelmarikas ilta. Miehet vaipuivat haaveisiinsa ja
naiset eräänlaiseen surunsuloiseen tunteellisuuteen, jotka hyvin
vastasivat ja täydensivät toisiaan. Rouva Sorvin tummat silmät etsivät
aina silloin tällöin Antin katsetta, joka tahallaan vältti niitä, sillä
hän ei tuntenut tällä hetkellä omaatuntoaan oikein rauhalliseksi eikä
olisi varsinkaan tässä mielentilassa tahtonut suurin surmin katsoa
niihin. Eikä kummakaan, sillä hän tunsi jonkun vierellään aina
vähäväliä pusertavan hänen kättään ja kuuli kuiskattavan:

— Minä pidän niin paljon teistä, minä pidän.

Vasta illallinen tempasi heidät irti tuosta lumouksesta. Se syötiin
jälleen hyvien viinien kanssa ja mitä rattoisimman mielialan vallitessa.
Äänet alkoivat kohota, naurunremahdukset käydä aina vapaammiksi. Äkkiä
kuuli Antti kiihkeän ja itsepintaisen äänen kuiskaavan vierellään:

— Me menemme! Eikö totta?

— Minne? kysyi Antti hämmästyneenä.

— Pois! Tulkaa! Nyt heti! Minä selitän sitten teille kaikki tuolla
käytävässä.

Antti ei tiennyt mitä tehdä oikein. Seuratako tyttöä ja jättää rouva
Sorvi vai pudistaako heti tuo kana kainalostaan ja siirtyä sinne, missä
idealisti koetti turhan herättää rouva Sorvin mielenkiintoa
esitelmöimällä hänelle uusimmista menettelytavoista kotiteollisuuden ja
erikoisesti tuohiteollisuuden alalla.

Antti ei edes uskaltanut katsoa sinnepäin. Hän tunsi, että rouva Sorvin
tarkastelevat silmät seurasivat jokaista hänen elettään ja liikettään.

Betty teki lyhyen lopun hänen silmänräpäyksellisestä epäröimisestään,
nousemalla ylös nimittäin ja suorastaan vetämällä hänet kädestä
mukaansa käytävään. Mutta sielläkään hän ei selittänyt sen enempää,
vaan johdatti Antin vaatesäiliön luokse ja viittasi vahtimestarille,
joka siinä tuokiossa löysi heidän päällysvaatteensa ja kalossinsa.

— Tuotte sen huoneen laskun sitten minulle, huomautti Antti ohimennen.

Vahtimestari nyökäytti päätään ymmärtävästi.

Samassa olivatkin he jo kadulla, hiljaisessa, talvisessa kuutamossa.
Antti vihelsi auton, auttoi tytön siihen, nousi itsekin ja odotti
määräystä, minne ajettaisiin. Hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus,
että tyttö ehkä oli ruvennut voimaan pahoin ja tahtoi häntä
kotiin-saattajakseen.

— Minne ajetaan? hän kysyi.

— Minne? kysyi Betty, ikäänkuin kummastuneena niin typerästä ja
yksinkertaisesta kysymyksestä. Tietysti teidän luoksenne.

Antti antoi osotteensa autonkuljettajalle. Tyttö painautui kiinni häneen
eikä puhunut koko matkalla mitään.

Mitähän tästäkin tulee? ajatteli Antti. Hänen jo sangen kehittyneestä
elämänkokemuksestaan huolimatta oli tuokiotila outo hänelle eikä hän
tuntenut sitä täysin vallitsevansa.

Auto pysähtyi. Antti aukaisi paraati-oven, maksoi ja kiirehti tytön
perästä, joka jo oli ehtinyt vääntää sähkön palamaan ja kuului
juoksujalkaa rientävän ylös portaita. Hän saavutti hänet vasta ovensa
ulkopuolella.

— Mikä vuorikauris! kehaisi Antti.

Betty ei vastannut mitään, vaan viittasi kärsimättömästi lukkoon, joka
samassa aukeni, ja pujahti kuin sisilisko eteiseen. Antti väänsi sähkön
palamaan, auttoi hänen yltään ja johdatti hänet saliin, jonka
permannolle heleä kuutamo loi sinervänvihreitä kuvioitaan.

Antti yritti sielläkin sytyttää sähkön.

— Ei, ei, lausui tyttö nopeasti. On hyvä näin.

Myöskään Antista se ei ollut epämiellyttävää.

— Odottakaa hiukan! hän sanoi. Siirrämme nojatuolit tähän ikkunan
eteen…

Betty viipyi pari tuntia hänen luonaan.

Kun Antti oli saattanut hänet kotiinsa ja jälleen päässyt omaan
huoneustoonsa, täytti rajaton, pakanallinen riemu hänet. Hän väänsi
sähköt palamaan joka huoneessa, astuskeli edestakaisin vihellellen ja
jaksoi tuskin käsittää tätä uutta onneaan, joka kuin taivaasta oli hänen
syliinsä tipahtanut. Tyttö, kaunis kuin Herran enkeli, ja vielä lisäksi
miljonanperijätär! Hän ei vain tiennyt, pitikö hänen heti huomenna
pukeutua hännystakkiin ja mennä hänen kättään kaikkien muotojen mukaan
omakseen pyytämään, vaiko antaa tytön mieluummin järjestää kaikki
valmiiksi ja sitten vasta odotettuna, vaatimattomana kosijana esiintyä.

Vielä kun hän meni levollekin, uneksi hän pelkistä miljonista, joita
joka taholta vyöryi hänen ylitseen, niin että ne tahtoivat viedä hengen
häneltä ja hänet tukahduttaa… Mutta kun Antti unessa katsoi tarkemmin,
mikä se niin ahdisti hänen kurkkuaan, hän huomasi, ettei siihen syynä
olleetkaan rahapussit, vaan pehmeät, valkeat käsivarret… Ja sitten hän
näki unta jälleen, että hän seisoi korkealla vuorella, ja hänen edessään
levisi ihmeellisiä kangastuksia kaukaisista eteläisistä maista, joissa
hiljaiset, suurisilmäiset naiset liukuivat kantotuoleissa pitkin
autioita, äänettömiä, kuutamoisia katuja, valkeiden, tasakattoisten
talojen välitse, ja hyräilivät muukalaisia lauluja, jotka kaikuivat niin
kaihomielisiltä ja surunvoittoisilta.

— Mitä lauluja ne ovat? hän oli unessa kysyvinään.

— Ne ovat kuolleiden kansojen lauluja, vastattiin, kansojen, jotka ovat
eläneet niinkuin nykyisetkin ja laulu yksin on jäänyt jälelle
helkkymään.

Hän heräsi tavantakaa ja nukahti oikein vasta kauan senjälkeen kuin hän
oli kuullut ruokasalin kellon lyövän viittä.

 

13.

Seuraavana aamuna myöhästyi Antti pankista puolituntia, jota ei ollut
hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut. Kun hän saapui apulaisjohtajien
huoneesen, ilmoitti Manner hänelle kuivakiskoisesti, että pääjohtaja oli
pyytänyt hänet puheilleen.

Antille sanoi paha aavistus, ettei se ollut tapahtunut missään hyvässä
tarkoituksessa. Ei hänen aavistuksensa häntä pettänytkään.

Vanhus istui pää käden varassa nojatuolissaan. Kun hän kuuli oven
narahtavan, hän kääntyi, silti muuten muuttamatta asentoaan.

— Istukaa, olkaa hyvä, hän sanoi, viitaten tuoliin pöydän
toisellapuolen.

Antti istui.

— Herra johtaja on tahtonut puhua kanssani? hän kysyi.

— Kyllä, vastasi ukko happamen näköisenä. Te ette ole osoittanut
tarpeellista mielenkiintoa pankkia kohtaan viime-aikoina.

— Tarkoittaako johtaja, että minä en olisi täyttänyt minulle uskottuja
tehtäviä? kysyi Antti.

— En, sitä minä en tarkoita, puhui ukko ohuiden, verettömien huultensa
lomasta. En luonnollisesti mitään varsinaista laiminlyöntiä, jollainen
ei saakaan tulla kysymykseen. Mutta pankki vaatii miehen koko
harrastuksen, koko mielenkiinnon. Hän ei saa ajatella, ei edes kuvitella
mitään muuta, hänen täytyy kokonaan, kerrassaan antautua pankille,
käyttää vapaa-aikansa eläytyäkseen sisälle kaikkiin mahdollisuuksiin ja
pankki-aikansa niitä toteuttaakseen. Hän on pankin oma, niin sanoakseni.
Siitä hänelle palkka maksetaan eikä suinkaan tuosta juoksevasta
konttorityöstä, jonka mikä prokuristi hyvänsä voi suorittaa… Ja suokaa
anteeksi, mutta sellaista mielenkiintoa en minä todellakaan ole
viime-aikoina huomannut teissä.

Antti tunnusti sielussaan, että tuossa puheessa oli järkeä, ja tunsi
itsensä tuolta kannalta hyvinkin syylliseksi.

— Se on mahdollista, sanoi hän sentähden vain yksinkertaisesti. Minulla
on tänä syksynä todellakin ollut selvitettävänä eräitä yksityisasioita,
jotka kenties ovat vahingollisesti pankkityöhöni vaikuttaneet.

— Hyvä, että myönnätte sen, nyykäytti ukko päätään. Teidän
yksityis-asioihinne ei tarkoitukseni suinkaan ole tunkeutua. Mutta jos
te kerran otatte ne puheeksi, täytyy minun kertoa teistä huhuttavan,
että olette tänä syksynä ruvennut viettämään epäsäännöllistä elämää.

Antti tunsi verensä kiehahtavan. Pirun ukko! ajatteli hän. Jokaisen
uuden käänteen se osasi käyttää hyväkseen. Tässä täytyikin nähtävästi
pitää kieli keskellä suuta ja olla jokaisen sanansa suhteen varoillaan.

— Minä puhuin yksityis-asioistani enkä yksityis-_elämästäni_, oikaisi
hän ylpeästi. Toivon, että se todellakin jää tämän keskustelun
ulkopuolelle.

— Aivan kuin suvaitsette, virkkoi ukko partaansa pujoen ja hellittämättä
hetkeksikään hänestä tutkivia, pistäviä silmäyksiään. Mutta suonette
jälleen anteeksi, jos minä kaikesta tästä olen tullut tuumineeksi,
taikka oikeammin, päässyt siihen varmaan vakaumukseen, että te kenties
ette ole oikealla alalla täällä pankissa ja että joku muu ala ehkä
paremmin vastaisi teidän synnynnäisiä taipumuksianne.

Antti ymmärsi. Siinä se nyt oli, se epäsuosio, se neuvo poistua, se
_consilium abeundi_, jota hän jo kesästä saakka oli aavistanut. Jos se
olisi tullut jonakin muuna hetkenä, se olisi ollut täydellinen
ukkosen-isku hänelle. Nyt sitävastoin, kun hän vielä oli
voitonhurmauksessa viime-öisen valloituksensa jälkeen, merkitsi se
hänelle verrattain vähän. Täytyihän sen kuitenkin tulla! Olihan hän
vapaa, terve, työkykyinen mies, kyllä hän aina jostakin paikan saisi. Ja
mitä merkitsivät ylimalkaan kaikki maailman virat ja paikat hänelle,
jonka tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen miljonia!

Silloin soittaisi ukkokin uutta kelloa. Ja silloin saisi hän niinkuin
monet muutkin nähdä, ketä he oikeastaan olivat pistäneet.

Hän nousi virallisesti.

— Tajuan täydellisesti, mitä herra johtaja tarkoittaa, sanoi hän
kuivasti. Paikkani on tästä päivästä saakka vapaasti käytettävissä.

Ukko painoi hänet takaisin tuolille.

— Ei niin, ei niin, sanoi hän, nyt jo paljon ystävällisemmin.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut teitä noin päätäpahkaa maantielle
ajaa. Ajattelin, että istuisitte tässä nyt vielä eräitä kuukausia,
tekisitte töitänne, kuten ennenkin, ja katselisitte jotakin sopivaa
tointa itsellenne…

— Minä en joudu maantielle, sanoi Antti, torjuen kylmästi luotaan hänen
ystävällisyytensä. Herra johtajan ei ole todellakaan tarvis sillä
ajatuksella vaivautua.

— Teillä on toimi katsottuna? kysyi ukko.

— Ei, vastasi Antti, mutta minulla on sitä, mikä on hyvää tointakin
kallisarvoisempi.

— Mitä se on? kysyi ukko silmiään siristäen.

— Se on sitä mitä sanotaan miehen itseluottamukseksi, vastasi Antti ja
meni menojaan.

Ukko jäi hänen jälkeensä miettiväisenä katsomaan.

Antti söi omituisella mielellä sinä päivänä aamiaista Ala-Kämpissä. Hän
tunsi tehneensä suuren ja ratkaisevan päätöksen, joka tulisi hänen
elämänsä purren aivan uusille ja tuntemattomille urille suuntaamaan.
Kuitenkin hän oli tyytyväinen käytökseensä tuolla pääjohtajan huoneessa.
Juuri niin täytyi hänen menetellä, jos hänen mieli olla mies, joka
ansaitsi kunnioitusta myös itsensä edessä.

Ravintola oli ollut melkein tyhjä, kun hän tuli tänne. Vähitellen alkoi
se täyttyä ja klo 12:n jälkeen oli tuskin yhtään pöytää enää saatavissa.
Oli pankkien ja konttorien yleinen ruokatunti. Yleisö olikin enimmäkseen
liikemiehiä, joukossa myös joku asianajaja, lääkäri tai arkkitehti.
Viinurit juoksivat, veitset ja kahvelit kalisivat, kuka soitti
kärsimättömästi pöytäkelloa, kuka huusi kovalla äänellä unohdettua tai
hänen mielestään liian kauan viipynyttä tilaustaan. Kaikilla näytti
olevan kuumeentapainen kiire, kaiken piti tapahtua kuin tulipalossa.

Mutta tämä ei ollut ainoastaan liikemaailman ruokatunti, vaan nähtävästi
myöskin pörssitunti. Joka pöydässä kävi keskustelu kiihkeänä, toisia
seisoi keskellä lattiaa puhuen matalalla äänellä ja tehden vilkkaita
kädenliikkeitä. Silloin tällöin ilmestyi myös ovelle joku turkkiaan ja
lakkiaan riisumatta, kääntyi hovimestarin puoleen, kysyi jotakin ja meni
menojaan. Hän ei nähtävästi tavannut tavattavaansa. Koko sali surisi
kuin ampiaispesä. Mitä surisseekaan? ajatteli Antti. Mitähän
osakekauppoja tuollakin tehdään, mitä tontteja myydään, mistä uusista
vararikoista tai epävarmoista saatavista päätetään? Ja äkkiä lensi hänen
aivojensa läpi ajatus, että kenties heistä useimmat olivatkin vain
ilmitulemattomia varkaita, jotka jo huominen päivä mahdollisesti
paljastaisi.

Joukossa oli monta Antin hyvää tuttuakin, vaikka kukaan ei sattunut
hänen pöytäänsä istahtamaan. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hän
kaikkien noiden silmissä yhä edelleen oli nuori, lahjakas pankkiherra,
jota eräänlainen sädekehä ympäröi, sentähden että hän niin nuorella
ijällä oli kohonnut niin vaikuttavaan asemaan. Hän, joka ei enää ollut
mitään, jolle tuo kaikki ei enää merkinnyt mitään, senjälkeen kuin hän
oli nähnyt onnensa temppelien häämöttävän! Huomenna he ehkä kaikki jo
olisivat saaneet tietää, että hän oli virkaheitto. Mutta he saisivat
pian tietää myös jotakin muuta, joka saisi tämänkin salin vielä enemmän
ampiaispesänä surisemaan.

Äkkiä piirtyi Bettyn kuva ilmi-elävänä hänen sielunsa silmien eteen.
Herra siunatkoon! Täytyihän hänen tavata tyttö, tietää, itkikö tämä
eilisen kohtauksensa perästä vai nauroi, vai oliko ehkä kokonaan
murtunut ja muserrettu. Mutta eihän hän voinut noin vain hänen kotiinsa
tunkeutua.

Jumalan kiitos, olihan toki puhelin olemassa!

Antti syöksyi tuulispäänä puhelimeen. Hänelle vastasi joku outo,
karkeahko nais-ääni, arvattavasti emännöitsijän, että niin rouva kuin
tyttäret olivat heti aamiaisen syötyään lähteneet kaupungille.

Se hiukan jäähdytti Antin tulistuneita tunteita. Ja hän tyytyi tällä
kertaa toisella, paljon levollisemmalla äänellä soittamaan kukkakauppaan
ja pyytämään, että he lähettäisivät sieltä kimpun punaisia ruusuja ja
kirjeen osoitteella, jonka hän Fix-toimiston pojalla pian sinne
toimittaisi.

Sitten hän palasi pöytäänsä, tilasi mustepullon, kynän, kuoren ja
paperia ja ryhtyi kaikesta ympärillään hälisevästä ihmisjoukosta
huolimatta kirjettä kirjoittamaan.

 

14.

Hän ei ollut vielä päässyt pitkällekään tässä työssään, kun hän äkkiä
tunsi olkapäätään keveästi kosketettavan. Harmistuneena siitä, että
häntä näin tärkeällä hetkellä häirittiin, hän käännähti ja etsi jotenkin
tiukalla katseella tuntematonta vihollistaan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän nousi ylös kunnioittavasti.

Olihan se itse vanha kamreeri Jäkälä, joka ystävällisesti, melkein
liian ystävällisesti hymyillen seisoi siinä hänen vierellään.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, sanoi hän, puristaen Antin kättä kaikella
sillä sydämellisyydellä, johon hänen laihat sormensa suinkin kykenivät.
Vaistoni ei sittenkään pettänyt minua. Arvasin teidät täällä tapaavani.

— Herra kamreeri on etsinyt minua? kysyi Antti, muistaen samalla heidän
edellisen keskustelunsa Pörssin ruokasalissa.

— Kyllä, vastasi vanha kamreeri. Sallitteko?

Antti teki kädellään niin kohteliaan liikkeen kuin osasi. Mikä tuon
ukkelin jälleen lähetti hänen tielleen ja jälleen juuri hänen elämänsä
käännekohdassa? Tällä kertaa hän ei ainakaan voinut tietää mitään, sillä
olihan Antti vasta pari tuntia sitten virastaan irtisanoutunut.

Ukko Jäkälä istui ja viittasi leikillisesti pöydällä oleviin
kirjoitusneuvoihin.

— Johtaja tekee nähtävästi laskelmiaan, huomautti hän, tekee keskellä
ruokatuntiaankin. Niin on, niin on, aika on rahaa, ei ole hyvä
hetkeäkään turhanpäiten kadottaa…

Hän tilasi itselleen teetä ja voileivän. Hänen siinä hampaattomalla
suullaan purressaan ja pergamenttihuulin kuumaa hörppiessään oli Antilla
hyvä tilaisuus kerrankin koettaa syventyä tuon äijän kasvonjuonteisiin
ja koko olentoon, joka niin täydellisesti erosi hänen nykyaikaisesta
liikemies-ympäristöstään.

Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa
paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon
piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä
luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan
kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi
ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja
syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista
vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä
tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä
menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös
koronkiskomista.

Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt,
mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.

— Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin
verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi
on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä
hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin…

— Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä
hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.

— Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan,
että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta
yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän
lankonne Kivimäki…

— Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat
maksamaan.

— Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on
nykyään Etelä-Amerikassa?

— Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä
tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.

— Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys
hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä
lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?

— Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.

— Mutta jos sen järjestäisi? kysyi äijä, katsoen kiinteästi ja
kallellapäin silmiin häntä. Mitä ajattelette sen mahdollisesta
kannattavaisuudesta?

— Mitä parasta, vastasi Antti hetkeäkään miettimättä. Ja kannattihan se
jo lankonikin aikana, vaikka hän sotki asiat.

— Minua ilahduttaa, virkkoi äijä käsiään hykerrellen, että olemme yhtä
mieltä siitä asiasta. Te tiedätte ehkä, että minäkin tavallani olen
intresseerattu tuosta yhtiöstä…

— En, sitä en ole tiennyt, sanoi Antti vilpittömästi. Eihän herra
kamreerilla suinkaan ole siinä osakkeita?

— Onpa niinkin, onpa niinkin, muhoili ukko. Eikä olekaan vähän, vaan
noin satakunta.

Antti hämmästyi. Tiedettiin, ettei vanha kamreeri Jäkälä yleensä
kevytmielisesti rahojaan sijoittanut. Aina kun kuultiin, että hän vain
oli ottanut osakkeita jossakin yhtiössä, uudessa tai vanhassa, nousi
niiden arvo heti ja kaikki rupesivat niistä kilpailemaan. Lempoko häntä
nyt oli riivannut! Oliko tuon hiiden Kivimäen onnistunut itse
pääpeijakastakin petkuttaa?

— Siitä ei minulla ole ollut aavistustakaan! ihmetteli hän. Eikä
kamreerin nimeä ole koskaan edes mainittu tuon liikkeen yhteydessä.

— Olenkin hankkinut nuo osakkeet vasta vihoviimeisinä aikoina, hymyili
vanha kamreeri ohuesti. Te pidätte sitä hullutuksena. Minä puolestani
katson, että juuri nyt on oikea hetki tehdä niillä afääriä.

— Hm, tuumi Antti miettiväisenä. Jos se onnistuu, se on nerokas temppu,
juuri sellainen, joka voi ainoastaan herra kamreerin päähän pälkähtää.
Tuota liikettä on yleensä pidetty jo kuolemaantuomittuna, eikä se eläisi
enää hetkeäkään, ilman johtokunnan jäsenten yksityisiä ponnistuksia.

— Tiedän, tiedän, puheli vanha kamreeri. Mutta sen _täytyy_ onnistua!
Liike on vain saatava käyntiin, asiat järjestykseen…

— Kyllä, kyllä, myönsi Antti. Mutta kaikki riippuu siitä, kuka sen
tekee! Täytyy olla ensin tarpeellista liike-pääomaa ja sitten oikea mies
toimitusjohtajana.

— Taikka päinvastoin, pisti ukko väliin.

— Taikka päinvastoin, myönteli Antti jälleen. Liike-pääomaa kyllä tulee,
jos vain on oikea mies toimitusjohtajana.

— Niin minäkin arvelen, virkkoi ukko, luoden luppasilmistään terävän,
läpitunkevan katseen häneen. Ja tiedättekö, minulla on jo oikea ehdokas
tuohon toimeen?

— Kuka?

— Juuri te, herra johtaja. Älkää hämmästykö, älkää heti evätkö
tarjoustani! Sallikaa minun selittää.

Nyt vasta hän puhkesi oikein puhumaan. Hän huomautti, ettei hänen
ehdotuksensa ehkä sentään niinkään hullu ollut kuin sitä voi ensi
hetkessä luulla eikä ehkä Antille niinkään epäedullinen kuin se oli
edullinen yhtiölle. Luonnollisesti ei yhtiö voinut suorittaa
lähestulkoonkaan samaa palkkaa kuin mikä hänellä pankinjohtajana oli,
tuskin puoltakaan siitä, mutta sehän olisi nyt vain alussa ja siitähän
olisi varaa myöhemmin nostaa summaa. Pantaisiin aluksi vakinaista
palkkaa esim. 6,000 mk. ja loput palkkiota. Olisihan siinä kaikissa
tapauksissa itsenäinen asema…

— Mutta ehkä minä myöhästytän teitä pankista? kysäisi hän välillä. Kello
on nyt juuri yksi, huomaan, ja kenties teidän on oltava siellä.

— Ei hätää, vastasi Antti rauhallisesti. Vaikka en menisi koko päivänä,
ei se niin vaarallista olisi, varsinkaan siinä tapauksessa, että voin
ilmoittaa olleeni finansineuvotteluissa herra kamreerin kanssa.

Vanha kamreeri kumarsi päätään kohteliaisuudelle.

— Sangen imartelevaa minulle, sanoi hän. Mutta ainakin pääjohtaja tietää
jo siitä. Kysyin juuri puhelimitse teitä häneltä, soitettuani ensin
turhaan teidän kotiinne ja Pörssiin…

— Herra kamreeri on soittanut pankkiin? kysyi Antti, ikäänkuin
saadakseen vahvistusta epäluulolleen.

— Kyllä, vastasi vanha kamreeri viattomasti. Ilmoitin, että minulla
olisi tärkeätä asiaa.

Eikös se ole ollut jo sielläkin nuuskimassa? ajatteli Antti. Ja saanut
arvattavasti tietää pääjohtajalta tai arvannut hänen äänestään minun
nykyisen asemani. Se äijä tulee aina oikealla hetkellä! Ja ehkä hän on
jo ennenkin tietänyt siitä? Hän ja pääjohtaja ovat vanhoja ystäviä,
kenties he ovat neuvotelleetkin siitä keskenään, kenties on asia jo
aikoja sitten ollut päätetty heidän välillään… Niin se oli! Ellei hän
olisi tiennyt Antin jo eronneen pankista, hän ei olisi ikinä iljennyt
tarjota hänelle niin pieniä palkkaetuja…

Sillä aikaa kehitteli ukko Jäkälä hänelle lähemmin ehdotustaan. Jos
Antti suostuisi siihen, hänen olisi jo uudeltavuodelta liikkeen johtoon
astuttava. Varsinainen yhtiökokous pidettäisiin vasta keväällä, jossa
hänet vakinaiseksi toimitusjohtajaksi valittaisiin. Hän esitti myös
tarkoin liikkeen tilan, näytti sen vastaavan ja vastattavan, osoitti,
paljonko liike-pääomaa tarvittaisiin ennen kesää ja paljonko siitä
menisi lankeavien velkojen suoritukseksi…

Antti kuunteli vain toisella korvallaan. Hän oli päättänyt joka
tapauksessa ottaa tuon toimen vastaan, sillä mitäpä hän muutakaan voi
nykyisessä olotilassaan. Eihän voinut virattomaksi heittäytyä, täytyihän
joku toimi olla jo siltäkin varalta, että hänen ehkä piakkoin olisi
kosittava ja pyydettävä Bettyn kättä hänen isältään, jolloin hänen
täytyisi voida mainita jotakin uusista tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Virkaheitolle pankinjohtajalle ei kukaan hullu antaisi tytärtään, mutta
kyllä sensijaan liikkeen toimitusjohtajalle, jonka osakkeista sata oli
kamreeri Jäkälän käsissä.

— Mitä arvelette? kysyi ukko vihdoin. Miellyttääkö ehdotukseni teitä?
Asialla olisi kiire, sillä liikkeen asiat eivät siedä enää tätä
välitilaa.

Antti otti näön vuoksi päivän miettimis-aikaa.

 

15.

Uudenvuoden aamuna luettiin kaikissa pääkaupungin lehdissä seuraava
välike-uutinen:

— _Liikealalta_. Pankinjohtaja Antti Puuhaara on irtisanoutunut
nykyisestä toimestaan ryhtyäkseen graafillisen yhtiön ’Kuvan’
toimitusjohtajaksi. Hra Puuhaara astuu heti virkaansa.

Antti katseli uutista puolelta jos toiseltakin, piti lehteä kauempana ja
lähempänä silmiään sekä nautti sanomattomasti huomiosta, minkä se
epäilemättä kaikissa liikemies-piireissä, mutta myöskin koko Helsingissä
herättäisi. Useimmille tulisi se varmaan yllätyksenä niinkuin pommi,
eikä vähimmän suinkaan tuon yhtiön velkojille, joista monet jo
luultavasti olivat suuriinkin tappioihin valmistuneet.

Hän kyllä osaisi heidät lohduttaa! Ja hän näyttäisi kyllä jo huomisesta
päivästä saakka olevansa oikea mies paikallaan.

Juuri työtä hän tunsikin kaipaavansa, vapaata, itsenäistä työtä, joka
jännittäisi kaikki hänen hengenvoimansa eikä jättäisi hänelle joutoaikaa
enempää kuin mitä uneen ja tarpeelliseen terveydenhoitoon oli
välttämätöntä. Heti pankista erottuaan hän oli tuntenut ikäänkuin
suuremman edesvastuun-tunteen ja itsesäilytysvietin paisuttavan
poveaan. Pankki oli ollut, kuten vielä enemmän ehkä avioliitto, toki
jonkinlainen korkkivyö, jonkinlainen tuki ja suojaava aita hänelle,
jonka varassa aina voi pysyä pystyssä ja pinnalla, omia voimiaan paljon
ollenkaan rasittamatta. Nyt oli toisin, nyt hän oli yksinomaan itsensä
varassa, nyt olisi hän auttamattomasti mennyttä miestä, jos hänen
jalkansa livettäisi tai kätensä herpautuisi. Nyt oli varustauduttava
ensi kerran täydellä todella elämäntaisteluun, nyt oli hoidettava
terveyttään ja työkykyään, ainoata pääomaa, mikä hänellä oli tässä
maailmassa.

Olihan hän kerran ennenkin vain samalla pääomalla alottanut. Mutta hän
oli ollut nuori silloin, alle kahdenkymmenen ja valmis mitä puutteita ja
itsekieltäymyksiä hyvänsä kärsimään toivotun päämääränsä
saavuttamiseksi. Nyt hän oli jo keski-ikäinen mies ja tottunut mukavaan,
huolettomaan elämään. Olisiko hänellä tarmoa alkaa vielä kerran alusta
ja käydä jälleen vanhalla voimalla aurankurkeen?

Antti ojensi käsivarsiaan itsetietoisesti. Hän lepäsi vielä vuoteessaan,
mutta tuli paloi jo uunissa, talvinen aurinko paistoi sisälle ikkunasta,
ja hänen suuri makuuhuoneensa, joka häneen oli niin usein kylmältä ja
kolkolta vaikuttanut, tuntui nyt ensi kerran pitkien aikojen perästä
ympäröivän hänet ystävällisyyden ja kodikkaisuuden turvallisella
ilmakehällä. Hän oli viettänyt eilisen illan, samoin kuin joulu-aatonkin
rouva Sorvin luona, mutta lähtenyt jo ennen keski-yötä sieltä ja mennyt
heti nukkumaan. Siksi tunsikin hän nyt itsensä oikein levänneeksi
mieheksi, mikään ei hänen mieltään painostanut, ei naiset eikä
raha-asiat, jotka viime syksynä olivat häntä niin usein valvottaneet.
Hän oli, toisin sanoen, onnellinen mies kiireestä kantapäähän.

Tässä mielentilassa sopi hänen sentään hyvin kumpiakin ajatella.

Mitä naisiin tuli, oli hänen suhteensa rouva Sorviin nykyään mitä
parhain, huolimatta hänen pienistä syrjähypyistään, jotka hänen oli
vähällä vaivalla onnistunut selittää tyydyttävästi. Mikäli hän oli ollut
huomaavinaan, uskoi rouva Sorvi aivan sokeasti häneen ja rakasti häntä
päivä päivältä yhä enemmän, jonka vuoksi hän jo usein oli tavannut
itsensä tuumimasta mennä hänen kanssaan oikeaan lailliseen avioliittoon.
Siitä esti häntä kuitenkin taas hänen suhteensa Bettyyn, johon tosin ei
ollut heidän viime tapaamisensa jälkeen mitään asiallista jatkoa tullut,
mutta joka juuri siitä syystä askarrutti sitä enemmän hänen ajatuksiaan
ja mielikuvitustaan. Kaikista ponnisteluistaan huolimatta hän ei ollut
tänä aikana nähnyt koko tyttöä, vain kerran sattumalta kadulla tavannut,
jolloin tämä oli hymysuin kiittänyt häntä kirjeestä sekä kukkasista ja
Antti eräistä kauniista muistoista, jotka hän oli säilyttävä sydämensä
syvimmässä. Näin he olivat jälleen nauraen ja ilkamoiden eronneet, eikä
Antti, jos olisi kysytty häneltä, olisi vielä tälläkään hetkellä voinut
vastata, oliko hänen otettava asia leikin päältä vai totisesti. Hän
olikin siihen nähden päättänyt antaa ajan kulua ja odottaa sopivaa
tilaisuutta…

Mutta hänen ajatuksensa lähtivät jälleen liitelemään niitä latuja,
joiden päästä hänen kovan lapsuutensa ja ankaran puutteenalaisen
nuoruutensa kohisevat korpimetsät ystävällisine, vilkkuvine
mökinvaloineen häämöttivät. Ne sointuivat tällä kertaa parhaiten yhteen
hänen yleisen mielentilansa kanssa.

Hänen isänsä oli köyhä räätäli Korsosta, hänen äitinsä torpparin tytär
samalta paikkakunnalta. Kouluun ne kuitenkin olivat hänet toimittaneet,
ensin kansakouluun, sitten jo pääkaupungin oppikouluun. Kovaa oli hänen
koulunkäyntinsä ollut, nähnyt oli hän usein suoranaista nälkääkin,
asunut Sörnääsissä pihanperällä, saaden kotoaan hiukan kuivaa ruokaa,
mutta pitäen itse jo alaluokilta saakka huolta särpimestään ja muista
tarpeistaan. Niin oli hänestä vihdoin tullut ylioppilas. Jo samana
kesänä hän oli saanut omasta mielestään ruhtinaallisen paikan ja palkan
eräässä sanomalehdessä, kiivennyt siitä vähitellen lehden
aputoimittajaksi, lueskellut siinä sivussa ja suorittanut
kandidaattinsa. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut suinkaan ollut jäädä
sanomalehden toimittajaksi tai ruveta vähäpalkkaisia tuntiopettajan tai
kollegan virkoja etsimään. Hänen halunsa paloi liikealalle. Hän tahtoi
tulla rikkaaksi ja ansaita rahaa, sillä hän oli kärsinyt poikavuosinaan
aivan liian paljon köyhyydestään. Niin oli hän ottanut lainan, johon hän
oli saanut eräitä lehden johtokunnan jäseniä takuusen, matkustanut
Saksaan ja suorittanut siellä kurssin eräässä kauppa-korkeakoulussa.
Tutkittuaan siellä vielä jonkun aikaa nykyaikaisia liiketapoja ja
harjoiteltuaan vuoden eräässä englantilaisessa pankissa, hän oli
palannut kotiin ja tehnyt heti pari onnistunutta talonkauppaa, joilla
hän oli voittanut kymmeniä tuhansia. Kun hän samalla oli tehnyt itsensä
tunnetuksi myös teoreetikkona kirjoittelemalla ulkomailta
ammattilehteen ja myös jokapäiväisten sanomalehtien kauppa-osastoihin,
ei hänen tiensä ollut enää ollut siitä pitkä pankkiherraksi.

Ja nyt hänen jälleen olisi pakko uuteen alaan tutustua! Mutta hän ei
epäillyt hetkeäkään, ettei hän siinäkin onnistuisi. Kaikki alat olivat
siihen nähden samanlaiset hänen mielestään, että ne vaativat vain hiukan
tervettä järkeä ja tarmoa sitä käyttämään. Pahempi oli tuon tarvittavan
liike-pääoman laita…

Antti hymyili voitollisesti. Mitä hullua! Mitä hän tässä oikeastaan
hassuttelikaan, että hänen jälleen olisi alusta alotettava ja jälleen
uusi yhteiskunnallinen kilpatantereensa pala palalta vallattava? Olihan
hänellä nimi! Olihan hänellä koko Helsinki täynnä vaikutusvaltaisia
tuttavuuksia. Toista se oli siihen aikaan…

Ovikello helähti. Piika kuului menevän avaamaan ja ilmoittavan, ettei
herraa vielä voinut tavata, mutta ehkä tuntia myöhemmin.

— Nukkuuko hän? kysyttiin.

— Ei, mutta hän on vielä vuoteessaan.

— Se ei mitään tee! Minä menen sisälle.

Antti oli jo tuntenut ystävänsä Soisalon äänen ja huusi hilpeästi
’tervetulemaan!’ hänelle. Soisalo tulikin siinä samassa ja istui hänen
keinutuoliinsa.

— Hei! Sinähän olet luopunut pankista? sanoi hän. Ja olet jaksanut sen
pitää niin salassa, että minäkin sain vasta lukea sanomalehdestä.

— Minulla on ollut omat syyni siihen, hymyili Antti.

— Ja ottanut niskoillesi tuon kaatuvatautisen liikkeen, josta minä vielä
eilen en olisi maksanut huutokauppa-hintaakaan. Mutta nykyoloissa: mistä
saa ostaa sen osakkeita?

— Jos aiot sijoittaa siihen osankin pää-omastasi, jatkoi Antti samaan
iloiseen äänilajiin, täytyy sinun pitää kiirettä, pyhä veli. Sillä minä
voin kuiskata sinulle näin meidän kesken erään salaisuuden.

— Minkä? kysyi Soisalo, hänkin leikillä ääntään alentaen. Kas vain,
miten avomieliseksi sinä olet tullut! Seinillä on korvat. No niin…?

— Kamreeri Jäkälä on jo ostanut sata osaketta.

Soisalo vihelsi, eikä se tällä kertaa enää aivan leikkiä ollut.

— Todella?

— Niin totta kuin sinä istut siinä. Luuletko minun muuten lähteneen
hulluttelemaan?

Soisalo sytytti savukkeen.

— Pelkäsin tosiaan, hän sanoi nyt aivan toisella, sydämellisellä
äänellä, että joku oli vetänyt nenästä sinua, mutta huomaan ilokseni,
että sinulla on ollut omat laskelmasi.

— Varmasti, sanoi Antti. Enhän minä vielä ole sentään tullut
hajamieliseksi.

Sitten hän esitti avomielisesti laskelmansa. Soisalo kuunteli
tarkkaavasti häntä. Kun toinen oli lopettanut, hän nousi ylös, käveli
sängyn luo ja ojensi kätensä hänelle:

— Onneksi olkoon! sanoi hän. Jos sinun laskelmasi pitävät paikkansa, et
sinä tarvitse mitään muuta kuin liike-pääomaa. Jätä se minun huolekseni!
Siihen saakka on minun pieni omaisuuteni kokonaan sinun käytettävissäsi.
Hyvästi!

— Menetkö jo?

— Menen. Minulla on jo varhaisesta aamupäivästä yhtä ja toista
toimittamista… Sukulaisia kaupungissa, sinä ymmärrät… Mutta
päivällistä me voimme syödä yksissä.

— Top! Se on päätetty, sanoi Antti. Siinä tapauksessa minä syönkin
aamiaista kotona.

— Hyvä! Ja näkemiin! Tahdoinkin vain olla ensimmäinen onnittelemaan
sinua uuteen asemaasi.

Siinä on oikea ystävä, ajatteli Antti hänen mentyään, minun ainoa oikea
ystäväni!

Hän nousi ylös, kylpi, voimisteli ja pukeutui vitkalleen. Merkillinen
hyvinvoinnin tunne täytti koko hänen olentonsa. Samalla kuuli hän
jälleen ovikellon helähtävän.

— Hanna ei laske sisälle ketään, hän ehti emännöitsijälleen sanomaan.
Minä en ole kotona kenellekään.

Hän ei tahtonut pilata hyvää tuultaan, sillä hän tiesi, ettei sieltä
Soisaloa miellyttävämpää vierasta kuitenkaan tulisi. Kuitenkin kuunteli
hän eräänlaisella jännityksellä, mitä tapahtuisi eteisen ovella.

Hän kuuli oven aukeavan, mutta ei sanaakaan siitä, mitä hän oli käskenyt
Hannan sanomaan, ainoastaan jonkinlaista epäselvää kuiskutusta…
Kuinka? Eiköhän hän erehtynyt? Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia,
heleitä lasten-ääniä.

— Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen
soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa
odottaa.

Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen
entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset … niidenhän
täytyi olla hänen omiaan…!

Aivan oikein, siinä oli Elna, hiukan laihtuneena ja ulkomaalaistuneena,
mutta muuten terveenä ja hyvinvoivana, vieläpä nuortuneena entisestään.
Ja siinä olivat hänen lapsensa, Jukka ja Inka, jotka jo hälisivät hänen
ympärillään ja pyrkivät hänen käsivarsilleen kapuamaan.

Heitäkään ei Antti ollut nähnyt siitä kohtalokkaasta syyskuun illasta
saakka kuin he äitinsä kanssa olivat jättäneet talon.

Hän otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitten toisen, suuteli heitä ja
kääntyi vasta senjälkeen heidän äitinsä puoleen, joka vaieten oli
ovensuuhun pysähtynyt.

— Tervetulemaan, lausui hän kylmästi ja virallisesti, sillä hän muisti
vihollisen kanssa puhuvansa. Olethan palannut ulkomailta.

— Jo jouluksi, vastasi Elna hiljaisesti. Arvelin, ettet panisi ehkä
pahaksi, jos tulisimme sinulle onnellista uutta vuotta toivottamaan.

— Se on totta, lausui Antti painokkaasti. Myöskin minä pyydän toivottaa
sinulle joka suhteessa onnellista uuttavuotta.

He kattelivat ja katsoivat suoraan silmiin toisiaan. Elnan katse
hämärtyi, hän käänsi päänsä pois ja sai äkkiä jotakin kiireellistä
hommaa hattuneulansa kanssa.

Hän on muuttunut! ajatteli Antti. Hän on käynyt ikäänkuin
naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi. Mutta onko hän muuttunut todellakin?
Kenties se on vain joku uusi temppu, jota hän tahtoo käyttää
houkutellakseen minut itselleen hyvin edulliseen? _Timeo Danaos_…
Täytyy olla varuillaan, aina varuillaan sen naisen suhteen…

— Etkö riisu? hän kysyi tyynesti. Pyydän, että olet kuin kotonasi.

Vasta sen sanottuaan huomasi Antti, mikä verinen iva voi piillä hänen
sanoissaan. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut loukata tuota naista,
kaikkein vähimmän muistuttaa häntä mistään entisestä. Heidän suhteensa,
mikäli he maailmassa toisiaan tapaisivat, täytyi hänen mielestään olla
yksinomaan moitteeton, virallinen ja täsmällinen. Omasta puolestaan hän
oli valmis kaikki loukkaukset ja karsimansa vääryydet unohtamaan ja
kaikkein mieluimmin ollut sekä antamatta että saamatta mitään uusia
vaikutuksia. Jos ei tuo nainen sitä itsestään ymmärtäisi, täytyi häntä
siitä huomauttaa.

Hän auttoi Elnan päältä ja ohjasi saliin hänet. Lapset olivat ehtineet
jo heidän edelleen, juosseet keittiöön Hannan luo, aukoneet kylpyhuoneen
ja säiliöiden ovia, tehneet remuisan toivioretken kautta kaikkien
huoneiden ja päätyneet vihdoin lastenkamariin, johon Antti ei ollut
astunut jalallaan heidän lähtönsä jälkeen. Erinomainen Hanna oli
kuitenkin pitänyt kaikki siistinä ja tomuttomana.

— Tietysti te syötte täällä aamiaista? kysyi Antti.

Elna nyykäytti päätään myöntävästi ja hajamielisesti. Kaikesta päättäen
teki entisen kodin näkeminen syvän ja järkyttävän vaikutuksen häneen.
Mutta Antti ei vieläkään ollut varma, teeskentelikö tuo nainen vai ei.
Hän oli kerran tullut tuntemaan tiikerin kynnet ja epäili nyt petoa sen
pehmeimmässä, suloisimmassa levossakin.

Antti painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksen Hannalle, joka
hymyilevänä ja onnellisena kiirehti sitä täyttämään. Sitten seurasi hän
lasten kutsua, jotka olivat vanhat leikkinurkkansa keksineet ja vaativat
nyt isää omiin päähänpistoihinsa osaa ottamaan.

Myöskin Elna ilmestyi ennen pitkää kynnykselle.

Mutta hän ei ollut seisonut siinä montakaan sekuntia, ennen kuin hän
kalpeni, horjahti ja olisi kaatunut, ellei hän olisi saanut tukea
pihtipielestä. Antin täytyi rientää häntä auttamaan.

— Ei minun olisi pitänyt tulla tänne, hän sanoi puoli-ääneen, painaen
tuskallisesti sydäntään. Ei tänne, ei tänne!

Antti johdatti hänet istumaan ja toi lasin vettä hänelle. Elna tyyntyi
vähitellen. Sitten alkoivat he virallisesti ja rauhallisesti jutella
heidän välisistä käytännöllisistä asioistaan.

Oli sovittu silloin syksyllä, että heidän irtaimistonsa jaettaisiin
tasan heidän välillään, siten nimittäin, että kumpikin ottaisi omansa,
minkä oli tuonut taloon, vaikka kaikki saisi toistaiseksi tai siihen
saakka kuin Elna ulkomailta palajaisi jäädä entiselleen. Nyt ilmoitti
hän vuokranneensa oman huoneustonsa Katajanokalla ja kysyi, olisiko
Antilla mitään sitä vastaan, että hän vähitellen rupeisi siirtämään
täältä sinne kapineitaan.

Luonnollisesti ei Antilla voinut olla mitään sitä vastaan. Olihan se
kaikin puolin välipuheen mukaista eikä hänellekään ollut mikään ilo elää
vieraiden huonekalujen välissä täällä.

— Vieraiden? kysyi Elna, kohottaen nuhtelevan, enkelimäisen katseen
häneen.

— Juuri niin, vastasi Antti. Ne kävivät minulle vieraiksi sen jälkeen
kuin sinä olit lähtenyt täältä.

— Ja minä? kysyi Elna vielä hiljaisesti. Vaikutanko minäkin vieraalta
sinuun?

— Pyydän, että vältämme kaikkia tunneasioita, vastasi Antti. Me emme
kuitenkaan voisi tyynesti keskustella niistä.

— Olet ehkä oikeassa, myönsi Elna alistuvasti.

Kaikki kävi sitten erinomaisesti siihen saakka kuin vieraiden oli
lähdettävä. Aamiainen oli maukas, lapset reippaita ja älykkäitä, Elna
hiukan alakuloinen, Antti sitä puheliaampi ja pirteämpi. Mutta kun he
kaikki olivat sitten eteisessä ja lapset jo oven ulkopuolelle ehtineet,
lankesi Elna äkkiä Antin kaulaan ja purskahti hillittömästi itkemään:

— Antti! sai hän vain soperretuksi kesken kyyneltensä. Antti!

Antti ei vastannut mitään, vaan koetti hellävaroin irroittaa kaulastaan
hänen käsivarsiaan.

— Antti! parahti Elna vielä kerran. Minä juoksen järveen, ellen saa
jäädä sinun luoksesi, ijäisesti sinun luoksesi!

Nyt uskoi Antti. Mutta hänen sydämensä pysyi kylmänä, jääkylmänä. Jospa
tuo hellyys olisi tullut hänen osakseen joskus ennen! Silloin se varmaan
olisi tehnyt tärisyttävän vaikutuksen häneen. Olihan tietysti nytkin,
liikuttavaa, että Elna, hänen kova, järkevä, viileä Elnansa itki. Mutta
se oli vain hermovaikutus. Hän ei tuntenut pienimmänkään
henkilökohtaisen hellyyden oireen nousevan sydämestään, ainoastaan
jonkun verran ylimalkaista, yleis-inhimillistä sääliä ja myötätuntoa.

— Eihän se voi käydä päinsä, sanoi hän tyynnyttävästi kuin lapselle.
Ethän sinä missään tapauksessa voi tänne jäädä, sillä onhan nyt kaikki
ohitse.

Elna pyyhki kyyneleensä ja poistui vitkalleen.

Antti hengähti helpotuksesta ja astui takaisin saliin, avasi ikkunan ja
veti keuhkojen täydeltä raikasta, päivänpaisteista talvi-ilmaa. Niin
todellakin! Kaikki entinen oli ohitse, uusi terveempi ja voimakkaampi
ajanjakso alkamassa…

 

16.

Ensimmäisestä arkipäivästä, saakka ahkeroi Antti sitten O. Y. ’Kuvan’
konttoripöydän ääressä. Ja sietikin ahkeroida, sillä liikkeentila oli
huonompi kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, kirjanpito hutiloitu ja
kaikki asiat niin epäjärjestyksessä kuin ne saattoivat olla
huolimattoman toimitusjohtajan jäljeltä, joka hänkin jo monta kuukautta
oli ollut teillä tietymättömillä. Vaikeinta oli kuitenkin välttämättömän
liikepääoman hankkiminen. Yhtiöllä itsellään ei ollut luottoa
nimeksikään, täytyi turvautua yksityisiin, hankkia takuita ja
varatakuita, tunnusteita, ja vastatunnusteita. Monta kertaa näytti jo
siltä kuin ei mikään auttaisi, kuin joku laina tai vekseli välttämättä
lankeaisi ja koko yhtiö jo seuraavana päivänä romahtaisi. Mutta Antti
teki ihmeitä. Hän juoksi, hän puuhasi, hän käytti puhelinta ja ihmiset
luottivat häneen, sillä olihan hän tunnettu pankkikyky ja hän osasi
esittää asiansa sekä vakaumuksella että innostuksella. Mahdollisesti
teki myös kamreeri Jäkälän nimi vaikutuksensa. Pääasia oli, että hän loi
rahaa kuin tyhjästä, aikana, jolloin paljon vakavaraisempienkin
liikkeiden täytyi yleisen rahapulan vuoksi lyödä kintaat pöytään, yhtiön
sopimukset lunastettiin päivälleen ja liikkeen menekki kasvoi muutamassa
kuukaudessa suuremmaksi kuin mitä se oli ollut sen ensimmäisinä,
raharikkaina loistoaikoinakaan.

Ukko Jäkälä ei antanut penniäkään, yhtä vähän kuin hän pisti nimeään
mihinkään yhtiön papereihin. Hän katsoi tehneensä jo enemmän kuin kyllin
hankkiessaan nuo sata osaketta.

Omansa ja Soisalon luoton oli Antti heti alussa käyttänyt loppuun, olipa
pantannut vielä erääseen pankkiin joukon ystävänsä hänelle ojentamia
talo-osakkeita.

Hänen oma pankkinsa pysyi vain entisellä nyrpeällä kannallaan. Siinähän
ne yhtiön entiset sitoumukset pääasiallisesti olivatkin, ja vaikka he
näkivät, että niistä toinen toisensa perästä suoritettiin, he eivät
suostuneet vähimpiinkään myönnytyksiin, ei edes vekselilyhennyksiin. Tuo
kävi usein kovasti Antin sapelle ja hän mainitsi kerran ystävälleen
Soisalolle siitä.

— Tule meille! sanoi tämä empimättä. Siirry kokonaan meille, niin saat
nähdä toisenlaista kohtelua.

— Niinkö luulet? epäröi Antti. Mahtaisikohan se käydä päinsä? Täytyy
myöntää, että sama ajatus on joskus omien aivojenikin kammioissa
tuikahtanut.

— Se käy kuin tanssi, vakuutti Soisalo. Minä puhun itse ensin vanhan
herran kanssa ja sitten saat sinä hoitaa loput.

Hän piti lupauksensa. Ja eräänä päivänä hän ilmoitti Antille, että asia
oli tarpeeksi valmistettu ja että vanha herra odotti hänen käyntiään.

Antti lähti siinä silmänräpäyksessä, vaikka hänen sydämensä vähän
pamppailikin, sillä eipä hän mennyt puhuttelemaan ainoastaan Helsingin
rahakkaimman pankin pääjohtajaa, vaan myöskin Bettyn isää, johon hän ei
ollut koskaan edes ohimennen tutustunut.

Vanha herra otti sangen ystävällisesti vastaan hänet.

— Vai niin, sanoi hän, kohteliaalla, hyväntahtoisella hymyllään, jolla
hän yleensä voitti kaikki ihmiset. Tekö olette johtaja Antti Puuhaara?
Olen kuullut, olen kuullut paljon hyvää teistä…

Ja isällisesti käsipuoleen tarttuen hän ohjasi Antin omaan huoneeseensa.

Antti esitti uuden yhtiönsä tilan, sen suuret mahdollisuudet, mutta
myöskin liike-pääoman puutteen. Vanha herra teki sillä aikaa ahkerasti
muistiinpanojaan. Äkkiä katkaisi hän Antin puhetulvan ja kysyi
yksinkertaisesti:

— Paljonko luottoa te tarvitsette päästäksenne vuoden eteenpäin?

— Satatuhatta, vastasi Antti hetkeäkään arvelematta, sillä hän tiesi,
että jos vanha herra kerran luotti hänen laskelmiinsa, olisi satatuhatta
yhtä helppo saada kuin viisikymmentäkin tuhatta.

— Te saatte satatuhatta, vastasi vanha herra. Hän nousi ylös.
Vastaan-otto oli nähtävästi lopussa ja Antti ojensi kätensä
jäähyväisiksi.

— No, ja te itse? kysyi vanha herra sydämellisimmällä
maailmanmiehen-äänellään. Mistä johtuu, etten ole koskaan nähnyt teitä
kodissani? Kuitenkin tiedän, että tunnette varsin hyvin tyttäreni…

Antti tunsi korvanlehtiensä kuumenevan. Mitähän peijakasta tästä
tulisikaan? Aikoo ehkä ottaa rokinmitat minusta…

Hän katsoi parhaaksi puhua siitä asiasta tällä kertaa niin vähän kuin
suinkin. Ja hän lausui vain lyhyesti:

— Minulla on se kunnia.

— Niin, he ovat teistä minulle joskus puhuneet, jatkoi hymyillen vanha
herra. Kuulkaa, meillä on tänä iltana pienet pidot. Uskallanko toivoa
saavani nähdä teidät vieraanani?

Eikä Antti voinut siihen muuta kuin kiittää ja kumartaa.

Hän tuli jotakuinkin hämmästyneenä tuosta omituisesta pankista, jossa
satojentuhansien jutut ratkaistiin parissa minuutissa ja yksityiset
asiat käsiteltiin niin vaivattomasti rinnan puhtaiden liike-asiain
kanssa. Aivan toisiin menettelytapoihin hän oli tottunut omassa
pankissaan, eikä hän niitä vielä nytkään voinut täydellisesti halveksia
mielessään, vaikka hänen ihailuansa ei ollut herättämättä tuo
kummallinen vanha herra, joka tuntui aivan liian suurelta meidän pieniin
oloihimme. Oliko hän narri vai yli-ihminen? Kaikki merkit, mutta ennen
kaikkea hänen pankkinsa tosiasiallinen menestys, viittasivat
jälkimmäiseen.

Antti oli sitten sen illan pidoissa, joita vanha herra oli ’pieniksi’
nimittänyt, mutta joissa oli läsnä vähintään viisikymmentä henkeä
Helsingin kaksikielisestä hienostosta, suomalaiset kuitenkin tuntuvasti
vähemmistönä. Hän tapasi myös siellä Bettyn, jonka kanssa hänellä oli
pitkä keskustelu.

Hän tahtoi vihdoinkin saada selville suhteensa tuohon naiseen tai
ainakin tietää, oliko hänellä suhdetta tähän ollenkaan. Betty torjui
ensin nauraen kaikki Antin yritykset siihen suuntaan, mutta kun ei tämä
hellittänyt, kävi hän vihdoin jonkun verran vakavammaksi ja
tarkkaavaisemmaksi.

— Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi hän, kohottaen Anttia kohden
viattomat, taivaansiniset silmäteränsä.

— Tarkoitan vain, että joku selitys meidän välillämme ei ehkä olisi
aivan poissa paikaltaan, vastasi Antti.

— Omasta puolestani minä en näe mitään syytä siihen.

Antti kokosi ajatuksiaan. Tuon tytön kanssa ei nähtävästi näillä keinoin
voinut päästä puuhun, ei petäjään. Täytyi käyttää tepsivämpiä, täytyi
mennä suoraan asian ytimeen…

— Ettekö? Ettekö todellakaan? kysyi hän, koettaen turhaan etsiä Bettyn
katsetta tämän jälleen maahanluotujen silmäluomien alta. Ette tuon
yöllisen hetkenkään vuoksi, jonka vietitte minun luonani?

— Oh, hymyili tyttö. Sehän oli vain hetkinen.

— Mutta … mutta, sammalsi Antti avuttomana. Mutta … minähän
viettelin teidät!

Betty purskahti kaikuvaan nauruun.

— Suokaa anteeksi, koki hän naurunsa keskeltä sopertaa, suokaa
tuhannesti anteeksi. Ja minä kun luulin, että minä olin teidät
vietellyt!…

Sitten nauroi hän jälleen hillittömästi. Antti puri huultaan ja
tunnusti itselleen saaneensa tarpeellisen ojennuksen.

— Te olette oikeassa, sanoi hän.

Mutta nyt tarttui tyttö hänen käteensä ja katsoi ystävällisesti silmiin
häntä.

— Te loukkaudutte? sanoi hän. Se on turhaa, sillä enhän minäkään ole
edes yhdellä sanalla tahtonut vetää teitä tilille tuosta yöstä. Mikä on
ollut, se on mennyt, ja pitäkäämme se suloisena muistonamme.

Antti ei ollut vielä koskaan kuullut naisen puhuvan noin. Hän tarttui
tytön käteen, ja he katsoivat nyt suoraan silmiin toisiaan.

— Te ette siis ollenkaan rakasta minua? kysyi hän.

— Kyllä, pidän paljonkin teistä, vastasi tyttö, enkä minä muuten
olisikaan teille antautunut. Mutta rakkaus? Se on niin suuri sana…

— Sitä on kuitenkin maailmassa, vakuutti Antti.

— Mahdollista kyllä, myönsi tyttö vienosti… Mutta jos rakastaisinkin
teitä, eihän se silti olisi mikään syy minulle mennä teidän kanssanne
avioliittoon, lisäsi hän sitten toisella, aivan hilpeällä äänellä.

— Eikö? kysyi Antti yhä enemmän ihmeissään.

— Epäilemättä ei … mikäli te nimittäin äskeisellä puheellanne
tarkoititte avioliittoa.

— No niin, minä tarkoitin avioliittoa.

— Se tuottaa kunniaa teidän jalolle luonteellenne, lausui
tyttö ilkamoiden. No niin, minä vapautan teidät viettelijän
avioliitto-velvollisuudesta.

— Betty! sanoi Antti nuhtelevasti.

— Ja pyydän myös itselleni samaa vapautusta! lisäsi Betty nauraen ja
yritti juosta pois.

Mutta Antti piti vielä kädestä kiinni häntä.

— Sanokaa minulle vielä yksi asia, pyysi hän, vain yksi, ennen kuin
kuljemme kumpikin omalle tahollemme.

— Vaikka sata, naljaili tyttö. Kysykää!

— _Miksi_ te tulitte minun luokseni, kun teidän tunteenne minua kohtaan
eivät olleet kerran sen vakavammat?

Betty mietti hetken.

— Se huvitti minua, sanoi hän sitten yksinkertaisesti. Eikö teidän
praktiikassanne ole koskaan tapahtunut, että olette ottanut naisen
joksikin yöhetkeksi mitään niinsanottuja syvempiä tunteita häntä kohtaan
tuntematta?

Antti päästi hänen kätensä siinä silmänräpäyksessä. Nyt hän oli
todellakin sydämeen saakka loukkaantunut.

Olihan tuo tyttö verrannut häntä huvinaiseen, jonka kanssa on hauska
herkutella yksi yö, mutta josta ei sen koommin tahdota tietää tuon
enempää! Todellakin imartelevaa hänelle, Antille. Mutta epäilemättä hän
oli hyvin ansainnut tämänkin katkeran ojennuksen, sillä muuten hän ei
arvattavasti olisi koskaan parantunut miljonahoureistaan.

Näin miettien nousi hän Bettyn huoneen nurkasta, jossa heidän
selittäytymisensä oli tapahtunut ja siirtyi muiden vieraiden joukkoon,
missä heidän poissa-olonsa ei ollut herättänyt vähintäkään huomiota.
Soisalo yksin oli pannut merkille sen.

— Noh? kysyi Soisalo, tyrkäten hiljaa kylkeen häntä. Kuinka käy?

— Minkä? kysyi Antti vastaan happamesti.

— Tietysti sinun naimapuuhiesi, lausui toinen. Tuleeko niistä mitään?

— Saa nähdä, virkkoi Antti nyreästi. Oletpa sinä utelias.

— Minulla on omat syyni siihen, kuiskasi Soisalo salaperäisesti.
Laitakin, että tulemme langoiksi!

— Häh? kysyi Antti silmät ymmyrkäisinä.

— Saatpahan kuulla vielä tänä iltana, muhoili Soisalo. Kihlauksemme
julkaistaan illallispöydässä.

— Kihlauksesi? Kenen?… Bettyn kanssa?

— Eipä suinkaan, nauroi Soisalo, silloinhan meidän olisikin vaikea
päästä langoiksi. Margit on hänen nimensä. Meillä on jo kauan ollut
vähän niinkuin vispilänkauppaa keskenämme.

Antti oli kuin pilvistä pudonnut. Sepä uutinen vasta!

— Onneksi olkoon! sai hän vihdoin esille soperretuksi. Oletpa sinä
voinut salaisuutesi säilyttää, kun ei edes minulla ole ollut siitä
aavistustakaan.

— Salaisuus salaisuudesta! hymyili Soisalo. Etpä sinäkään tuosta
paikanmuutoksestasi minulle liikoja laverrellut.

Illallispöydässä nousi ylös todellakin talon isäntä täysi shampanjalasi
kädessä ja julisti, että hänellä oli ilo ilmoittaa vanhimman tyttärensä
Margitin kihlaus pankinjohtaja Soisalon kanssa.

Alkoi yleinen onnittelu ja kilistäminen. Kaikki naimattomat nuoret
miehet tunsivat kalvavaa kateutta tuota miekkoista kohtaan, joka niin
sievästi oli miljonan ja vielä sen lisäksi täydellisen kaunottaren
itselleen napannut ynnä yhdellä iskulla astunut yhteiskunnan määräävien
arvohenkilöiden joukkoon. Naiset puolestaan, sekä naidut että
naimattomat, katselivat Soisaloa entistä suuremmalla mielenkiinnolla ja
tulivat siihen yksimieliseen lopputulokseen, että tyylikkäämpää miestä
olisi Margit turhaan saanut Helsingin seurapiireistä etsiä… Kun hän
sitäpaitsi oli hyvää sukua, ei asiata vastaan siitäkään kannalta voinut
olla mitään muistuttamista.

Antti ei tuntenut tapauksen johdosta kateutta, yhtä vähän kuin erikoista
tyytyväisyyttäkään. Hän totesi olevansa aivan poskeinen sen suhteen. Hän
ei edes olisi voinut sanoa itselleen, pitikö hän sitä Soisalolle onnena
vai onnettomuutena. Mutta jos se oli onni, ei hän todellakaan tiennyt
ketään miestä, joka olisi paremmin ansainnut onnensa, ja sillä mielellä
meni hänkin muiden mukana kilistämään nuoren parin kanssa.

 

17.

Antti oli ollut mielestään hyvinkin sukkelan liikesommitelman
keksivinään. Hän oli tullut yhteyteen erään toisen rappiolla olevan
liikkeen johtokunnan jäsenten kanssa, jotka olivat taipuvaiset myömään
koko yhtiönsä omaisuuden polkuhinnasta saadakseen edes jotakin takaisin
siihen uhraamistaan pääomista.

Se oli kirjapaino-liike, jolla oli oma talokin erään syrjäkadun
varrella, mutta lähellä kaupungin keskustaa. Liike oli vasta muutamia
vuosia vanha, sen koneet nykyaikaiset ja uuden-uutukaiset. Liitettynä
O.Y. ’Kuvaan’ siitä olisi muodostunut jättiläisliike, jolle ei olisi
ollut vertaista koko Helsingissä. Nyt juuri oli edullinen hetki. Senkin
johtokunnan puheenjohtajana oli ennen toiminut niin surullisella tavalla
päivänsä päättänyt Lauri Toivio, sekin oli saanut kärsiä hänen
tekemistään vaillingeista, johtokunnan jäsenet olivat koettaneet sitä
talvikauden eteenpäin kitkuttaa, mutta nyt olivat mahdollisuudet
lopussa, kaikki tiet tukossa eikä rahaa mistään saatavissa. Kun yhtiön
omistajat sitäpaitsi olivat valmiit ottamaan vastaan suurimman osan
kauppahintaa O.Y. ’Kuvan’ osakkeina, ei Antin mielestä voinut olla
olemassa kuin yksi ainoa katsantokanta asian suhteen.

Hän puhui siitä Soisalolle, joka piti tuumaa aivan nerokkaana. Hän
keskusteli siitä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, mutta kohtasikin tältä
taholta aivan odottamattoman kiinteää vastustusta.

— Ai, ai, sanoi ukko, se on vaarallinen ajatus! Kehoittaisin herra
johtajaa siitä ajoissa luopumaan.

— Luopumaan? ihmetteli Antti. Miksi? Katsooko herra kamreeri, että
liiaksi laajennamme liikettä vai…?

— En, en mitään senkaltaista, pudisti ukko päätään. Mutta siinä on
kuitenkin eräs niksi.

— Mikä niksi?

— Pyydän, että herra johtaja itse ottaa selvän siitä. Mutta siihen
mennessä toivoisin jo johtajan oman edun kannalta, ett’ette liikaa tätä
suunnitelmaanne julki kuuluttaisi.

Antti ei tietysti totellut neuvoa, sillä hän oli aivan varma tuumansa
onnistumisesta. Myöskin useimmat hänen oman johtokuntansa jäsenistä
olivat siitä suorastaan haltioissaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla
huomaamatta, että tuo suunnitelma kaikille, joille hän mainitsi siitä,
ollut niinkään tervetullut. Monet pudistelivat päätään yhtä epäilevästi
kuin vanha kamreeri Jäkäläkin, silti mitään tosiasiallista syytä
mainitsematta.

Tässä täytyi piillä joku salaisuus. Mutta mikä?

Antti sai sen pian selville. Oli olemassa eräs toinen rappiolla oleva
yhtiö, eräs kirjakauppaliike, joka oli vararikon partaalla ja jolla oli
paljon sitoumuksia hänen omassa entisessä pankissaan. Pankki taas ei
tahtonut mitenkään vaatia sitä vararikkoon, sillä paitsi sitä, että se
itse olisi hävinnyt tuntuvia summia siinä, oli koko tuo liike pantu
alkuun pankkia lähellä olevista piireistä, joihin siis myöskin kuuluivat
sen pää-osakkaat. Tätäkin yhtiötä oli siten talvikausi keinotekoisesti
pystyssä pönkitetty, mutta se tietysti ei voinut ijät kaiket käydä
päinsä. Täytyi tulla joku loppusuoritus, ja siihen oli yhtiön
osakkailla, kuten pankillakin suunnitelmansa.

He tahtoivat saada haltuunsa O.Y. ’Kuvan’, joka oli kannattava liike ja
jolla oli kaikki mahdollisuudet, lyödä sen yhteen mainitun
kirjakauppa-osakeyhtiön kanssa ja pelastaa edellisen avulla
jälkimmäisenkin. Tämä olisi siten käypä päinsä, että kyseenalaisen
kirjakaupan varasto oli arvioitava mahdollisimman korkeaan, mutta O.Y.
’Kuvan’ omaisuus mahdollisimman alaiseen hintaan, ja edellisen osakkeet
säilytettävä täydessä nimellis-arvossaan, mutta jälkimmäisen noin
kolmanteen osaansa alennettavat. Silloin ei pankki, yhtä vähän kuin
sitä lähellä olevat piirit, tulisi häviämään penniäkään. Ainoat, jotka
tulisivat häviämään, olisivat ne O.Y. ’Kuvan’ osakkaat, jotka olivat
ostaneet osakkeensa nimellis-arvosta tai yleensä kolmatta osaa
korkeammasta hinnasta.

Antti tunsi heti leijonan kynnen tuossa suunnitelmassa. Se ei ollut
voinut syntyä kenenkään muun älypään aivoissa kuin hänen oman entisen
pankkinsa pääjohtajan, tuon ”vuorenvanhuksen”, joka juuri oli mestari
moisia sommitelmia tekemään. Samalla ymmärsi hän niin kamreeri Jäkälän
kuin muidenkin epäilykset hänen oman aivan toisaalle tähtäävän
suunnitelmansa suhteen. Kukaan ei tahtonut turhan vuoksi tuon
pankkipomon kanssa riitautua. Jos hän kerran oli asian niin päättänyt
mielessään, oli se myöskin menevä niin, se näkyi olevan ihmisten yleinen
mielipide, niidenkin, jotka tuon järjestelyn kautta tulisivat tuhansia
ja kymmeniä tuhansia häviämään.

Mutta nyt juuri tahtoi Antti näyttää, ettei se sentään vielä ollut sillä
päätetty ja että voi olla toisiakin tahtoja maailmassa kuin
”vuorenvanhuksen”. Jos ei kukaan muu uskaltanut, uskaltaisi hän, Antti,
ainakin ruveta tarjottua sormikoukkua vetämään. Hän tiesi kyllä, mitä
vastavoimia hän siten manaisi esille ja että siitä tulisi taistelu,
jonka laajuudesta ja kiihkeydestä hänellä ei vielä voinut olla
aavistustakaan. Mutta hän oli nuori, hän luotti omiin voimiinsa ja
liikkeensä osake-enemmistöön, jonka hän aina katsoi saavansa puolelleen.
Ja sitäpaitsi: olihan hänellä vielä käyttämättömänä se sadantuhannen
luotto, jonka tuon toisen, kilpailevan pankin pääjohtaja oli luvannut
hänelle.

Hän alkoi taistelun. Ja hän ryhtyi O.Y. ’Kuvan’ puolesta virallisiin
keskusteluihin ennen mainitun kirjapaino-liikkeen ja sen omistaman talon
ostamisesta.

Mutta samassa tunsi hän kuin olisi nuotta kierretty hänen ympärilleen ja
hänen henkilökohtainen liikuntavapautensa tullut äkkiä kummallisella
tavalla rajoitetuksi. Yhtiön asiat menivät kyllä entistä menoaan, mutta
hänen omat yksityiset asiansa alkoivat sotkeutua ja käydä yhä
monimutkaisemmiksi. Rupesi lankeilemaan yksityisiä lainoja ja
kassakreditivejä, joissa hän oli takaajana, vekseleitä, joita hän
pankista erottuaan oli joskus köyhemmille tovereilleen kirjoittanut,
joku päästi jo hänen nimensä protestiinkin ja puolusteli itseään sillä,
ettei hän ollut voinut asialle mitään, kun hänen oma entinen pankkinsa
juuri viime tingassa oli kieltänyt vekseliä hänen nimellään
uudistamasta. Liikkeelle hankkimaansa luottoa hän ei luonnollisesti
voinut käyttää omiin tarpeisiinsa ja oman yksityisluottonsa hän oli taas
käyttänyt enemmän kuin loppuun yhtiönsä hyväksi. Kun hän täksi
kevättalveksi oli tyytynyt sitäpaitsi aivan vaatimattomaan palkkaan
toimitusjohtajana, tuottivat nuo pienet neulanpistot hänelle monta
kiusallista hetkeä ja tuokiotilaa. Hän olisi mielestään nyt tarvinnut
kaiken aikansa parempaan.

Muissakin suhteissa huomasi Antti joutuneensa sotakannalle joidenkin
hänelle tuntemattomien voimien kanssa. Ystäviensä kautta hän sai kuulla,
että hänestä oli mitä hirveimpiä huhuja liikkeellä ja että häntä
pidettiin monissa piireissä rappiolle joutuneena hulttiona, joka oli
suoranainen häpeä ja siveysvaara koko sivistyneelle yhteiskunnalle.
Kaivettiin esille hänen avio-eronsakin ja hänen viimesyksyinen, kylläkin
sangen vapaa yksityis-elämänsä, kerrottiin, että hänen vaimonsa oli
antanut anteeksi jos jotakin, mutta ei sentään sitä, että eräs outo
työläisnainen oli ilmestynyt vastasyntynyt lapsi käsivarrellaan Antin
luo ruokkoa pyytämään, huhuiltiinpa vielä hämäristä, sameista
liiketempuista, jotka lankesivat jo rikoslain sen ja sen pykälän
piiriin. Aluksi halveksi Antti täydellisesti niitä, vastaten ystäviensä
huolestuneisiin selontekoihin pelkällä naurulla ja olkapäiden
kohotuksella. Mutta häntä ei naurattanut enää, kun hän huomasi, että
monet hänen vanhoista tuttavistaankin lakkasivat häntä tervehtimästä ja
hän oli toisten silmissä lukevinaan tuon sanattoman, epämääräisen,
tuhatpäisen epäilyn, jota vastaan ei voinut taistella, sillä olisihan se
heti ensi iskulla haihtunut ilmaan, jälleen entistä sankemmaksi ja
uhkaavammaksi ukkospilveksi kokoontuakseen.

Enin hermostutti Anttia, että nuo typerät huhut kulkeutuivat myös
naisten korviin. Eräänä päivänä tuli hänen entinen vaimonsa itkien hänen
luokseen ja tahtoi vahvistusta siihen, ettei Antti ollut
vekselinväärentäjä, kuten hänestä oli kerrottu eräässä seurassa. Toisena
päivänä kysyi rouva Sorvi häneltä varovasti, oliko totta, että Antti
rakasteli ala-ikäisiä tyttölapsia. Kun Antti katsoi hämmästyneenä
häneen, hän selitti silmät vesissä, ettei hän Antilta mitään ehdotonta
uskollisuutta vaatinutkaan, mutta kyllä hänen mielestään sentään oli
liikaa, kun hänelle oli kerrottu, että Antin oli myöhään yöllä nähty
käyvän käsikynkkää erään keskenkasvuisen kanssa…

Ahaa, se oli tuo juopunut lapsi, jonka hän kerran oli poliisin kynsistä
pelastanut! Kaikki pengottiin siis esille, kaikki käytettiin hänen
mustaamisekseen.

Näiden olosuhteiden vallitessa läheni yhtiökokous.

Antti arvasi jo edeltäpäin, että siinä tulisi tapahtumaan rynnäkkö hänen
kukistamisekseen. Myöskin Soisalo oli häntä siitä varoittanut. Mutta
Antti oli hyvässä turvassa, sillä hän tiesi juuri Soisalon, ukko Jäkälän
ja omien osakkeittensa avulla olevansa varmassa enemmistössä. Eikä hän
sitäpaitsi uskonut muidenkaan yhtiön osakkaiden päästävän häntä niinkään
hevillä menemään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yhtiön hyväksi tehnyt,
ja varsinkaan siihen nähden, että sen osakkeita jo alettiin noteerata
yli nimellisarvon.

Tässä pettivät hänen laskelmansa.

Ukko Jäkälää ei ollenkaan näkynyt yhtiökokouksessa. Hän oli siirtänyt
osakkeensa toiselle, vihollisleiriin kuuluvalle henkilölle, ja kun
äänestyksen aika tuli, jäi Antti loistavasti tappiolle. Hänet ja kaikki
ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet,
äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä
vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.

Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se
jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä,
että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon
kärsimään.

Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.

 

18.

Antti ei tahtonut löytää Soisaloa mistään. Hän soitti tämän kotiin, hän
soitti kaikkiin kapakoihin, soitti tämän morsiamen kotiinkin, saamatta
kuitenkaan mitään vastausta. Lopuksi lähti hän neuvottomana pitkin
Pohjois-Esplanadia astelemaan.

Oli lauhkea toukokuun ilta ja ihmisiä tavallista enemmän liikkeessä.
Mutta Antti tuskin huomasi heitä. Hän oli sydämensä pohjasta äkäinen,
hänen mielensä oli kuohuksissa, hänen keppinsä vingahti aina silloin
tällöin vihaisesti ikäänkuin hän olisi lyönyt jotakin näkymätöntä
vastustajaa. Olihan hän hävinnyt, perinpohjin hävinnyt! Mikä hänelle nyt
eteen tulisi? Ja kuinka selittäisi hän asian ystävilleen, mutta ennen
kaikkea Soisalolle, joka niin oli häneen uskonut ja uhrannut siinä
uskossa koko omaisuutensa?

Mutta sitten hän muisti äkkiä, että Soisalo oli kihloissa Margitin isän,
tuon toisen pankkipomon, kanssa ja että hänestä vielä ennen kesää tulisi
miljonan-omistaja. Jumalan kiitos! Ehk’ei hän sentään niinkään pahaksi
panisi eikä jäisi hänelle ikikaunaa kantamaan. Tulisihan hänen Antin
vuoksi häviämänsä summa olemaan vain kuin pisara meressä siihen
jättiläis-omaisuuteen verraten, joka hänellä pian oli oleva käsissään.

Hänen ajatuksensa kääntyivät taas kaksinkertaisella voimalla äskeiseen
yhtiökokoukseen.

Hänet oli petetty! Se oli heti äänestyksen jälkeen ollut hänen
ensimmäinen järkevä ajatuksensa. Mutta kuka oli pettänyt hänet
oikeastaan? Eikö vanha kamreeri Jäkälä, joka hänet oli tuohon lemmon
yhtiöön houkutellut, ostanut summakaupalla sen osakkeita ja nyt
nähtävästi myönyt suurella voitolla ne, kun Antin viholliset välttämättä
tarvitsivat niitä?

Kostoa, kostoa! huusivat kaikki hänen sisälmyksensä. Mutta kuinka kostaa
miehelle, jota vain obligatsionit ja arvopaperit enää elämään
kiinnittävät, ja mikä kostaja oli varsinkaan hän, keppikerjäläinen?

Äkkiä muisti hän käyttämättömän sadantuhannen luottonsa tuossa toisessa
pankissa. Yhtiötään varten hän tosin sen oli hankkinut, mutta nythän
hänellä ei ollut enää mitään yhtiötä, ja jos hän kävisi puhumassa
jälleen tuon ystävällisen vanhan herran kanssa, suostuisi tämä
epäilemättä siirtämään ainakin jonkun osan siitä johonkin toiseen hänen
alkuunpanemaansa yritykseen. Täytyi vain keksiä jotakin. Siinä oli
kaikissa tapauksissa selkänoja, jota ei sopinut halveksia.

Mihinkään kosto-toimenpiteisiin ukko Jäkälää tai ketään muutakaan
vastaan se ei riittänyt luonnollisesti. Mutta se riitti auttamaan hänet
jaloilleen jälleen ja varustamaan hänet aseilla johonkin uuteen
kamppailuun.

Mikä se oli oleva, sitä hän ei vielä osannut tässä kiireessä määritellä.
Tällä kertaa oli pääasia, ett’eivät hänen vihollisensa päässeet
ylenmäärin hänen tappiostaan riemuitsemaan eivätkä sylkemään hänen
yhteiskunnalliselle hautakummulleen.

Ja jo isosti reippaampana mieleltään hän kääntyi poikki torin,
Vallgrenin suihkulähteen ohitse, Kaivopuistoon johtavalle Länsi-Rannalle
kulkemaan. Mutta siinä kulmassa tulikin Soisalo häntä vastaan.

— Terve! lausui Antti. Juuri sinut minä tahdoinkin saada käsiini.

— Terve, terve, vastasi Soisalo harvakseen. Myöskin minä olisin antanut
vielä tänä iltana sinulle jonkun elämänmerkin itsestäni.

Antti katsoi ystäväänsä. Tämä näytti kovin tiukalta ja vakavalta. Hänen
kasvonsa olivat oudon harmaat, hänen silmälautansa tulehtuneet ja hänen
suupielensä värähtelivät silloin tällöin kuin olisi hänen ollut vaikeata
omaa sisällistä liikutustaan pidättää.

Mitähän tuolle on tapahtunut? ajatteli Antti. Onkohan mies ollut aika
rymyllä eilen? Siinä tapauksessa tulen minä sangen sopimattomaan aikaan
jobinviesteineni.

Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.

— Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme
johonkin.

— Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.

— Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä
asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.

— Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti
hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!

— Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.

Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone
oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.

— Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.

Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen
hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen
tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.

He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen
ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle
astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin
lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän
suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa.
Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.

— Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden.

— Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella. Tietysti taas
jotakin prinssi Wiedistä ja Albanian kapinasta.

— Älä sano! väitti Antti. Etkö näe, kuinka ihmiset huitovat käsiään ja
tappelevat niistä? Se mahtaa olla joku suuri uutinen.

Mihinkään enempään sananvaihtoon antautumatta aukaisi Soisalo oven ja
lykkäsi Antin puoli väkivalloin sisälle. Antti ihmetteli hiukan hänen
omituista käytöstapaansa, mutta päätteli sen johtuvan tuosta yleisestä
hermostumisesta, jonka hän oli ensi hetkestä saakka todennut
ystävässään.

Puolen minuutin kuluttua he istuivat kahdenkesken rococo-huoneessa.

Ulkona oli vielä valoisa eivätkä he sallineet tarjoilijan täällä
sisälläkään tulia sytyttää. He sanoivat tahtovansa syödä vasta
myöhempään.

— Niin, hyvä ystävä, alotti Antti. Minulla on sinulle kerrottavana
ikäviä uutisia.

— Uutisia? säpsähti Soisalo. Ikäviä? Sinulla? Mitä tarkoitat? Selitä
nopeasti!

— Sanalla sanoen, meillä oli tänään tuo yhtiökokouksemme.

— No niin? keskeytti Soisalo kärsimättömästi. Ja siellä mainittiin…?

— Ei siellä puhuttu eikä mainittu juuri mitään, kertoi Antti. Siellä
erotettiin minut yksinkertaisesti. Minä en ole enää toimitusjohtaja.

— Jumalan kiitos! Vainko se!

Hän näytti todellakin hengähtävän helpotuksesta. Antti katsoi
huvitettuna ystäväänsä.

— Kiitätkö sinä jumalaa, pannahinen, kysyi hän, siitä että minut on
erotettu toimitusjohtajan paikasta? Muistahan toki, mitä kaikkea siitä
on oleva seurauksena. Sinäkin menetät koko omaisuutesi.

Soisalo näkyi jälleen tulevan tuntoihinsa.

— Suo anteeksi, sanoi hän hiljaisesti. En minä nyt itseäni ajatellut.

— Mutta minua ehkä? virkahti Antti humoristisesti.

— Enkä sinua, myönsi Soisalo. Minulla oli mielessä aivan toiset asiat.

Antti ei ryhtynyt ystävänsä salaisuuksia sen syvemmältä tutkimaan, vaan
rupesi tekemään asiallisesti selkoa yhtiökokouksen menosta, häntä
vastaan käydystä sotaretkestä ja sen tappion suuruudesta, minkä O.Y.
’Kuvan’ osakkaat tulisivat kärsimään. Hän huomasi kyllä, että Soisalo
tuskin kuunteli häntä, mutta hän jatkoi kuitenkin esitystään, pitäen
velvollisuutenaan ystäväänsä kohtaan esittää asiat hänelle heti suoraan
ja peittelemättä. Mutta enemmän kuin Soisalon hajamielisyys häiritsi
häntä se melu ja hälinä, joka äkkiä oli ruvennut tuolta ulkoa kadulta
kuulumaan.

Antti silmäsi sinne ohuiden, harvojen ikkunaverhojen läpi ja kauhistui.
Ihmiset huusivat ja huitoivat käsiään, lukivat lisälehtiä ja hyökkäsivät
jälleen mielipuolisina eteenpäin. Jos siellä äsken oli ollut paljon
väkeä, oli koko katu nyt muutamissa tuokioissa tungokseen saakka
ahtautunut. Toiset seisoivat ryhmissä kiihkeästi keskustellen ja lyöden
aina väliin kädenselällä lukemaansa lisälehteä. Toiset heiluttivat sitä
korkealla ilmassa ja näyttivät protesteeraavan sydämensä pohjasta sitä
vastaan. Eikä se ollut enää mitään tavallista esplanadien ilta-yleisöä,
joukossa näkyi jo vanhoja, valkopäitä herroja ja hienoston naisiakin,
jotka eivät ollenkaan sen järkevämmällä tavalla käyttäytyneet. Oli kuin
olisi myrsky päässyt irti, vallankumous puhjennut, meri ärjähtänyt yli
äyräittensä…

— On siellä sittenkin tapahtunut jotakin, sanoi Antti hätäisesti.
Menenkö ja otan selvän siitä?

Vastauksen asemasta painoi Soisalo hänet takaisin tuoliin istumaan.

— Mutta…? kysyi Antti yhä enemmän hämmentyneenä. _Onhan_ siellä
tapahtunut jotakin. Ja juuri äsken olin minä venttiilistä kuulevinani…

— Sulje venttiili! huusi Soisalo kiihtyneenä.

Se nyt on ihme ja kumma, ettei saa olla rauhassa täällä sisälläkään
tuolta katu-yleisöltä. Tietysti on Hannes Kolehmainen taas juossut
jonkun uuden maailman-ennätyksen.

Mutta myrsky oli ehtinyt jo rauhalliseen Cataniinkin. Äsken oli sen
suuri sali tuossa seinän takana ollut melkein tyhjä, nyt kuului jo
sieltäkin kiihkeiden, toisiaan risteilevien äänten kohina. Kuului
korkeita huutoja ja nopeita askeleita, puhelimen helinää ja sisälle
ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Äkkiä kiskaistiin auki myös
heidän huoneensa ovi.

— Kuka perkele? kirosi Soisalo aivan poissa suunniltaan.

Se olikin vain tarjoilija.

— Anteeksi, sanoi hän nopeasti kumartaen. Mutta herrat eivät tiedä ehkä,
herrat eivät ole kuulleet ehkä…

Hän heitti lisälehden pöydälle ja yritti poistua samalla vauhdilla kuin
oli tullutkin.

Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo
salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi
kouristuksentapaisestl sitä.

— Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi
tyrmistyneenä. Valoa!

Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.

— Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää.
Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?

Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä,
ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.

— Lue! sanoi hän lyhyesti.

Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea
kasvoiltaan.

Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen
paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että
jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli
tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä
pimenivät.

Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa
pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu
syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen
kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida,
mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.

Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.

 

19.

— Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla
äänellä. Jatka!

— Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja
se on totta siis?

— Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä
kammottavalla äänenpainollaan.

— Ei kaikki, mutta tämä … onko _tämä totta_? kysyi Antti raskaasti
lisälehteä kädessään osoittaen. _Onko_ hän syypää?

— Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja
täsmällisesti.

Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.

Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen
henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen
rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen
aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota
hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen
vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana?
Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan
ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden
tunnetta koko yhteiskuntaan.

— Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin
ampunut itseni kuin elävältä antautunut.

— Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet
on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin
häntä itseään säälin minä hänen perhettään.

— Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.

Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon
onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo
kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen
asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen
teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei
voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut
läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!…

Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.

— Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.

Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he
istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.

Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä
ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu
ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.

— Viinaa ja olutta! käski Antti.

— Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa … te tiedätte, minun
merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.

— Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta
samantekevä!

Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.

— Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden
ainoan kerran!

He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman
painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että
hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne
näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.

Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.

— Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!

Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.

— Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet,
jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan…

Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua… Tuo mies kiitti
vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse
ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!…

He kilistivät ja rupesivat hiljakseen juttelemaan päivän suuresta
tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin
mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka
epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat
vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli
heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet
omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa,
mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken
tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa
salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt
tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin
ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon
voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin
hirvittävän kolauksen kestämään.

Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen
koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä
ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.

— Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä
kerran kiitos hyvästä toveruudesta.

Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.

Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala
aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin
riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.

— Ethän…? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio…?

Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa
paljastettu.

— Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä
sen täytyy tapahtua.

— Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin
sinä pelastit minut.

— Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on
vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt
lukossa, umpilukossa.

— Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta,
ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.

— Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan
poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun
pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut
kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä
suorana ja kilpi puhtaana … sinne … tyhjyyteen…

— Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!

— Tutkimus tulee kaikki selvittämään. Minun paperini ovat
järjestyksessä. Mutta minä en saata olla toisenlainen kuin olen. Tässä
on minun rajani.

Antti pyysi ja rukoili. Soisalo pysyi järkähtämättömänä.

— Hukkaat suotta aikaa minun suhteeni, sanoi hän vihdoin. Minä olen
punninnut kaikki mahdollisuudet. Teen tämän täydellä järjellä ja täysin
harkitusti.

— Ei koskaan voi kyllin harkita sellaista asiaa, huomautti Antti
voimattomasti.

Soisalo ei vastannut siihen, vaan katsoi jälleen kelloaan.

— Aika rientää, sanoi hän, ja minulla on vielä paljon toimittamista
tänä iltana. Kahta asiaa minä kuitenkin vielä pyytäisin sinulta…

— Pyydä sataa! virkahti Antti.

— Ensiksikin, että saan tarjota sinulle tämän illallisen ja toiseksi,
että jäät tänne vielä vähäksi aikaa etkä yritäkään etsiä jälkiäni.
Lupaatko?

— Lupaan, vastasi Antti.

Hän oli huomannut, ettei tässä inhimillisesti nähden ollut mitään
tekemistä.

— Kiitos, sanoi Soisalo. Ja nyt hyvästi! Kun huomen-aamulla heräät, ei
minua ole enää olemassa.

— Luuletko minun voivan nukkua tänä yönä? kysyi Antti hiljaa.

Hän jäi yksin. Hän käveli kotvasen edestakaisin ja koetti järjestää
ajatuksiaan. Suuri, ylpeä, hieno Soisalo! Kuinka se oli hänen
tapaistaan, kuinka tuo päätös kumpusi hänen sisimmästä, omaperäisimmästä
olennostaan!

Mutta sitten säikähti hän jälleen ajatuksiaan. Aikoiko tuo mies
todellakin kuolla? Eikö häntä siis todellakaan olisi enää huomenna
olemassa? Mahdotonta, mahdotonta! Mutta olihan hän sanonut niin. Ja
Antti tunsi kyllin Soisalon tietääkseen, ettei hän turhia laverrellut ja
ettei hänen kätensä ollenkaan vapisisi, silloin kun hän ojentaisi
murhaavan aseen kohti ohimoaan.

Soisalo poissa! Milloin tulisi hänen vuoronsa?

Antti tunsi, ettei hänelläkään tämän jälkeen ollut enää juuri paljoa
maan pinnalla toimittamista.

Toisakseen johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut ehkä tarpeeksi
manannut ystäväänsä ja pyytänyt tätä vielä Herran nimessä henkeään edes
jonkun päivän säästämään. Mitä jos vielä juoksisi hänen jälkeensä, jos
yhdyttäisi hänet kadunkulmassa ja saisi hänet jollakin keinoin iloisten
ystävien pariin palautetuksi? Mutta hänhän oli luvannut pysyä
paikoillaan. Ja toiselta puolen oli hänen koko olennossaan ollut
sellainen rauha ja ylemmyys, että Antti vieläkin tunsi itsensä sen
edessä aivan pieneksi ja vähäpätöiseksi.

Hän päätti mennä suoraan kotiin, vaikka hän tiesikin menevänsä unetonta
yötä viettämään. Ja hän meni takaoven kautta, sillä hän ei tahtonut
tavata tällä hetkellä ketään tuttavia. Hänellä oli kuin pyhä salaisuus
huomen-aamuun saakka säilytettävänään, aarre, joka ei kestänyt ihmisten
katseita ja joka oli syvälle sydämen aarnihautoihin kätkettävä, ettei
sen hohde häviäisi ja arkipäiväistyisi…

 

20.

Kävi aivan kuin Antti oli arvellutkin. Hän ei saanut unen tippaa
silmiinsä sinä yönä, vaan käveli edestakaisin kuin kummitus, odottaen
aamun valkenemista.

Oikeastaan ei hänellä enää mitään kotia ollutkaan, vaikka hän yhä vielä
vanhasta tottumuksesta sitä nimitti niin. Oli vain huoneusto, oli vain
sarja kolkkoja, puolityhjiä huoneita, jotka suojasivat häntä tuulelta ja
sateelta, mutta eivät mitään mielen turvaa tarjonneet. Myöskin hänen
huonekalustonsa oli arveluttavasti supistunut. Hänen entinen vaimonsa
oli korjannut omansa, sen mitä hän oli tuonut yhteiseen pesään, pöytä
pöydältä, tuoli tuolilta, aina keittiökalustoa ja ikkunaverhoja myöten,
jättäen jäljelle vain sen, mikä oli seurannut Anttia sinne hänen
vanhasta poikamies-asunnostaan. Hänen silloisiin pieniin huoneisiinsa ne
olivat hyvin riittäneet. Täällä ne näyttivät pitkin seiniä siellä täällä
seisten omaa orpouttaan valittavan ja ihmettelevän, mitä heillä tässä
erämaassa oli oikeastaan tekemistä.

Onneksi nousi aurinko jo varhain näin toukokuulla, kaikki yön peikot
kultaisilla nuolillaan pakoon karkoittaen. Antista tuli heti kuin toinen
mies. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuorokausia eilisestä illasta
ja hän käsitteli mielessään Soisalon itsemurhaakin jo ammoin
tapahtuneena asiana. Nukkumaan hän ei kuitenkaan viitsinyt enää mennä.
Hän heittäytyi sohvalleen, hän otti ensimmäisen eteen sattuvan kirjan
käteensä ja luki hetkisen. Sitten hän sytytti sikarin ja katsoi
kelloaan. Se näytti täsmälleen kuutta. Hän heitti palttoon hartioilleen
ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan.

Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen
tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät
kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä.
Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille. Siellä oli kauppa jo
täydessä käynnissä, suuret, punaiset lihakimpaleet loistivat kilpaa
kukkurapäisten kukkapensastojen rinnalla ja toinen sievä piikainen
toisensa perästä näkyi sinne jo ruokakoreineen kepsuttelevan.
Länsi-Rannalla oli kahvila, jossa torimatamit, maalta tulleet
tavarankauppaajat ja myöhästyneet helsinkiläiset ilonpitäjät
virkistäytyivät kahvilla, teellä ja ranskanleivällä. Myöskin Antti
pistäytyi sinne.

Siellä sai hän myös käteensä ensimmäiset aamulehdet, jotka hän aukaisi
kuumeentapaisesti, etsien tietoa yön kaameasta tapauksesta. Eihän siitä
niissä ollut riviäkään, eikä voinutkaan vielä olla, sillä ei Soisalo
suinkaan ollut kutsunut sanomalehtimiestä mukaan elämänsä suuren
tilinteon hetkelle. Oli vain suurilla kahden palstan otsakkeilla,
ali-otsakkeilla ja väli-otsakkeilla kerrottu seikkaperäisesti
eilis-illan äkkiarvaamattomasta vangitsemisesta, joka oli saattanut koko
kaupungin kuohuksiin.

Vasta iltalehdistä luki Antti lyhyen uutisen, että pankinjohtaja Soisalo
oli surmannut itsensä kotonaan ampumalla luodin sydämeensä. Teon syyn
sanottiin olevan tuntemattoman, mutta asetettiin se kuitenkin yhteyteen
hänen pankkiaan kohdanneen suuren onnettomuuden kanssa.

Varmaan monet pitivät häntäkin rikollisena.

Vaikka Antti oli valmistunut tuota uutista vastaan-ottamaan
perusteellisemmin kuin kukaan, vaikutti se kuitenkin kummallisesti
häneen, aivan kuin hautajaistilaisuus kuolemantapauksen jälkeen. Eihän
se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia,
mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun
lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli
auttamattomasti ohitse…

Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi.
Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.

Ainoa, joka vielä kiinnitti häntä syvemmin siihen, oli rouva Sorvi,
jonka kanssa Antti seurustelikin entistä enemmän. Kun hänellä ei mitään
vakinaista työtäkään enää ollut, hän vietti usein vuorokausi-määriä
rouva Sorvin luona, lepäillen ja lueskellen, ja kiitollisena siitä, että
hänellä oli edes tällainen piilopirtti. Oli aivan kuin hänen henkensä
jousi olisi lauennut ja hänen elämäntarmonsa kieltäytynyt
palveluksestaan. Kadulle mennessään hän tunsi suorastaan kammoavansa
ihmisiä. Onneksi ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota häneen,
sillä tuo kymmenien miljonien petosjuttu oli muutamiksi viikoiksi
kiinnittänyt kaikkien ajatukset.

Rouva Sorvi oivalsi kyllä hänen mielentilansa ja murehti sitä itsekseen.
Mitä Antista nyt tulisi? Käytännöllisesti hän ei sitä niinkään syvästi
surrut, sillä tiesihän hän Antin kyvykkääksi mieheksi, joka kyllä
ansaitsisi leipänsä maailmassa, mutta sitä enemmän sielullisessa
suhteessa. Äkkiä pisti hänen päähänsä, että Antilla oli rahahuolia.

— Sinä olet nyttemmin aina niin surullinen, sanoi hän hellästi eräänä
iltana, kun Antti jälleen oli tuntikauden vaieten poltellut ja
tuijottanut sohvankulmassa. Enkö minä voi missään suhteessa auttaa
sinua?

— Tuskin, lausui Antti. Ne ovat miesten asioita. Ja sitäpaitsi pelkään,
ettei minun taudilleni ole enää mitään parannusta.

Rouva Sorvi säpsähti. Eihän mies vain aikonut seurata Soisalon
esimerkkiä? Noinhan puhui itsemurha-kandidaatti.

Hän päätti tehdä mitä tahansa pelastaakseen Antin.

— Painavatko raha-asiat sinua? kysyi hän varovasti.

— Nekin, myönsi Antti harvakseen. Huomennakin lankeaa eräs vekseli.

— Kuinka suuri?

— Suuri, tuhat markkaa, eivätkä pankit suostu enää mihinkään
uudistuksiin minun nimelläni.

— Mitä aiot tehdä sitten? kysyi rouva Sorvi levottomana.

— En mitään. Antaa langeta! Mitä he minulta saavat? Pari pöytää ja
tuolia.

— Mutta sinun kirjastosi, sinun kallis kirjastosi?

— Viekööt! En minä tarvitse mitään kirjoja enää. Jos tarvitsen jonkun,
voinhan aina saada sen kirjakaupastakin.

Rouva Sorvi vaikeni. Ja yöllä Antin nukkuessa hän kamppaili vaikean
taistelun sydämessään.

Aamulla konttoriin mennessään hän pyysi tavata Anttia kahvitunnilla
Fazerissa. Kun Antti tuli sinne, ojensi rouva Sorvi hänelle kaksi
viidensadan markan seteliä ja sanoi:

— Siinä on! Mene ja lunasta vekseli! Antti ei tahtonut uskoa silmiään.

— Sinä? virkahti hän hämmästyksissään. Mistä sinulla on rahaa?

— Onhan minulla omat säästörahani, hymyili rouva Sorvi.

Antti ei olisi mitenkään tahtonut ottaa vastaan, mutta rouva Sorvi
pakotti hänet siihen. Sama uudistui sitten vielä pari kertaa. Toisella
kertaa oli kysymys kuudesta, toisella kertaa kahdeksasta sadasta. Rouva
Sorvi toimitti nekin hänelle täsmällisesti. Mutta eräänä aamuna, yön
jälkeen, jonka Antti jälleen oli rakastajattarensa luona viettänyt, soi
ovikello.

Antti loikoi vielä vuoteessa. Rouva Sorvi, joka jo oli pukeutunut
konttoriin lähteäkseen, meni avaamaan.

Hän palasi sieltä takaisin aivan tyynenä, silmät säteilevinä, ja sanoi:

— Armaani! Minun täytyy mennä. Se on vain eräs minun tuttavani, joka on
tullut hakemaan minua ulos. Jää sinä vain rauhassa vuoteesen!

Hän painoi pitkän palavan suudelman Antin suulle ja meni. Eikä Antti
huomannut siinä mitään ihmeellistä.

Mutta saman päivän iltalehdistä hän luki, että rouva Sorvi oli pidätetty
2,500 mkan kassavaillingista.

Se oli juuri sama summa, jonka hän oli Antille antanut. Antin
ensimmäinen ajatus oli juosta suoraa päätä poliisikamariin, ilmiantaa
itsensä rahojen vastaanottajana ja koettaa saada rouva Sorvi
vapautetuksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sen hylkäsi
epäkäytännöllisenä. Eihän rouva Sorvi sillä vapaaksi pääsisi, että hän
ilmiantaisi itsensä, korkeintaan voisi se oikeuden edessä vaikuttaa
lieventävänä asianhaarana. Mutta nythän ei ollut kysymys vielä
oikeus-istunnosta, vaan poliisikuulustelusta, ei vangitsemisesta, vaan
pidättämisestä. Täytyi koettaa tämän päivän kuluessa hommata nuo rahat
vaikka silmästä. Silloin rouva Sorvin päällystö varmaan jättäisi asian
silleen eikä yleinen syyttäjäkään ehkä puuttuisi siihen.

Antti juoksi kuin hippaheikki sen iltapäivän. Alotti lähimmistä
ystävistään, siirtyi etäisempiin, käytti jo lopuksi osotekalenteriakin
entisiä hyvänpäivän tuttuja mieleen muistutellakseen. Kaikki turhaan!
Yhdeltä hän sai sata, toiselta viisikymmentä markkaa, mutta siihen se
loppuikin kuin seinään. Haukattuaan Kappelissa pari voileipää hän alotti
uudelleen.

Nyt koetti hän vippailla jo kadullakin. Missä hän vain tuttavan näki,
syöksyi hän sitä kohden hiki päässä, silmät harallaan ja kaikkea muuta
kuin luottamusta herättävän näköisenä. Luonnollisesti sai hän kiellon
kiellon perästä. Mutta se vain kannusti, se vain kiihdytti häntä hänen
hurjassa, järjettömässä ajojahdissaan.

Eräässä kadunkulmauksessa hän oli äjähtää yhteen erään pitkän, hilpeän
näköisen miesheiskaleen kanssa, jonka hän suurimmalla hämmästyksellä
tunsi langokseen Kivimäeksi.

— Ohoh! ennätti hän vain sanoa.

— Mihin kiire? kysyi toinen nauraen. Terveisiä Parisista!

— Parisista? ihmetteli Antti. Etkö sinä siis ole Etelä-Amerikassa
ollutkaan?

— Kaikkea muuta! hihitti Kivimäki. Parisissa minä olen kaiken aikaa
ollut! Et usko, kuinka hauskaa olen pitänyt. Lentänytkin olen.

— Ettes pudonnut edes! ähkäisi Antti harmissaan, muistaen samalla niitä
vahinkoja, joita hän oli tuon juukelin vuoksi joutunut kärsimään.

— Olin jättänyt kaikki jumalan haltuun, virkkoi Kivimäki iloisesti,
vaikka hän ei nähtävästi sallinut syntisen kuolemaa. Mutta tunnustaa
täytyy, että minä hiukan sillä mielellä nousin tuohon kojeesen…

Antti katkaisi hyvin lyhyeen hänen sanatulvansa, katsoi suoraan silmiin
häntä ja kysyi jyrkästi:

— Onko sinulla rahaa?

— Paljonko tarvitset?

— Kaksituhatta viisisataa!

Kivimäki vihelsi.

— Luuletko sinä, sanoi hän kylläkin vakuuttavasti, että minä niin vain
olisin kotimaahan palannut, jos minulla vielä olisi ollut tuollainen
summa taskussani?…

Hän siirsi keskustelun jälleen toisaalle ja rupesi tekemään laajalti
selkoa uusista tulevaisuussuunnitelmistaan. Liikealalla hän aikoi pysyä,
mutta ei itsenäisenä liikkenharjoittajana, vaan kaupparatsuna…

Antti keskeytti jälleen jyrkästi hänet.

— Siis sinulla ei ole rahaa? kysyi hän.

— Vain muutamia kymmeniä!

— Pulita ne tänne siinä silmänräpäyksessä! Ja mene sitten hiiden
kattilaan!

Kivimäki aukaisi lompakkonsa ja luki eräitä kymmenen markan seteleitä
Antin käteen.

— Saastanpa tämän viitosen sentään itselleni! sanoi hän
veitikkamaisesti.

— Säästä! sanoi Antti. Ja hyvästi ijäksi!

Hyvä, ettei toki kaikkia vienyt, hymyili Kivimäki, hänen jälkeensä
päätään nyykäyttäen. Jäihän minulle sentään vielä tänne pari sataa.

Jos sitä olisi ihmisellä tuommoinen luonto kuin tuolla Kivimäellä,
ajatteli Antti, niin hätäkö sitten olisi tulla toimeen maailmassa!

Illan tullen hän oli nihki väsynyt eikä hänen asiansa ollut sen
pitemmälle edistynyt. Ajatus rouva Sorvista, jonka samaan aikaan oli
käytävä nukkumaan vanginsänkyyn, oli tehdä hulluksi hänet. Sen verran
hän kuitenkin oli saanut rahaa, että hän voi ottaa hyvän hutikan sillä.

Mutta sitä ennen kävi hän hakemassa kotoaan revolverin.

Uusi tuuma oli syntynyt hänen sielussaan. Koska hän ei ollut saanut
kokoon tarvittavia rahoja, hän ampuisi itsensä tänä yönä ja jättäisi
jälkeensä kirjeen, jossa hän ottaisi kaiken syyn kassavaillingista
omille niskoilleen. Se oli ainoa, mitä hän voi tehdä enää. Kuolleen
sanaa uskottaisiin. Jos se olisi omiaan rouva Sorvin kohtaloa
lievittämään, voisikin hän mennä maata tyynellä omallatunnolla.

Hän istui yksin ja tyhjensi whiskylasin toisensa perästä. Sitten
kirjoitti hän kirjeen ja pisti sen huolellisesti palttoonsa taskuun.
Sitten söi hän vankasti, joi päälle kahvia ja konjakkia ja otti vielä
puolikkaan konjakkia mukaansa luontoaan karaistakseen. Hän lähti se
taskussaan kaupungille harhailemaan ja joutui sattumalta kulkemaan erään
valaistun ikkunan alitse, jonka hän heti muisti kuuluvan vanhan kamreeri
Jäkälän huoneustoon.

Mitä jos kävisimme katsomassa ukkelia? hymähti hän itsekseen. Varmaan on
hän juuri laskemassa rahojaan.

Hän katsoi kelloaan. Eihän se ollut vielä kymmentäkään.

Hän aukaisi paraati-oven ja nousi ylös portaita oikeastaan ilman mitään
erikoista tarkoitusta, vain huvin vuoksi, ja samalla asiattomalla
mielellä painoi hän myöskin sähkökelloa. Ukko tuli itse hänelle
avaamaan.

— Minun piikani näkyy livistäneen taas Esplanadiin soittoa kuulemaan,
lausui hän oven raosta kuin anteeksi-pyytävästi. Kah, tekö se olette?
Mikä tuottaa minulle kunnian?

Antti astui sisälle hiukan hämillään, sillä eihän hänellä oikeastaan
mitään asiaa ollut. Mutta heti kun hän ukon työhuoneesen tultuaan näki
jälleen edessään tuon kellahtaneen ihon, nuo siristelevät luppasilmät,
nuo sarkastiset viivat suun pielissä, täytti sammumaton viha hänet tuota
diabolista äijää kohtaan, joka oli niin petollisesti hänen suhteensa
menetellyt. Kostoa, kostoa! Ja nyt oli hänellä housunsa taskussa myös
tarpeellinen kosto-ase.

Jos hänen kerran itsensä täytyi kuolla tänä yönä, ei hänestä ollut
mikään synti ottaa tuota vanhaa veijaria mukaansa helvettiin.

— Tulin kysymään, miksi kamreeri juuri ratkaisevalla hetkellä möi
osakkeensa, kysyi hän uhkaavasti.

— Tietysti siksi, että sain korkean hinnan niistä, virkahti ukko
olkapäitään kohauttaen.

— Paljonko yli nimellis-arvon? tiukkasi Antti.

— Koko joukon, muhoili ukko. Toivon, ettei siitä tullut teille mitään
ikävyyksiä?

Vastauksen asemasta veti Antti revolverinsa ja ampui häntä suoraan
ohimoon.

Ukko kaatui maahan sanaa sanomatta. Antti pisti revolverin taskuunsa,
juoksi ulos, hyppäsi ensimmäiseen autoon ja käski ajaa pitkin Töölön
tietä. Heti kaupungin ulkopuolelle päästyä ojensi Antti parikymmentä
markkaa kuljettajalle:

— Ja nyt, anna mennä! sanoi hän.

— Mihin me ajamme? kysyi kuljettaja.

— Mihin hyvänsä! Pääasia, että joutuu. Mars!

Auto lähti kohona kierimään.

Antti istui perässä ja maisteli konjakkiaan. Vähäväliä hän ojensi aina
uuden setelin kuljettajalle, vaatien tätä parantamaan vauhtia. Talot ja
kylät lensivät heidän ohitseen. Kuljettaja, joka piti häntä tavallisena
hutikkaisena herrasmiehenä, kääntyi vihdoin noin Korson aseman kohdalle
tultuaan autonsa oikealle päästäkseen sitten takaisin Itäistä
Viertotietä.

— Seis! huusi Antti äkkiä.

He olivat eräällä sillalla, joka vaikutti häneen kovin tutunomaiselta.
Olihan tuossa virta ja koski, tuossa mylly, tuossa punainen mökki virran
reunalla ja tuolla korkeammalla toisia suurempia taloja, kaikki
himmeästi hämärtyvän, kultahohteisen kevät-yön kajossa kuvastuen. Suuri
jumala! Olihan se hänen kotinsa. Olihan hän kerran syntynyt tässä,
kiikkunut noilla kivillä, polskinut tuon kosken kuohuissa… Ja
elivätköhän tuossa töllissä vielä hänen vanhempansa…!

— Aja! komensi hän ja ojensi uuden setelin kuljettajalle. Aja kuin
hengen edestä!

Laukaus pamahti. Auton helvetillinen vauhti ja jyrinä esti äänen
kuulumasta. Vasta kaupunkiin tultuaan huomasi kuljettaja kuollutta
miestä kyyditsevänsä.

 

 

PAAVO KONTIO

Lakitieteen tohtori

Romaani

(1915.)

 

1.

Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.

Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa
liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat
ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla
pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,
tuhat-äänistä ihailunsorinaa.

Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.

Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli
ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava
tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,
jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan
saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan
kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen
kansan toiveita kantamaan… Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa
näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden
täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen
kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.

Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.
Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,
jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle
vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,
kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti
sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa
olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.

Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä
pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin
oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan
pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat
julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan… Hän oli jo
suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä
oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu
vapausvaatimus ja yleinen mielipide.

Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen
sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista
luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman
yksityis-elämän hiljaisuuteen.

Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi
pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä
ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,
puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.
Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin
suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain
jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti
niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja
kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli
oikeutettu häneltä odottamaan?

Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut
paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei
mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.

— Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat
kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas
ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.

— Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen
hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti
on hänessä synnynnäinen.

Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen
luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli
asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja
yhteiskunnassa esittämään… Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!

Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä
lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.

— Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on
suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.

Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle,
joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio
oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä
kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.

Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.

Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön,
yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli
kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan
mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja
melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen
varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa
nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen
vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.

Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki
ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa
ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen
luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan
tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että
hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko
omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin
tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta
itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä
oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa,
ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli
avaamaan.

Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu,
vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä
kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.

Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri
ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta
todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän
oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella
luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata
edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden
aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.

Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei
ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin
asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman
selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut
uskonnollisiin mietiskelyihin.

— Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai
evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.

Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään.
Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata
takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen
entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan
kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen
kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa
uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen
luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista
mullistavista ajatuksistaan.

Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa
juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin
menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä
heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille
tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä
todellisena.

Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat
hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän
eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää
tulevan siinä kummittelemaan.

Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota
se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla
kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden
jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään
aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni
olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai
maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan
yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla
vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria
leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä
tietoisuudessa aateloinut.

Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa
sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai
nimi-erehdyksenä… Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut
mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien
etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista
liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi
lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia
asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla
kirjaimilla:

PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori.

Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka
täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat
arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.

 

2.

Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen
tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan
vääristellyt.

Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen
portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella
sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä
vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori,
joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista,
vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt
innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti
salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä.
Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli
varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen
laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen
alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.

Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän
itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali
ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä.
Alikerta oli palvelusväkeä varten.

Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja
todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän
ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa
säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset
mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät
tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta
itseään muille ihmisille ilmoitella.

Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että
hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen
kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä.
Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin,
eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin
olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.

Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn
ja elämäntaisteluun.

Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi.
Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä
huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä
vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt
kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli
tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.

Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä
teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle
heitetty de la Rochefoucauld’n Ydinlauselmat, joilla hän oli
päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät
Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin
kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan
heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.

Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille
pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä
samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada
aikaan suuria maailmassa.

Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena
kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja
akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein
neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia,
leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan
toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon
isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä
voimistelua.

Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi
jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.

Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen
mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin
aiheuttanut.

Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa
kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta
ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla
tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli
aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen
päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä
hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä
pahenevan.

Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta
paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös.
Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä
niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.

Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja
ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä
liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan … kas
vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy
metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki
olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan… Tuossa oli
hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon
tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut
hänelle lahjaksi Venäjältä.

Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen
hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen
ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä…
Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse
ratsastanut…

Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari
vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään… Ai,
ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!… Tuo terssi kävi liian
kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan … no, nyt juuri tuossa
syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!

Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän
eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista
uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta
koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä,
tuntematonta vihollista.

Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan… Aivan oikein, kolkuttihan joku
selvästi hänen ovelleen!

— Kuka siellä?

— Minä se vain olen.

— Sisään!

Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan
pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään… Ei, hän
sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.

— Hyvää yötä sitten.

— Hyvää yötä.

Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.

Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut
hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä
kimmeltelevästä miekanterästä.

Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki
taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi
niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.

Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen
povessaan?

Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään
niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo
häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut
mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.

Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä
maailmankaikkeudessa!

Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon
tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia
ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista
hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta
hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen,
järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli
vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten
maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä
johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin
kokemusperäisiin tuloksiin.

Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että
kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi
nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä …, sitä
ainoata, mikä hänelle oli annettu …, häntä ympäröivään
äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä
oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen
rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.

Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä
äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään?
Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut
äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!

Hän nukahti näine mietteineen.

Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin
tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen
povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli
jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan.
Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.

Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena
ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja
kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo
keski-yötä osoittavan.

Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa
varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan… Hän
kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa…
Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!

Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään
ja lähempää… Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä
jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan…

Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.

Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja
koetteli tirkistää yön pimeyteen.

Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo
valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.

Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi
jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin
hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat
taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti
tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina
kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään…

Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei
ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen
jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja
perikadon.

Turha väistää, turha välttää sitä… Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä
mahtoivat tuomion torvet toitottaa…

Se pysähtyi hänen linnansa eteen.

Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta
kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli
täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan
tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen.
Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri
nyt tavata häntä.

Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes
sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta
ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.

Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän
oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin
päähänsä ja riensi nopeasti ulos.

Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat
nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen
edelleen.

Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen… Hänen olisi ollut
mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että
hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen
oli täysin itsensä vallitsija.

Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin
kaikkia mahdollisuuksia… Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli
paras alistua välttämättömään!

Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan
vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.

Näissä mietteissä hän avasi portin.

— Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja
tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!

— Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen
velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika
kuulla heidän asiaansa.

Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton,
josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi
auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä
puhuttelemaan.

— Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään
yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan
ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.

Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin
pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti
ja hiukan töykeästi kumartaen.

— Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?

Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään… Mies
oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen…?

Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?… Sama vartalo,
samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä
mahdollinen.

Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan
ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin
hopeakannel kuulijan sydämessä:

— Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?

Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta
kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?

Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin
tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:

— Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on
tervetullut minun kattoni alle.

— Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.

Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän
tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan.
Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä…

Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään,
tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin
he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista
etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua… Ja jälleen täytyi Paavo
Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.

Jälleen soinnahti sama hopeakannel.

— Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.

Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja
reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio
tunsi heti hänestä pitävänsä.

— Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja
ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko…?

Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen.
Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja
ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen
viittaustaan.

Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.

Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli
siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui
hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.

Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli
hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen
lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden
silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla
timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä
herkullisemmaksi pyöristynyt.

Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään …
huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä
ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin
silmänsä ja katsoi talon isäntään.

Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin.
Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi
velvollisuudekseen alottaa.

— Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään,
sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?

— Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.

Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi
ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:

— Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.

He nousivat kaikki ylös.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi
silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä
tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.

— Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen
tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut.
Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut
tänne autollaan.

Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä
pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään
painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti
ponnahtamassa.

— Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla
tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää
kotia. Nyt te tiedätte sen!

Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.

Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän
kätensä hitaasti kulmilleen.

— Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa… Anteeksi, minun
täytyy hetkinen koota ajatuksiani.

He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien
silmänräpäysten synkkä vaitiolo.

Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä
käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä
kengänkärkiään…

Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin
ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.

 

3.

Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton
puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla
oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko
häntä muuten johonkin.

Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi
päänpudistuksella.

— Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna
katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.

Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra
velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa
autolleen jossakin katoksessa.

— Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään…?

Paavo Kontio hypähti ylös.

Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi
yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.

— Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen,
ottakaa tämä lamppu, ett’ette kompastu porraskäytävässä.

— Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä?
Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.

— Kyllä. Hyvää yötä siis!

Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika
kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.

Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui
liikkumattomana takkavalkean edessä.

— Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki
tunnustukseni!

— Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi.
Kyllä, minä pidän paljon hänestä.

— Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio
vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?

— Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa
olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.

— Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio
koneellisesti.

Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä,
mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja
jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen
tuijottamaan.

He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen
tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään
erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon
emäntä!

Olihan se aivan käsittämätöntä.

— Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te
sanotte, että teillä ei ole kotia enää?

— Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto
pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.

Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla
tapaa.

— Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti
hymähtäen.

— Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä
Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja
jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.

— Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana
tapahtunut?

— Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein
ymmärtämään.

— Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?

— Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.

— Mikä?

— Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.

— Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun
takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?

— Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.

— Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.

Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla
pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen
permantoa kiertämään.

Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken
tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin
tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa.
Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien
vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?

Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo,
istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.

Näin kului pari tuokiota.

— Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.

— Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja
siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen
luokseen.

— Ja tullut minun luokseni?

Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden
huulten ympärille.

— Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.

— Mihin?

— Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän
minulla ollut ketään läheisempää.

— Niinkö luulette?

— Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.

— Ja hän?

Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken
oli hävinnyt.

Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.

— Pertti? Mitä hänestä?

— Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.

Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin
varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.

— Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?

— Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te
olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne… Pitkät puhteet,
maaseudun yksinäisyys … oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!

— Eipä kylläkään. Entäs sitten?

— Teidän serkkunne…

— Mieheni serkku, jos suvaitsette…

— No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä… Te
tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa
… hän käy teillä, te hänen luonaan … sanalla sanoen, te
rakastutte…

— Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!

— Hän rakastuu ensin, te sitten… Hän on liian kaino tunteitaan
ilmaisemaan. Te…

— Minä en ole kaino?

— Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä…

— Ahaa! Ja rohkaisen niitä?

— Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.

— Luonnollisesti. Ja sitten?… Tiedättekö, tämä on jännittävää!

Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.

Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.

— Sitä en epäile… No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee
maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne
itsepintaisesti… Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas
onnettomasta rakkaudestaan… Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein
syntinä ja häpeänä.

— Poikaparka!… Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?

— Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä… No niin,
lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.

— Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla…?

— Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata
teitä… Teidän miehenne…

— Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!

— Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo
teihin kuin parempaan itseensä…

— Parempaan?

— Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman
rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi…

— Nyt minä ymmärrän!

— Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä
hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi
käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi…

— Kenties te sentään nyt liioittelette?

— Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa
kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn
hedelmän hekuman teille…

— Ah! Siinä tapauksessa!

— Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen,
siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin
hänelle…

— Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?

— Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla
jatkuvasti vilpistelijä.

— Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.

— Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä… Sitäpaitsi kärsii
teidän serkkunne … anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän
siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman,
piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän…

— Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.

— Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä
siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen
syleilemänä ja suutelemana…

— Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?

— Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia…

— Oh!

— Hän pyytää, hän uhkaa teitä…

— Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän
tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?

— Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku
kohtaus myös teidän kolmen kesken… Miehenne yllättää teidät…

— Suuremmoista!

— Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te
valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.

— Jahah. Tämän yön siis?

— Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa
teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin
mielipuolet…

— Niin! Niin!

— Ja olette nyt siinä!… Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja
herrat, jos suvaitsette.

Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.

— Ja huomenna?

— Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa,
palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan
tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia
valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!

— Sen pituinen se, todellakin!

Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli
kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään,
heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn
riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja
kimalteli … kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren
kultarihma hopeaisessa yössä.

Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei
paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat
tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan
naisen olentoa.

Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?

Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan
aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida,
aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen
tapaista?

Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja
hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.

— Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista,
milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.

— Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.

Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän
rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.

Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä
vaitiolo.

— Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän
viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.

— Eikö?

— Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.

— Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?

— Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille,
että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään
suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.

Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut
samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen
tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen
puhetoveriinsa.

Se teki vaikutuksen.

— Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.

— Tytärpuoli. Iso, komea tyttö…

— Miksi hän ei mene naimisiin siis?

— Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista… Eikähän ole sanottu,
että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.

Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla
aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian
ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan
välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.

— Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten
ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.

Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei
olisi kuullut oikein.

— Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka
… mitä te tarkoitatte?

Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.

Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa
nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!

Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.

— Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että
te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne
hänet tytärpuoleltanne.

Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.

— Niinkö?… Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti
soinnuttomasti.

— Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen…
Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille
sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään…

— Ei, ei…

— Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne,
mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on
enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten
säilyttää rakastajanne!

Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä
kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen
väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman
herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä
raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen
sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla
merkitäkseen.

— Ei, ei! Te ette saa, te ette saa…!

Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot
käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.

Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen
häneen… Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut
kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli!
Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi
kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!

Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli
se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja
saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja
perikatoon!…

Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut
muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli
oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen
ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa
alle polkiessaan.

Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.

Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän
oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta
rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin
syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi
lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin
kalmantuuli hänen ohimoillaan?

Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?

Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä
sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö
hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka
sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä
gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata
syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään
puolustaa?

Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet… Oh, hän oli
nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden
helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa
tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen
ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja
vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!

Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen
näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia
ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!

Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä
tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet
kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen
voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.

Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.

— Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin…

Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin
sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään
epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.

Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä
ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri
nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.

Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:

— Te ette saa, te ette saa…

— Mitä minä en saa?

— Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
Mutta ei halpamaista, ei halpamaista…

Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.

Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin
lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi
laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle…
Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi
äskeistä käytöstään.

Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä
suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan
pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.

Näin vierähti jälleen hetki pari.

Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin
kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä
hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.

— On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää
yötä toisillemme.

Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.

— Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut
antavanne kaikki anteeksi minulle.

Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.

— Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään,
jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko?
Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?

Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.

— No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa
reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta
ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken
olitte minut kuoliaaksi naurattaa.

Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.

— Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!

— Päinvastoin meillä on kaikki syy puhua siitä. Se oli erinomainen
tarina ja todellakin suuren lakimiehen, suuren ihmistuntijan, etten
sanoisi suuren ihmisen arvoinen…

— Minä pyydän…

— Mutta siinä oli yksi vika. Tiedättekö, mikä?

— En viitsi sitä enää ajatella. Se oli vikapää tarina ylimalkaan.

— Ei, se oli niin johdonmukainen ja loogillinen. Mutta te unohditte
vain sanoa, että jos kaikki oli niin ja niin ja niin ja niin kuin te
olitte otaksunut, miksi minä sitten ollenkaan olin tullut teidän
luoksenne ja miksi minä nyt olen täällä. Sanokaapas!

Se oli totta! Olihan se tosiasia, josta ei päässyt mihinkään. Miksi
rouva Sinikka oli täällä, juuri täällä, hänen luonaan?

Paavo Kontio mietti hetkisen. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti:

— Minä en tiedä. Sanokaa se itse minulle!

— Arvatkaa!

— En saata arvata sitä. Te sanoitte tulleenne neuvottelemaan kanssani.

— Uskoitteko te sitä todellakin?

— Enhän tiennyt, mitä uskoa. Joku oikku, joku päähänpisto ehkä…

— Tai tieltä eksyminen? Ei, minä huomaan, että te ette arvaa. Täytyy
kaiketi sitten se sanoa teille.

— Sanokaa!

Sinikka-rouva katsoi suurin, nauravin silmin häneen … kumartui sitten
hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa intohimoisesti:

— Siksi että minä rakastin teitä! Siksi että minä rakastan teitä enkä
ole koskaan lakannut teitä rakastamasta.

Samalla livahti hän hänen ohitseen ruokasalin ovelle, pysähtyi siinä,
kääntyi ja kumarsi pitäen pihtipielestä kiinni kummallakin kädellään:

— Hyvää yötä! Toivon, että tulette ja osoitatte minulle makuukamarini.

Paavo Kontio seurasi häntä tahdottomana.

 

4.

Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä
paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä
kirjavuudessaan.

He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna
vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja
lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen
määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.

Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi
partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa,
joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja
jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan
diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle
hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula
rinnassa ja neilikka napinlävessä … hän vaikutti ranskalaiselta
ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja
kalpea ihonsa vielä lisäsivät.

Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen
vuotta eilisestä nuorentunut.

Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen
häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös
matkatoverilleen välittämättä.

— Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt
oikein toalettia meidän kunniaksemme.

— Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen.
Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin
metsänpeto.

— Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette
taikoja.

— Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa.
Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin
kaikista lainsäätäjistä.

— Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.

— No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan
vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut
harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti
onnistumatta.

— Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa,
yritti Sinikka-rouva siihen…

— Niin toivon, ett’ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana
muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät
kattoni alla. Maljanne!

— Maljanne!

Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan
vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän
oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että
emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja
taitava salaatinlaittaja…

— Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva
taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?

Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka
huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia,
kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa
sen valmistukseen.

— Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella
leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun
jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas,
joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että
munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.

— Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.

— Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että
minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden
keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni ”Koko maailm’ iloit’
mahtaa…”

— Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin
kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!

— Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän
ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi
päärynää. Ne ovat tässä!

Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan
kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä
itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti
huvittavan.

Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla
mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut
nuorukainen!

Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin
että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen
ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään
sangen salaperäiseltä.

— Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä,
tähtitornista, on sangen kaunis näköala.

— Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan
suupalan päärynästään.

— En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.

— Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole
järkeänne sen enempi kadottanut!

— Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten
vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.

— Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva
hurmaavimmalla hymyllään.

— En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta,
vastasi Pajalan herra.

— Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen
lintu ja näyttäytyy vain kerran sadassa vuodessa.

— Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että
se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.

Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja
nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa.
Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin
hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi
tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt,
päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten,
nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan
tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti,
miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä
sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa
kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt
oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä
parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!

Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin
tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen
aiheuttaneet.

— Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne,
selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo
Kontiolle, joka par’aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan
joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu
muuta kuin emäntää.

— Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen
lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!

— Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa
tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin,
että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on
alkanutkin.

— Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.

— Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen
täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon
päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.

— Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän
esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö
teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi
kauneuden palveluksessa?

— Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi
nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa
teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton
luonteeltaan.

— Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi
Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä
valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi
muuttaa toiseen taloon.

— Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen
käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että
perhe on yhteiskunnan perustus.

— Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide,
lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani
merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.

— Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli
Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina
morsiantaan, minun tytärpuoltani.

— Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio,
kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä
tekemään. Onko hän kaunis muuten?

— Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on
uskollinen luonteeltaan.

— Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen
morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän
tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan
lemmittynsä kauneudesta.

— Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän
voi elää sitten?

— Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen
samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein,
että hän joutuu naimisiin?

— Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi
sydämellään..

— Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti
Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.

— Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta
kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä
päälle! vaikka nyt heti… Tie on auki, auto odottaa…!

— Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin
ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.

— Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt
kammiossa! Kuka minut vapauttaa?

— Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin
vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.

— Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä.
Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan
huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?

— Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä
kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan
sopimattomiin perhesuhteisiin.

— Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä,
mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.

Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.

— Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä.
Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.

— Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän
ei ole täällä?

— Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.

— Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko
todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä…

— Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio
vakavustuneena.

— Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.

— Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.

Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan
ja nauroi juhlallisena.

— Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.

— Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka … ehkä
minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.

— Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä
vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.

— Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.

— Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva
käsiään taputtaen.

— Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin
tuoda myös teidän kapsäkkinne.

— Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva
säikähtyneen näköisenä.

— Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan
herra.

Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle
kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.

— Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.

He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.

— Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti
Sinikka-rouva.

— Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin
mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on
parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.

— Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka
pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!

— Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen
päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni
kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.

— Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti
Sinikka-rouva levottomana.

— Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio.
Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka
tapauksessa minun vieraitani.

He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli
kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.

 

5.

Susanna tuli hetken perästä ilmoittamaan, että siellä ulkona todellakin
oli joku, joka tahtoi tavata tohtoria.

— All right! sanoi Paavo Kontio. Antaa hänen vain tulla sisälle.

— Hän pyytää tavata tohtoria kahdenkesken. Hän sanoo olevansa vanha
tuttu tohtorille. Samalla pyysi hän minua jättämään tämän.

Hän ojensi käyntikortin, johon Paavo Kontio heti riensi uteliaana
tutustumaan.

— Lakitieteen kandidaatti Jaakko Jaakon-Lauri, luki hän ääneen. Ajaa
kaikkia lainopillisia asioita. Omituinen nimi! En muista koskaan
kuulleeni sitä.

— Jumalan kiitos, se ei ole minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.

— Mutta se voi olla hänen edustajansa, tuumi Pajalan herra. Sehän on
asianajaja. Ja sellaisen ihmisen ilmestyminen keskelle sivistynyttä
seurapiiriä haiskahtaa mielestäni aina enemmän tai vähemmän
kuritushuoneelta.

— Entinen asianajaja kiittää teitä, lausui Paavo Kontio syvään
kumartaen. Mutta anteeksi, ettekö ollut lakimies?

— Päinvastoin! Me jätämme teidät, virkahti Sinikka-rouva ylös
hypähtäen. Enhän ole vielä ehtinyt nähdä edes puutarhaanne.

— Pyydän siinä tapauksessa olla oppaananne, lausui Pajalan herra,
hänelle kohteliaasti käsivartensa ojentaen.

He menivät. Paavo Kontio pyysi Susannaa ohjaamaan vieraan ylös.

Hän tunsi olevansa reippaimmalla tuulellaan. Hän oli noussut pöydästä
muiden kera, avannut takkinsa, pistänyt kädet housuntaskuihin ja
käveli nyt vihellellen edestakaisin lattialla… Ainoa laatuaan tuo
Sinikka-rouva! Olisi hauska tietää, millaisia hänen miehensä ja
miehensä tytär olivat…

Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.

— Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.

— Anteeksi, että häiritsen…

Ovi aukeni varovaisesti.

Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo
Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret
ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen
terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka
olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja
antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen.
Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan,
vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka
liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin
sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet
muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.

Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo
aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki
hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni
päänahkaan liimatuilta.

Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa
harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen
pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana
hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli
taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat
housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut
saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat,
sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen
ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.

— Anteeksi, että häiritsen … veljellä taitaa olla vieraita…?

Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko,
hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia
asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan
tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä
muuksi muuttamaan?

— Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti
puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi
olemme tavanneet.

— Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko
Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi
ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän
niinkuin vikaa sinussakin…

— Kunko olen maalle muuttanut?

— Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne
uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!

Hän koputti varovasti permantoa sateenvarjollaan ikäänkuin
koetellakseen sen kestävyyttä. Samalla katsoi hän nauraa hekotellen
merkitsevästi rilliensä yli ystäväänsä.

Tämänkin täytyi hymyillä hänelle.

— Käy sinä sisälle vain! hän sanoi. Olipa se todellakin onnistunut
mielijohde sinulta pistäytyä kerran minuakin katsomaan.

— Niin vai, niin vai, hekotteli Jaakko Jaakon-Lauri. Sattuuhan se
kerran sokeakin kana jyvän löytämään…

Hän asetti ensin sateenvarjon kädestään eteisen nurkkaan, ripusti
palttoonsa naulaan, etsi jonkun aikaa paikkaa silinterilleen ja löysi
sen vihdoin tuolilta peilin alla. Kalossinsa hän oli riisunut jo heti
kynnykselle ilmestyttyään. Riisui sitten vielä hansikkaan toisesta
kädestään, laski ne kauniisti yhteen ja pudotti silinterin pohjalle.
Kääri vielä housunlahkeensa huolellisesti alas, vilkaisi peiliin,
pyyhkäisi harjalla takinkaulustaan ja kosketti kämmenellä hellävaroen
kiiltävää hiuslaitettaan, otti salkkunsa naulakon päältä ja oli valmis
sisälle astumaan.

— Eihän täällä ole ketään, lausui hän hiukan kummastuneena, heitettyään
ensin pitkän ja tutkivan katseen ympärilleen. Emännöitsijäsi sanoi
kuitenkin…

— Vieraani ehtivät juuri mennä puutarhaan, selitti Paavo Kontio,
ohjaten hänet kirjastokammioonsa. Paina puuta!… He tahtoivat katsella
vähän talon ympäryksiä.

— Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin
linna … vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä…

Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle
huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli!
Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.

— Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi…

— Mitä sanoi? Kenestä?

— Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt
juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän
tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko
ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.

— Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös
minun yksityinen mielipiteeni.

Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa
hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä
nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon.
Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta
toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta
varatuomaria hämille saattaneet.

Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian
hyvin vanhan kuomakultansa.

Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi
hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti
liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin
pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä
sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.

— Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.

— Mistä?

— Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat
sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?

Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo
katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa.

— En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin
ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä.

— Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri.

— Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis
hänet?

— Aina vähän, aina vähän. Ja nainen, joka näkyi menevän hänen
rinnallaan puutarhaan…?

— Hän on kyllä meidän yhteisiä nuoruuden tuttujamme. Olet sinäkin monta
kukkavihkoa haaskannut hänelle.

— Rouva Sinikka?

— Oikein arvattu, Kuusiston kartanon emäntä. Taisit sinäkin aikoinasi
olla vähän niinkuin pikiintynyt häneen?

— Taisin olla. He ovat täällä sinun vierainasi?

— Niin. Tulivat eilen-illalla myöhään, yhtä äkkiarvaamatta kuin
sinäkin…

— He tulivat autolla?

— Kyllä. Mutta luvalla sanoen, he näyttävät sinun mieltäsi suuresti
kiinnittävän.

— Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri, koska minä juuri
heidän tähtensä olen tullut tänne.

Paavo Kontio loi läpitunkevan katseen ystäväänsä.

— Niinkö? hän kysyi vakavasti. Siis virka-asioissa?

— Niin. Heitä etsitään…

— Minä tiedän!

— Sinä tiedät?

— Kaikki. Rouva Sinikka on karannut miehensä luota eikä aio koskaan
palata enää. Pajalan herra…

— Niin. Mitä hänestä?

— Oikeastaan se ei kuulu asiaan… Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko
hänen miehensä jättänyt asian sinulle?

— Minulle? Asian? Minkä asian?

— Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.

— On jo tullut, tarkoitat sinä?

— Miten vain tahtoo sitä nimittää… No niin, se siitä! Sinä tahdoit
tavata heidät?

— En. Tulin tänne sinua tapaamaan.

— Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit
tullut heidän tähtensä.

— Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.

— Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?

— Niin… Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin
juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen
lainopillista keskustelua.

— Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?

— Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme
tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on
edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden
kesken.

Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti
ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen
häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon
jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.

Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari
vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa.
Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui
takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka
mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa
mukaiseksi.

— Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!

— Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?

Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään
käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä
ilmeellä tuijottamaan.

— Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon
jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin,
että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.

— Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan
ottamaan. Missä asiassa?

— Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja…

— Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen
asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on
huvittanut…

— Paeta sinun luoksesi?

— Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi
nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!

— Ei.

— Eikä lainvastaista?

— Ei.

— Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se
seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän
tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.

— Sen saat kuulla sitten… Anteeksi, sallitko, että teen sinulle
meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?

— Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin
todistuskappaleihin!

— Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?

— Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen
neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?

— Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!

— Täytyy?

— Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi
osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.

He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.

— No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle
samantekevä.

Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta
tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski
kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.

— Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin!
Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.

Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.

— Arvasit…? Täytyi…? Miksi hän muka ei voisi olla minulle
samantekevä?

— Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa.
Ei se käy … ei se käy meidän ikäpolvellemme.

— Mikä?

— Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei!
Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla
mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä…

— Epäilemättä. Mutta…

— Älä keskeytä minua!… Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina.
Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi… Me kuulumme siihen polveen,
siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat,
kuten ikimuistoinen Heine sanoo.

Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.

Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti
ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt
ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että
hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi,
joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.

Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan
myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä
kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu.
Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän
seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla.

Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne
vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan
nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti
auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli
hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut
luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.

— Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit
häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän … hän rakasti myös
sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän … hän oli sinun arvoisesi! Me olimme
kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki
hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa
oli aatetta, ihanteellisuutta… Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh,
enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole
voinut ko-koskaan häntä unohtaa… Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt
kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista
Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö
siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?

Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti
sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa
takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa
pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka
sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi
takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari
whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.

Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.

— Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen
merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista
itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen
miehensäkään.

— Sinä et siis vielä tiedä mitään?

— En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?

— On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.

Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.

— Kuollut? Milloin ja missä?

— Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti
kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.

Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.

Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin
silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui
paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.

— Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä
väität siis…?

— Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.

— Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut
sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?

— Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole
olemassa.

— Kyllä! On kolmas!

— Mikä?

Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja
virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti
rystysillään:

— Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä
sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?

Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi
tuskin kestää hänen katsettaan.

— Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi
välttelevästi.

— Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra
ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.

— Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti
räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle
johtopäätöksissäsi.

Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen
silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään
rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen
mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko
huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht’aikaa
hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia… Koko hänen
olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka
propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin
kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.

Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta
peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi
parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.

Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.

— Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen
ystäväänsä.

— Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että
tällaisissa tapauksissa ei valehdella.

Mutta tässä on sanomalehti!

Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi
paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan
osoittaen. — Tuossa! Lue!

— Missä?

Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:

— Äkillinen kuolemantapaus…

Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin.
Mutta se riitti tällä kertaa.

— Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo
Kontio äkisti.

— Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.

— Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?

— Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä
ja pilkkopimeässä.

— Hm!

Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle,
mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.

— Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei,
näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.

— Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia
niitä.

Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen
nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa
liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä
vaitiolo.

— Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?

Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.

— Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla
äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo:
Äkillinen kuolemantapaus…

— Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?

Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin
häntä kohden.

— Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä
kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.

— Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.

— Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti
siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.

— Luonnollisesti.

Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.

Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle
sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä
strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva
Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo
Kontion mielipide?

— Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.

Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein
silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon
äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan
ammutuilta.

— Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko
Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen
väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!

— Arvattavasti! Luultavimmin!

— Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti
riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä
missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi
suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä…

Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.

— Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?

— On. Hänen tyttärensä…

— Myöskin murhattu?

— Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen
parantumisestaan.

— Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!

— Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä…

— Assasinilaista! Hahhah!

Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko
Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.

— Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se
virkistää… Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.

Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen
suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen
kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin
Paavo Kontioon … vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä
kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.

— Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!

Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja
veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta
kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.

— Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä
nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?

— Ei vielä!

Ikkuna sulkeutui rämähtäen… Hän rupesi jälleen hitain askelin
permantoa mittailemaan.

Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.

Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.

— Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko
Jaakon-Lauriin.

— Et.

— Oletko sinä hullu?

— En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.

— Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi
olisimme järkemme kadottaneet.

Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.

— Mitä uskot? hän kysyi.

— En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.

— Sinä et usko heitä syyllisiksi?

— Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni
ainoastaan tosiasioista.

— Ja tosiasiat ovat?

— Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota…

— Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on
murhattu…

— Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.

— Ja toinen on?

— Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa…

— Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.

— Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina
minuutteina…

— Myrkytetty!

— Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen
kohta.

— Ja kolmas?

— He ovat tulleet sinun luoksesi…

— Kuinka?

— Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta
tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi…

— No niin?

— Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut
lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa…

— Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua…?

— En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään:
Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?

— Ja sinä vastaat?

— Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.

Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti
sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan
pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.

Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän
hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:

— Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.

— Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan
uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.

Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.

Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.

— Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo
kortit?

— Mitkä kortit?

— Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran
kuolemasta.

— Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.

— Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?

— Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.

He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi
gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen.
Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa
siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan
ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan
onnistua.

Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.

— Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?

Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.

— Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja
maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat
sikarin…

— Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.

— Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko,
pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!

— Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla
toistensa kanssa?

— Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä,
meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei
muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.

— Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois
kolmannen kohdan.

— Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.

— Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme
mahdollisuutta olemassa.

— Murha, itsemurha…?

— Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan
jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.

— Niin. Siltä näyttää todellakin.

— Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on
rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan… Jota hän todistettavasti
ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan
seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten
kanssa.

— Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.

— Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.

— Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi… Tulemme sitten murhaajaan.
Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?

— Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana
tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma
tyttärensä.

— Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja
koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita…

— Niin! Myrkky on otaksuttavin.

— Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen,
joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut
tekonsa suorittaa.

— Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen…

— Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on
tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.

— Siis?

— Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon
epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.

Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko
Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He
olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat
vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin
oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.

— Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.

Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he
hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan
eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun
naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen
toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen
oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.

Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.

Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta
kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten
ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen.
Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa
rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin,
koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla
tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat
hänen rikollisen lempensä esineestä.

Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen
nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun
tulokseen.

Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet
asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli
vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan
kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut
se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties
murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen
oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja
mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä
isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan
kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.

Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion
luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa?
Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin
saattoi olla monta selitystapaa.

Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin
itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean,
kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta
epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan,
järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää
ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla …
viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien
yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?

Rakastiko hän ehkä vielä Paavo Kontiota? Oliko hän ehkä koko ajan häntä
rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä
vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä
Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja
miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen
täytyi tietää olevan edessään?

Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun
kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä,
pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.

— Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän
etsi pakopaikkaa…

— Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.

— No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja
taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut
valita mitään sopivampaa.

— Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.

— Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös
sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin
sanoakseni.

Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset
loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt
heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen
horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden
uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä
liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen,
tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin
järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen
voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.

Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä
alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset
kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa,
kohtalokasta kulkuaan… Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli
tuopa mukanaan?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.

— Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa
pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen
lisättävää.

— Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti.
Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.

— Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?

— En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin,
sinunkin mielestäsi?

— Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin
suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei
olisi pitänyt poistua ollenkaan.

— Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.

— Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?

— En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä
sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.

Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli
ruvennut kiireisesti pukeutumaan.

Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.

Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä
silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.

Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.

— Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä
odotuksesta.

— Missäpä hän olisi…

— Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä
hetkellä, matkustaa Helsinkiin.

— Herra siunatkoon! Helsinkiin!

Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.

— Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin.
Hevonen, vaunut! Mars!

— Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla
odottaa oma kyytihevonen portin edessä.

— Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis… Minun vieraani ovat
puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni… Minä tulen
takaisin vielä ennen iltaa.

— Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.

— No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!… Tämän sanomalehden saa
Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen
heille lähettämään.

He menivät jo portaita alas.

— Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää
heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.

— Se on totta!

Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä
pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi
vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella
nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.

— Herra on hyvä… Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille
tilaa tekemään.

— Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa,
että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa.
Ymmärtääkö? Suu poikki!

Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.

— Yhyy. Kyllä ymmärrän…

— Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri
heidän tähtensä…

— Ei suinkaan Siperiaan?

— Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee
suunsa lukkoon, munalukkoon…

— Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen
kuin…

He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio
edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.

— Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo
Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.

— Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun
pelastettavaksesi Kakolasta.

Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.

He nousivat molemmat niihin.

— Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!

Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän
kiirettään.

Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä
vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä
täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.

— Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa
kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock
Holmes’eja.

— Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.

Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä
johtui, ett’eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä
sotasuunnitelmasta.

Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä
lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli
osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis
asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde
oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen
hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä
eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä
juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?

Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja
hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja
missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.

 

7.

Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville
omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään
nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.

Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella
harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä
kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva
oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan…

Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?

Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen,
mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla
inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin
Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän
asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei
kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään
huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan
jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin
vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?

Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi
kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka
ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei
ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen
miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen
arvioivassa mielipiteessään.

Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut
senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu
tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut
lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän
itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen
elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka
korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat,
tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.

Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki
kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi
ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi
pukeutuneet: Sinikka…

Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin
silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut
hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.

Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota
vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen
kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein
yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka
oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä
odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi
tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia
päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville
tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä
vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain
vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he
tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.

Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa,
he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet
heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet
heidän ohi kulkiessaan… Kerrankin kaunis kansallinen pari!
huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä
toivottaneet.

Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut
lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja
dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan
tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia
märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi
tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja
iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja
ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen
sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet.
Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti
odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.

Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin
johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut
aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa
yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen
palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli
seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo
pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo
Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja
sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista
suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana
olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.

Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he
olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä,
vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta
osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut
ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan
yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan
osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen.
Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon
asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.

Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä
suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä
tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja
teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman
ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään
tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret
tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan
itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona,
näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui!
Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja
toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen
suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän
mahdollisesta pankkinimestään.

Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään
kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein
olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää.
Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.

Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän
tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta,
miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi
ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan,
sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja
vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka
varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten
toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä
julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä
olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille
tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat
eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman
pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta
pesiytyneet!

Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli
aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava
ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.

Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja
tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä.
Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti
korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja
syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin
taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien,
dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan
taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.

Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin!
Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen
arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän
hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille
sijoittumaan.

Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin
pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän
ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!

Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat
vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän
rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi
ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi
sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan
seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia
ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa,
yht’aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa…

Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa.
Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita
satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan
olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa …
ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät
hänen tahdostaan.

Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen
ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta
ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä
hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän
elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen
olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä
mukaisiksi!

Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi
oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen
tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä
hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se
oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi,
hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi…

Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän
nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli
tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa … lähestynyt häntä oman
jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien
aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria,
tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan
vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa.
Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin
tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja
kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista
pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi
tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot,
nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.

Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari
ja kuningasrakastaja!

Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta
heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt
työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun
he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä
voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja
sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä… Tietysti he menisivät
naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa,
lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti
pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus…

Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen
olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita
kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia.
Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä
vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi
ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa
vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan
yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin
itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien
entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat
tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.

Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli
tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen,
tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta
tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa
asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä
kulissien takana että yleisön suosiossa.

Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia
keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten
olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon
tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä
Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden
nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai
rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten
kautta.

Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi,
kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä
heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa
tyytymättömiä.

Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa
populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja
oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja
ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi
hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa
sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista
valta-asemaa… Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle
itselleen!

Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin
teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut
käräjätuvan.

Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt
hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja
perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat
kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.

Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää
voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli
ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt
Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten
asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen.
Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston
herran kanssa.

Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään.
Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet… Kuusiston herra!
Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas
tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja
rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia
eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa
sukuakaan… Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla
kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.

Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa.
Luultavasti hän oli tehnyt molempia… Hän ei ollut senjälkeen tavannut
enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut
teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen… Vain suurimmalla
tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä
loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin
silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut,
koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina
sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli
häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet
voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät
kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä
yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein
kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja
hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.

Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli
vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti
hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän
palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman
puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.

Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä
mahdottomalta… Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän
sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.

Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja
vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.

Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle.
Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja
toista toimitella.

Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän
jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat
käsivarret kaulallaan… Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain
pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni
kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.

Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän
tunsi täysin heräävänsä… Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi?
Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?… Kaikki selvisi hänelle
muutamissa silmänräpäyksissä.

Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama
vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan
ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen
olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri
kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja
pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen
ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle
kesannolle.

Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!

Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka
oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut
oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli
niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea
nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään.
Sinikka tarvitsi lakimiestä … no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa
tultaisiin syyttämään rikoksesta … no niin, hän puolustaisi ja pesisi
puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties
tuomittaisiin alioikeudessa … no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä,
kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen
vapauttamisekseen!

Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin
entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän
itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis
oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin
voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa
mittelemään.

Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio… Jumal’ armahtakoon,
ken aikoi hänen tielleen asettua!

Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden
ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla
toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja
laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti
järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari
ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä,
kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän
hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen.
Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian
onnistumiselle.

Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt
liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin
Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.

Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut
ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni
sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta
rakkautta ja kiitollisuutta…

Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa
ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!

 

8.

Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.

— Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri
heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.

— Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.

— Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa
yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä
tällä aikaa.

— Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa…

Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko
Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti
hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista
aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle
kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne
hän lähettäisi kirjeen?

— Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän
huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen
sivullaan.

— Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko
Kuusistoon taikka…

— Taikka?

— Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa
vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.

Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti
lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon,
toisen kotiinsa.

Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.

— Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle
päin.

— Niinkö? Sinä menet toimistoosi?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä
yli.

— Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot
majoittua asumaan?

— Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja
touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?

— Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.

— Tietysti!… No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.

— Näkemiin.

He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa
hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen
katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin
askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.

Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko
Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä
edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on
päättänyt näytellä tässä asiassa… No niin, päivällisillä ainakin
tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.

Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva
Sinikalle.

Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan.
Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas
toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi
ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.

Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti…
Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet
hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan… Tiedot olivat
yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa… Hän valitti
surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi
hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän
kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä
entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi
ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta
uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella
häntä lakimiehenäkin.

Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen
jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin
asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän
vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa… Hän luki läpi kirjeensä ja oli
siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa!
Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä
rakkauden tunnustus.

Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle,
jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti
autonkuljettajan mukana Kontiolaan.

— Jahah! Tuossa tuokiossa!

Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.

Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä,
tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin
hän oli pitänyt sellaisia käsissään.

Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti
vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä
itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja
käänsi lehteä… Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain
luettelo!

Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin
myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka
suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän
hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen
enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät
viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.

Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.

Uusia nimiä, uusia nimiä… Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka
hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä… Tuo taas
oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten
kirjoissa pysyneen… Uusia nimiä, uusia nimiä… Tuo oli ollut välillä
senaattorina… Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua
eräillä käräjillä Satakunnassa… Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden
asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen
tapaturma-korvauksia.

Uusia nimiä, uusia nimiä… Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän
etsi turhaan koko luettelosta.

Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa
entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä
ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.

— Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No,
tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen…

Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.

Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman
ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat
yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he
eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.

— Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen.
Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.

— Samoin sinua!… Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla?
Minkälaiset metsästysmaat siellä on?

Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.

— Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten
maalais-elämästä… Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun
linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.

— Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin
juuri päättänyt Helsinkiin asettua.

— Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt
siihen aikaan muodissa… Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa,
kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää
retusteltu Parisissa…

— Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te
pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.

Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.

— Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien
ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?

— Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin
ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että
minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.

— Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia…
Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.

— Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty
olikin…

— Mikä lie ollut, henkien manaaja!… Minä heitä en ole nähnyt enkä
kuullut milloinkaan.

— Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä
piloillaan.

— En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan… Kyllä se, mikä minun
kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla
kaljamalla kasvanutta.

Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin
sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa,
tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä
vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa
hiljaisuudessa ihailematta.

Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli
ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei
kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin,
kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan
koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan
miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän
olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi
tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä
varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin
epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.

— Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta
hiukan leukailla sinun kanssasi.

— Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa
vähän… Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on
niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.

— Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.

— Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä…?

— Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?

— En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina
takaisin ensimäiseen rakkauteensa.

— Rakkauteensa?

Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen
lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä
langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston
eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä
puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin,
vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.

— Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa
tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.

— Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta… Vai
asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?…

— En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun
korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.

— Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi,
rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta
päätöstäsi?

— Rupea sinä!

— Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla…
Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein
liemessä ole.

Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä
lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen
lävitseen.

— Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?

Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.

— Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti
hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei
todellisessa elämässä näe … niitä suuria luonteita ja suuria
intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut … sitä
suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa … murhia, tappeluita ja
myrkytyksiä.

Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle
erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta
tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut
jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin
hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen
keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?

— Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän
edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.

— Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija… Eihän sellaista
tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?… Oli se sentään suuri runoilija. Kun
osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!

— Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli
hyvinkin elävä malli käytettävänään.

— No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä
nähnyt…

— Ketä?

— Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja.
Mutta teatterissa niitä näkee… Et sinä aio tänä iltana teatteriin?

— Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt
niissä.

— Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta… Siinä
se on draama, niin että luut ruskaa.

— Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?

— Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei
niissä silti ole sitä suurta intohimoa… Mitä se on? Puukotat miehen?
Siinä se on!… Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen…

— Kuinka niin, huonon kahvin?

— Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä… Siinä se on! Ei se vielä
ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän
sanomalehtemme…

Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.

— Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.

— Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean
draaman … rakkausdraaman tai muun…

Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri
kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen,
hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko
Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä,
ettei toki vielä nimiä maininnut.

Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.

— Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.

— En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä
etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.

Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden
puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo
Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman
aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä
tuon summan häneltä.

— Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos
tapaisin sellaisen todellisuudesta?

— Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä
asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista… Mutta mitäpä siitä
jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi
siihen näyttelijöitä.

— Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan
vasta oikein tulkita osasivatkin.

— Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät.
Soma sitäkin kuulla!… Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva
Sinikan?

Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.

— Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
Kuinka niin?

— Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen
miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.

— Ehkä. Piditkö hänestä?

— Paljon. Matki Ida Aalbergia … ka, sitähän ei voinut auttaa siihen
aikaan!… Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää
olla, jos mieli hepäistä oikein.

Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään.
Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma
asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa
rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan
syyllisyydestä vakuutetut.

Hän vaipui ajatuksiinsa.

Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.

— Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin.
Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella
kanssasi.

— En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.

— Älä sano! Teen tässä juuri par’aikaa sitä varten psykologisia
tutkimuksia…

— Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen
mestariteokseesi?

— Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut
oikeassa karvassasi.

— Mikähän se mahtaa olla?

— Sinä vanha kameleontti!

Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni
menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan.
Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?

 

9.

Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan.
Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat
ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta
iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen
ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.

Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi
niitäkin tulvailemaan.

Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä
liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja
julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen
koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa.
Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen
ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori
Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli
jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine
painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori
rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu
talonomistaja.

Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat
vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä
tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua
nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas
hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.

— Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei
rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä,
niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.

Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.

Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa
ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että
hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan
erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion
erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt
asianajo-oikeutensa… Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä,
käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia… Tarvittu koko
hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä
suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän
kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.

Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen
”tietotoimiston”, joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa
asioissa yleisöä palvelemaan.

Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan
kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu
oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä
tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä
myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa
yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta
akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita!
oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli
seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran
äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa
ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten
henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan
kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta
ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan
salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran
kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin
lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo
Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma
mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista
sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän
johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen
oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.

Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin
puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa
mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään
olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt
sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä
jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli
tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt
ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä
tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään
hänelle liian kiusalliseksi.

Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa.
Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen
tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.

Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla
vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.

Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen
sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen
poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut,
sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan … hän oli muuten
nyt itse par’aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa … he
olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta
hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin,
jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo
oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi
asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!

Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa
itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri,
edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa
hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja
puuhasi par’aikaa suuremmoisia hautajaisia.

Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän
olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei
Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää
tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen,
jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle
ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan
missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.

Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?

Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin
vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa
puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä
sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä
Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä
mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa
omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.

Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta
ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat
tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä
hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma
olla!

Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?

Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt
esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle
pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen
syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään
miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!

Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan,
jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin
kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä
olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan
miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri
Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!

Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin
mielikuvituksensa sentään uskomasta.

Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen
häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan
jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua
Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta
ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea
hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän,
Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana?
Itse ajatus oli jo naurettava!

Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää
tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen
niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli
evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan
läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä … onni
olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!

Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?…
Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli
häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!

Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen
naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän
sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.

— Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin
välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen
ympärilleen. Oletko yksin?

Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni
toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan
saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän
kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen
korituoliin istumaan.

— Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?

— Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri
tyytyväisenä rilliensä takaa… Öhöm! öhöm!

— Sinulla on yskä?

— Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan… Ei sinulla
ole täällä mitään juotavaa?

— Ei muuta kuin vettä.

— Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen
nallikan… Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa…
Kippis!

— Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö
jotakin?

— Vapaus eläköön!… Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät…

— Hyväänkö vai pahaan?

— Hyvään luonnollisesti… Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä
ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa.
Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.

Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.

— Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.

— Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo
neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista
yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta,
on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa…

— Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän
huvitettu noista yksityisseikoista.

— Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän
realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä
yhteyttä, näetkös…

— Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!

— Mutta minä voin nähdä yhteyden…

— Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit,
kuinka ne verestävät!

— Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi
hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on
nietu…

Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti
sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.

— Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella
suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle
terveisiä hautajaisista.

— Kuinka? Hän on haudattu jo?

— Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä
kiekahtanut.

— Ei mitään poliisitutkintoa siis?

— Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin
keväinen kierä-jää.

— Uskomatonta!

Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä
tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin
kummallisesti ympäri menemään.

”Siliä maailman tie”, hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa
juuressa.

— Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi
esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.

Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi
sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja
sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni
nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.

— Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla
minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon
antautua.

— Epätoivoon?

— Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin…

— Kadotettu? Mikä alkaa?

— Asia, suuri asia!… Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut.
Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää…

— Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!

— Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla
mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä
Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.

— Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.

— Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.

— Toimiston jäsenet!

— Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä
vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut
sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten
puolelta ole vaadittu…

— Kaikki hyvin siis?

— Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen… Mutta ei sentään niin
huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja…

— Huhuja?

Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko
Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.

— Niin, sanoi hän matalalla äänellä … huhuja, jotka voivat nostaa
vielä kuolleetkin haudoistaan… Minä olin hautajaisissa, näetkös…

— Sinä?

— Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana
tuttavana.

— Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?

— Sekä nähnyt että puhutellut häntä.

— Kuinka hän voi?

— Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta
koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra
sitävastoin…

— Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka… Hän tuntui tietävän
minun käynnistäni Kontiolassa … niin, luonnollisesti, lähetinhän minä
sisällekäyntikorttini…

— Mitä hän sanoi?

— Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten
lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä,
ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.

— Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?

— Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä
hänelle… Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.

— Kiitos.

Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus
täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin
kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin
lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia
kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!

Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka
särkeä jotakin.

— Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.

— Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä
silmillään.

— Sinä ja koko maailma! Perkele!

— Älä kiroo!… Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.

— Mene helvettiin paukkuinesi!

— Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.

Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta
kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.

— Entäs nyt? hän kysyi.

Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen
mielentilansa.

— Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli
rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät… On
liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen
syyttäjän huomiota puoleensa…

— Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?

— Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis
pääni pantiksi panemaan…

— Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.

— Sinun palveluksessasi…

— Pääkonna! Mestarikonna!

— Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden
huhujen johtaa johonkin tulokseen…

Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli
onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus,
viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva
näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu
sujuisi kyllä sitten itsestään.

Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei
koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja
hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla
suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata
hänen ajatuksiaan…

Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan
ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia,
niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla
kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista,
amoraalisista aivokomeroistaan!

Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus,
tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja
lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan
johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan
kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän
kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?… Hänenkin
toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä
jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista
korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion
pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada
ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano
kaupanpäällisiksi.

Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään,
herättää kuolleetkin haudoistaan…

Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.

Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis?
Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja
olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi
syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita,
apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?

Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin
hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!

Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen
silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä
joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.

Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt.
Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos
hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi… Mutta
millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti
tuota nilviäistä!

Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.

— Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.

— Häh?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä
lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet
korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia
kysymystä odottanut.

— Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.

Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä
häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko
Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli
tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.

— Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä
järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa.
Hyvästi!

— Hyvästi!

Jaakko Jaakon-Lauri meni.

Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja
siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella
olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa
syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi
työntyvällä alahuulellaan…

 

10.

Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä
oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon
nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä
sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella
kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä,
tohtori Kontiota.

— Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan… Mitä
noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää
varsin vähässä määrin ansaitsevani.

— Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä
varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.

— Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.

— Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.

Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui
kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän
oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen
tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.

— Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja
kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.

Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.

— Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään
henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan
muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy
maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta…

— Kieltäytyy?

— Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te
tunsitte hänet?

— Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.

— No hyvä!… Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä,
voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä
avioliitossaan…

— Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?

— Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää… Hänhän oli nainut jonkun
aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen…

— Minä ymmärrän. Täydellisesti.

— Sitäpaitsi aivan maatiaisen… Mitä lempoa? Eihän sitä sentään,
vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!

— Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa…

— Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?

— Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen
täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.

— Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti,
sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen…
Mihin minä jäinkään taas?

— Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat
katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.

— Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten… Te ymmärrätte, kaikki
koettivat puhua järkeä hänelle…

— No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen?

Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!… Ooh! Te ette voi
kuvitella… Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja
vanhemmat…

— Hyvät vanhemmat?

— Nooh, tavalliset!… Muuten en minä koskaan voinut rakkaan
veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa,
kuinka sanoisin, omituinen … hän rakasti harvinaisuuksia…

— Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen
puolisoonsa.

— Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?

— Monta kertaa.

— Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?

— Eivät liian pyylevät.

— No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä,
temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän
varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.

— Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään
inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille…

— No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana
yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.

Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin
mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa
kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä
silmänräpäyksessä.

— Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät
maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?

— Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?

— Kyllä, minun oma poikani Bertel…

— Pajalan herra?

— Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti
ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh,
sehän on ymmärrettävää!

— Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?

— Kyllä, ja akka myös … tarkoitan, tuo iloinen leski… Tjah, he
tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan…

— Mutta sitä ei makseta?

— Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan
kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on
oikein!…

— Ja mitä he siihen sanovat?

— He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia
salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä
täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta
voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?

— Sitä on minun mahdoton aavistaa.

— He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun
veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan
vale! ärjäsin minä heille…

— Ja he?

— He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan,
tissuttelevat ja tassuttelevat…

— Sanovatko he vielä jotakin muuta?

— Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se
alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen
yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja… Ne
lemmon brakat!

— Ja te, herra kenraali?

— Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät
tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan
jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua
haudan tuollapuolenkin…

— Ja he? Mitä he siihen sanoivat?

— Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!

— Te poistuitte?

— Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja
olen nyt täällä… Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti
historia, vai mitä?

— Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.

— Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!… Minun poikani
ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit,
niitä ei hyväksytä…

— Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte
minua nyt tekemään?

— Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa…. Mitä on tehtävä?
Sitävarten minä olen täällä.

Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja
paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän
katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.

Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.

— Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin
mahdollisuuksia…

Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina
tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme
paljon vähemmällä!

Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska
ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta
juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.

Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:

— Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo
nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua
järkevän sanan heidän kanssaan.

Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.

— Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen.
Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin
Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?

— Minä koetan ainakin.

— Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään
tavallinen käräjäkirjuri… Nonoh, kyllähän minä tunnen
pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen
seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla
valtiopäivillä…

— Sukunne edustajana?

— Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus… Ja sukuni
päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen
kunniasta.

— Luonnollisesti.

— Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi … olisi ehkä
sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä
voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja…

— Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?

— Niitä voi olla…

Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä
Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja
toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:

— Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja
oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.

— Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti…

— Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten
yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun
mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää
yhtä köyttä… Te ymmärrätte?

— Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.

— No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka
minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi,
sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut … meillä on heikko
sydän meidän suvussamme…

— Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys…

— Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus… No niin:
tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani
Bertel on tavallaan sekoitettu.

— Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa,
joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan
omituisten olosuhteiden vallitessa.

Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin
häntä.

— Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän… Niin, tyttären
kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen
ääressä…

— Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.

— Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin,
sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa … ei
mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä…

— Tyttöparka!

— Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!…
Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi,
jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty…

— Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella
tavalla?

— Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa…
Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi
usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai
kaupunkimatkoillaan…

— Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?

— Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle… Mitä hittoa? Ihminen on
vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.

— Sitä en epäile.

— No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla…
Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan,
niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen
huomauttamista.

— Ei, luonnollisesti.

— Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen…

— Huonomaineinen?

— No niin, kevytjalkainen sitten … tietysti, kuten kaikki aktriisit!
Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä…

— Hyvin ymmärrettävää!

— Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he
ovat yhteisellä kaupunkiretkellä…

— Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.

— Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin
ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan
heidän kanssaan?

— Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen
todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.

— Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia…

— Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei
ole häneen vakavasti rakastunut.

— Häh?

— Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että
silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.

Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.

— Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija… Minun poikani?
Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä,
hyvä.

Hän nousi lähteäkseen.

— Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo
Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.

Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä
tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi
puoliääneen hänen korvansa juuressa:

— Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon
akka, joka on tappanut hänet!… Sht! Se on minun yksityinen
ajatukseni.

Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään
viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että
maan ja taivaan välillä on paljon asioita…

Ovessa kääntyi hän vielä.

— Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii
ottaa vastaan heidät?

— Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali
myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?

— Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista
kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.

Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine
viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.

— Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.

Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä
ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät
lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on
tehnyt itsemurhan…

Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi
selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.

 

11.

Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle,
mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata
häntä.

Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota
kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi
asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt
Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.

Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja
tuttaviaan.

Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen
asiansa.

— Päivää! Päivää!… Vai niin, sinä tahdot tavata minua?… Jahah, se
Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa…
Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?

Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa
apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.

Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut
Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa
suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko
Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä
suositellut.

Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti
hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden
tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun
yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka
tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta
nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän
takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja
lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan
liiaksikin.

”Jos hän on tehnyt itsemurhan…?”

Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää
hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta
mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään
taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?

Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?

Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.

Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset
erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät
leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja
pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina
korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.

Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.

Paavo Kontio katsoi kelloaan.

— Tervetulemaan, sanoi hän.

Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän
nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin
oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa
muodostuisi.

Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja
uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun
ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat
suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?

Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi
olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä
ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli
aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.

Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä
hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista
havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon
hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä
aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?

Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä
siinä suhteessa äärimmilleen.

Ovikello soi. He tulivat jo.

Paavo Kontio riensi heille avaamaan.

— Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin
muuta, herra tohtori?

— Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.

He pysähtyivät tuokioksi eteiseen… Sinikka-rouva vielä
arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja
vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään
puuskuttaen.

— Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra
hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen
kunnian…?

Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata
siihen.

— Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle
tänään…

— Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me
silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani,
ovat jo suostuneet.

Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin
ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään
ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän
ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.

Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.

— Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti
Sinikka-rouva huntunsa takaa.

— Pyydän, olkaa hyvä!

Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.

Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan!
Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo
silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa
niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta … ne herättivät
jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen
sielussaan.

Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut,
leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän
ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa,
jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.

Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen
olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua?
Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle,
sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen
polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.

Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi
pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt
esittää?

Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki
murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä,
suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan
poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki
yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko
päivänpaistetta säkkiin sovittaa?

Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä
järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille
molemmille,

Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.

— Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen
näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!

Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.

— Ja se kuuluu?

— Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua
siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?

— Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.

Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon
ukolle.

— Ja mitä sanoo muu pääesikunta?

— Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa
jälleen soinnahtavan.

Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa
olevankaan.

— Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan
eteenpäin, mars!

Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.

Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio
seurasivat heidän jäljessään.

— Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti
vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!

Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla
sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille
nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.

Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta
ääneen hän sanoi:

— Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran
mielipidettään?

— En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan
ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.

Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä
peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian
järjellistä.

 

12.

Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.

Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan
veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet,
vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua
hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli
tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten
heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan
oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen.
Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa
ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle
antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli
hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.

Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut,
mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä
nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina
enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä
raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin
innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi
jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian
lähenteleviä tunnepurkauksiaan.

Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin
itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä
paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja
täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka
alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin
tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.

Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän
päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.

Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.

Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä
huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.

Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui
juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria
valitakseen.

— Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.

— En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.

— Lopettakaamme se siis!

Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä
hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja
että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin
uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.

Pajalan herra tuli samassa takaisin.

— Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta
urhoa katseellaan osoittaen.

— Kyllä.

— Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin!
Me tapaamme huomenna.

— Näkemiin.

Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei
voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa
hänen pojallista suojelustaan.

Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä
hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin
tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva
tunnusti olevansa yhtä irrallinen.

— Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio
hotellin portailla.

— Ei. Mitäpä minulla voisi olla!

— Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.

Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada
kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan
tulisi hänen vuokseen levottomaksi.

Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti
Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.

Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä
kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen
hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi!
Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia
kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä
ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta
vastaamassa.

Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.

Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen,
hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian
vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen,
tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun
moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta
syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton
akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat
talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat
mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta
vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka
sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja
tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti
kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä
ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja
näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla
vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.

— Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että
otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.

Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi
hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki
läheni liian nopeasti.

Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.

Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan
katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat
olevansa alasti eivätkä hävenneet… Heidän huulensa yhtyivät, heidän
sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui
heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he
olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän,
huolen ja ikävän… Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien
mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina
langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet
huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti
vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset… Huoahtaa kerrankin ennen
kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja
häpeästä.

— Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään
käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?

— Eihän minulla ketään muita olekaan.

Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa
olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman,
korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.

Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin
eteen.

He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen
jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin
he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa,
missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä
käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen
sydämen sykintää kuuntelevana.

— Kerro! sanoi Paavo Kontio.

Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin
ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena
hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon,
taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää,
pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita
oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa,
epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä
olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko
nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!

Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat
kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo
kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo
Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin
olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren
Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun,
pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan
siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä
vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin.
Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi
ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo
nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta…

Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.

”Se oli sentään sinun oma kansasi”, teki hänen mielensä sanoa. Mutta
siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla
äänenpainollaan.

”Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.”

”Missä se on? Näytä se minulle siis!”

”Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja
totinen.”

”Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä
heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien
kaduillakin?”

”Ei! Se ei voi olla mahdollista.”

”Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla
siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan
suurissa sivistyskeskuksissa.”

”No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja
sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan
kuuluvani.”

”Silloin kuolee se sinun kerallasi.”

”Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.”

”Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole
tahtonut lapsia synnyttää?”

”Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.”

”Etkö koskaan?”

”Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä
sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.”

Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin
niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko
tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen
silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa
häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään
tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:

— Kerro!

Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin
hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään,
jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa
persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä
sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä
luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli
yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat
kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet.
Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku
kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt
kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä
tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että
portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä
syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku
vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista
keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston
herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen
syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.

Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä
vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.

”Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle”,
olisi hän tahtonut sanoa, ”mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa
asemassa kuin sinä sillä kertaa”.

”Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.”

”Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.”

”Minulla oli vain yksi, hän.”

”Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?”

”Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin,
mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun
kanssasi naimisiin.”

”Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?”

”Aivan liiankin korkea!”

”Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?”

”Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme
pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja
rakkaudessa?”

”Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?”

”Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille
muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin
niin heikko, niin maan matala, näet.”

”Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.”

”Väsyneenä, voitettuna…?”

”Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin
kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.”

”Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?”

”Tuskin … siihen aikaan.”

”Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.”

”Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.”

”Vihdoin ja viimein … mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen
kyllin voimakkaaksi.”

Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen
pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä,
kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä
koskaan enää palajaisi … vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes
koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen
salaisimpiinkin sopukoihin…

Siksi sanoi hän ääneen vain:

— Kerro!

Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka
sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon
emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän
oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt
hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä
annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi
keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta.
Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden
sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut
sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään
laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä
seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä
aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä
useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi
Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut,
sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan
oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään…

Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.

— Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen.
Sinä murhasit hänet todellakin?

— Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää
räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin
hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei
ollut enää paljoakaan murhattavaa.

Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä
Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.

— Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä
murhan!

Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon
kuuristunutta miestä edessään.

— Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla.
Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut
takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.

— Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.

— Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki
tapahtui.

Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia
niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin
hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli
kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus
vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli
sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän
oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.

Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin
pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut
noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja
kuolemaa?

Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan
loitommalle.

Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin
hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa
kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen
erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä
aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön
tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.

Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys
sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka
äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen
omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.

 

13.

Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo
parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään,
kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan
huolimatta.

He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin
joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli
kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret
olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja
elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.

Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain
karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen
mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio
taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain
pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut
valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan
astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti
siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään
murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä
muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.

Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto
muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka
tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.

Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää
rikollista naista rakastaa.

Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli
valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään
siirtämään.

Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.

Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa
kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä
väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis
toisen ottamaan.

Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte
Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt,
joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen
syvemmin koskettanut.

Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen
uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin
pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli
lakannut olemasta.

Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei
kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta
uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan,
onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään,
koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen
päämäärän ja sisällyksen.

Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha
sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan
henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.

Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt
sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja
palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen
hoitaa hänen nimellään.

He tapaavat entistä useammin toisiaan.

Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan.
Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai
juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön,
on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään
kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina
rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin.
Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien
tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden
elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan
kerran rakentuvan.

Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko
Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta,
sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja
samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.

Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen
käsityksensä rakkaudesta.

Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita
milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan
olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.

Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan
tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä
lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka
ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän
tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän
itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.

Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän
aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.

Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä
sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti,
milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja
vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin
koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä
kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on
maasta erotettu.

Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta
koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita
ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä
valmis mielellään niihin osaa ottamaan.

He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.

Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan,
on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja
sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja
kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.

— Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu
Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen
aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin
nopeasti kuin ihanteettomuus.

Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen
terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi
kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään
kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.

Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.

— Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen
sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu
intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa.
Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.

— Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.

— Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio
miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja
toivotonta.

Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi
muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden
tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja
elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.

Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.